Onnellinen!

Se pelätty aamu koittaa, En oikeen tiiä mitä aatella, joten päätän olla aattelematta mitään. Oksettaa, tuntuu että itkettää jos ajattelen että se on kuollu taas, mutta hyvien uutisten ajatteleminenkin sas kyyneleet polttamaan silmien takana. Odotusaulan kello kulkee niin hitaasti, mies räplää kännykkäänsä ja välillä silittää mua. "Jännittääkö?" Ai että jännittääkö! Mumisen jotain vastaukseksi. Sitten päästään sisälle, en muistanutkaan että kyseinen terkkari on noin mukavan näköinen vanhempi rouva. Jutellaan jotain kuluneista viikoista ja edellisistä ultrista. Pliis, voitaisko mennä jo asiaan?!

Sitten alkaa ultraus. Onneksi nään jo heti että kyllä siellä on nyt muutakin kuin ruskuaispussi, vaikka sekin näyttää kasvaneen zoomauksesta huolimatta. "Kyllähän täällä sykekin on" terkkari sanoo, ja minä vielä värisevällä äänellä varmistan. Kyyneliä alkaa valua. Huh, se on elossa, ihanaa! ♡

Pieni (tässä kuvakulmassa aivan alienin näköinen) Kirppu vajaat 8 mm pitkä. Ja sydän läpätti niin hienosti. Niiden kaikenmaailman tuntemusten jälkeen. En vaan voi käsittää. Eka mittaus täsmäsi viikkoihin 7+0, mutta keskiarvoksi tuli kuitenkin 6+4. Se ei kuitenkaan oo mitenkään hälyttävää, kun kuulemma näin varhaisessa vaiheessa muutenkin vielä vähän vaikea mittailla, eikä se hedelmöittymishetkikään oo tietenkään selvillä. Nyt pitäisi sitten yrittää jo vähän rentoutua... Tuudittautua siihen, että kyllä se sydän siellä sykkii ja Kirppu kasvaa koko ajan. Taidan silti käydä jonkun paniikkiultran rv 10 tienoilla... Nt-ultraan on vielä niin kauan kuitenkin. Sen ajankohta selviää vasta ekan varsinaisen neuvolan (11.1.) jälkeen, kun sieltä laitetaan lähete ja aika tulee sitten mulle postissa.

Näillä fiiliksillä eteenpäin :) Nyt kun pysyt vaan siellä yksiössäsi ja kasvat terveeksi vauvaksi ♡

Sain siis jo äitiyskortin ja siihen tuollaiset hienot kannet!

Huomenna tuomiolle

Rv 6+6 ja huomenna on varsinainen alkuraskauden ultra. Tuntuu, että mitä lähemmäs ultra tulee sitä enemmän ajatukset ja tunteet sahaa laidasta laitaan. Yhtenä hetkenä oon ihan varma, että siellä ei oo enää elämää, sitten hoen että "kaikki on hyvin", rauhoitun ja oon taas luottavainen. Pelottaa niin hirveästi. En haluaisi taas tuottaa pettymystä miehelle, sukulaisille ja itelleni. En ihan oikeasti tiiä, että miten selviän eteenpäin, jos huomenna tulee huonoja uutisia. Koko joulupäivän oli muuten taas se inhottava polttava jomotus mahassa, joten lopulta illalla jouduin nöyrtymään ja ottamaan ihan Panadolia. Että tosi vakuuttavaa?

Nyt vaan pitäisi pitää pää jotenkin kasassa huomiseen klo 8:30 asti. Mutta miten meijän onni muka nyt yhtäkkiä kääntyisi? Näiden kaikkien epämääräisten mahakipujen ja muiden juttujen jälkeen kaikki oiskin hyvin? 

Aatonaaton fiiliksiä

Tultiin tänään takaisin omaan kotiin mun perheen luota ja nyt makoilen sohvalla joulumusiikkia fiilistellen. Joulukuusi sai koristeiden lisäksi kynttilät, paketit löytyy jo kuusen alta, kynttilöissä ja ulkona lyhdyissä on tulet. Koti on siisti ja tuoksuu joululle: Kuuselle, kynttilöille ja jo kevyesti tänään hankitulle hyasintille. Punainen joulutähti koristaa keittiön pöytää ja saadut kortit on levitetty näkyville. Ah, nyt on kyllä viimeistään joulu hiipii sisimpään,vaikka oon vuoden jännittänyt millainen mahtaa olla eka oma joulu poissa lapsuuden kodista :) Hyvin menee toistaiseksi!

En voi olla ajattelematta, että ensi joulu voi olla ihan erilainen. Siskonikin sanoi tänään innoissaan "Jos kaikki menee hyvin niin täällä voi ensi vuonna olla semmoinen pieni käärö!" Niin, tosiaan meillä voisi olla nelikuinen vauva, joten se joulu tulisi olemaan aivan erilainen kuin nyt. Mahanpohjassa kutkuttaa moinen ajatus. Vielä viisi päivää tuomioon, mutta tämän hetken annan itseni leijua edellä mainitussa illuusiossa. Äh, mokomat hormonit, ihanhan tässä herkistyy siitä ajatuksesta...

Ärsyttävän ristiriitainen olo. Sisäinen pessimisti koittaa valmistella pettymykseen, mutta toisaalta fiilis on aika luottavainen. Oireet hämää ja niihin turvautuen koitan uskotella itelleni, että kaikki on hyvin. Samalla pelkään asettavani itelleni liian suuret odotukset seuraavaa ultraa kohtaan, ja sitten tiputaan korkeelta ja rytinällä. Tässä siis tämän hetkinen rv 6+2 oirekimara:

• Nännit on arat
• Rintoja jomottaa ja kuumottaa, tuntuvat aavistuksen raskaille
• Neljättä päivää etova olo 24/7, eniten aamuisin ja iltaisin. Ruokaa ei tee mieli, mutta nälästä tulee paha olo. Samoin kuin syömisestä. Herkkuja, etenkään suklaata, ei tee mieli yhtään, mikä on täysin poikkeuksellista! Viime raskaudessa tämmöistä ei ollut siis ollenkaan.
• Tolkuton väsymys yöunien pituudesta ja laadusta huolimatta
• Itkuherkkyys ja hermojen palaminen mitättömistä asioista (suht normaalia kylläkin)
• Alamahan jomottelut ja vihlonnat ajoittain, välillä enemmänkin (liekö hyvä juttu?)
• Maha on jumissa
• Jatkuva jano
• Pissittää useammin (nojoo, johtuu varmaan edellisestä)
• Aggressiiviset näppylät naamassa
• Turvotus

Kaikki siis vaikuttaa lupaavalle. Voi voi, kyllä jännittää... Onneksi tässä on tämä joulu. Koitan nyt keskittyä nauttimaan siitä (ilman graavilohta, nyyh) niin eiköhän se ultrapäiväkin sieltä koita pian. Kirppu saa kasvaa nyt sinne asti hyvillä eväillä :)

Hyvää joulua ♡

Pelko

Tänään on rv 6+0, eli eilen oli se päivä, mihin edellisen tyypin kehitys oli päättynyt. Aamulla olin vielä toiveikas ja innoissani lähdössä tänne Keski-Suomeen vanhempieni luokse, mutta jossain vaiheessa automatkaa mahassa alkoi tuntua ikävälle. Aattelin ensin sen johtuvan siitä, että oon istunut niin kauan, mutta perille päästyä se ei vaan lähtenyt helpottamaan. Vähän samanlainen kuumottava tunne kuin sen kystan puhkeamisen takia, mutta maha ei ollu niin arka ja liikkua kärsi. Se vaan jatku ja jatku ja jatku vaikka koitin vaan lepäillä. Välillä tuntui jotain muutakin lisänä mahan seudulla. Noin viiden tunnin jomottelun jälkeen aukesi hanat.

Itkin että tästäkö tää nyt sitten alkaa: Mikä ihme tässä päivässä on, että tästä ei vaan päästä eteenpäin? Muut koitti lohduttaa, että eihän me nyt vielä tiedetä mikä siellä on tilanne. Vertakaan ei kerta tuu, eikä oo kovaa kramppimaista kipua. Mutta kun ei se oo mun kohdalla ennenkään ollu mikään semmonen asia, mikä takais kaiken olevan hyvin. Äiti sanoi, että juurihan siellä perjantaina kaikki oli niinkun pitää. Niin olikin, mutta ei sekään meinaa mitään! Koitapa sanoa hysteeriselle odottavalle, että kaikki on varmasti hyvin. Ihan kuin puhuisi kiville. Mutta hyväähän ne vain tarkoittaa...

Nukkumaan mennessä (noin klo 23) tuntemus alkoi olla ohi. Ei sitä oikeen kivuksikaan voi sanoa, kun ei se ollut niin voimakas. Mutta sen pitkä kesto tässä huolestuttaa. "Jos se kohtu siellä vaan kasvaa!" Noh, eikai tässä muutakaan voi toivoa. Mutta toivo on kyllä tällä hetkellä melko hukassa, vaikka tänään ei semmoista samanlaista tunnetta ole ollut. Jotain tuntemuksia kyllä. Tisseissäkin onneksi. Maha on jumissa ja väsymys painaa, yöllä heräsin kolmesti pissalle. Jospa kohtu tosiaan tekisi itelleen lisää tilaa ja se alkaa jo vähän häiritä rakkoa... Vaikka näin varhain ilmeisesti muuttunut aineenvaihdunta on se syy, miksi pissittää useammin.

Pelottaa. En tiiä kumpaa pelkään enemmän: Että jos tääkin menee kesken ja meille ei vieläkään vauvaa suoda, vai sitä minkälainen musta tulisi toisen keskenmenon jälkeen. Oon vieläkin ensimmäisen jäljiltä jotenkin niin helvetin negatiivinen koko ajan, siis melkeenpä kaikkea ja kaikkia kohtaan. Ja jotenkin niin "ihan sama" -asenteinen. Minkälainen hirviö musta tulisi toisen jälkeen? Miten mä kestäisin sen pettymyksen omaa kroppaa kohtaan, miten sietäisin sen itseinhon, katkeruuden ja kateuden? Pystysinkö olemaan satuttamatta itteäni? Nyt vaan täytyisi jotenkin sinnitellä viikko seuraavaan ultraan, sen jälkeen tiedän mihin alan valmistautua - Osastojaksoon psykiatrisella vai mahdollisesti vauvan tuloon. Hauskaa muuten, miten joka toinen teksti on näin alavireinen ja joka toinen uhkuu toivoa... Mutta tämmöstä tää mun elämä tällä hetkellä onkin, yhtä vuoristorataa.

Valtakunnassa toistaiseksi kaikki hyvin!

Kylläpäs taas jänskätti niin että meinasi oksennus tulla! Tämä erikoistuva oli sama kuin syksyllä, kun kävin keskenmenon jälkeen tuolla saamassa Mifenygen tyhjennystä valmistelemaan. Sen kanssa ensin hetki jutustelua, sitten eikun selälleen pedille ja jalat levälleen tuomiota varten. Onneksi heti kun lääkäri sai sen ultraussauvan paikalleen kuultiin huojentavat sanat "Juu kyllähän täällä nyt näkyykin!" Kohtu oli kasvanut ja siellä näkyi sikiöpussi ja ruskuaispussi hyvin. Laitan siitä nyt kuvankin, vaikka kovin on epätarkka. Tuossa kuvassa ruskuaispussi näyttää itse asiassa siltä kuin se ei olisi täysin ehjä, mutta mies sanoi että parempia kuvakulmiakin olisi ollut, mutta erikoistuva ei vaan osannut käyttää sitä konetta ehkä ihan täydellisesti. Mutta näkyy siitä kuitenkin jotain :) Tänään siis rv 5+4.

Kysyin huvikseni limakalvon paksuutta, ja se oli 2,8 cm. Se revennyt kysta näkyi edelleen oikeassa munasarjassa, mutta siellä oli myös se keltarauhanen, kun edellisessä tekstissä siitä sen mahdollisesta repeämisestä panikoin! En siis soittanut tässä välissä tuonne kun tuntui että kaikki on varmaan ihan hyvin, ja pian pääsisin kasvokkain juttelemaan. Vatsaontelossa oli yhä nestettä, mutta vähenemään päin se on. Sille ei siis tehdä mitään. Erikoislääkärikin kävi arvioimassa näkymät. Oli muuten ihanaa, kun erikoislääkäri kysyi onko tuosta otettu jo kuva, niin erikoistuva sanoi että "Juu, annoin sen jo isille." Toisti vielä itsekin tuon isille -sanan hieman naurahtaen. Kuulostipas se hassulle mutta samalla niin ihanalle :)

Tuota kuvaa oon jo katellut monta kertaa (ehkä vähän liikuttuneena), ja vaalin sitä kuin kalleinta aarretta seuraavaan ultraan asti. Nyt ei auta muu kuin koittaa rauhoittua ja rentoutua, uskoa että kymmenen päivän päästä 28.12. rv 7+0 nähdään pieni sydänkin jo jumpsuttamassa ♡ Kumpa kaikki menisi tällä kertaa hyvin loppuun asti, alkuvaikeuksista huolimatta!

Se siitä huolettomuudesta

Harrastin aggressiivista googlaamista ja seikkailin niin Wikipediassa, Solunetissä, Duodecimissä ja keskustelupalstoilla. Ei olis pitänyt. 

Tänään on ollut tosi normaali olo. Epäilyttävän normaali. Nännit on yhä arat, mutta rintoja ei "tykytä" samaan tapaan. Ei oo ollut yhtään etova olo, jomoja alamahassa kylläkin muttei kovia. Pelottaa... Vaikka tiiän että oireettomammat päivätkin on ihan normaaleja, mutta kyllähän ne valaa enemmän toivoa. Tosin luin tänään netistä (kannattipa kyllä...) että tuulimunaraskaudessa voi olla runsaastikkin voimakkaita oireita, hCG nousee normaalisti ja kohtu kasvaa. Voi että, antakaa tän olla normaalisti etenevä, oikea raskaus!

Oon myös murehtinut sitä kystaa. Musta se lääkäri puhui keltarauhasen ruptuurasta, mikä tarkoittaa siis repeämistä. Mutta eihän se mitenkään voi olla hyvä juttu, jos keltarauhanen repeää alkuraskaudessa? Sehän ylläpitää kohdun limakalvoa sellaisena, että se on hyvä alkaneelle raskaudelle. Että jos se puhkeaa niin miten käy raskauden? Löysin yhdesta Duodecimin artikkelista tämmöisen kohdan googlailtuani aikani: "Jos alkuraskauden aikana joudutaan poistamaan keltarauhaskysta ennen 12. raskausviikkoa, suositellaan progesteronihoitoa." Tämä yhdistettynä oireiden vähenemiseen oon enemmän ja vähemmän hädissäni, lienee ymmärrettävää. Ääh hemmetti, pitikö tän raskauden nyt mennä pilalle jonkun hemmetin kystan takia?!

Mutta ihmettelen kyllä, miksei lääkäri tarttunut tähän jo silloin. Kai se olis sanonu, jos raskaus ois tuhoon tuomittu? Oliko se kysta sittenkin vain kiinni keltarauhasessa, eikä itse keltarauhanen? Hitto, pakko soittaa huomenna sinne polille ja kysyä. En selviä muuten järjissäni perjantaihin asti mitenkään...

1460!

Siinä nyt on se koko viikonlopun jännätyin luku, elikkäs mun hCG-arvo! Se siis tarkoittaa, että niiltä osin raskaus etenee ainakin toistaiseksi niin kuin pitääkin :) Huh, nyt voin ainakin hetken hengähtää ja tänään oonkin koittanut nauttia tästä fiiliksestä. Olin kyllä oikeastaan melko varma, että arvo on niin kuin kuuluukin, mutta kyllähän se jännitti silti ihan älyttömästi. Sain samalla perjantaille kontrolliultran naistentautien polille, joten varmaankin perun keskiviikkoisen neuvolan ultran. Ehkä me jaksetaan ootella kaks päivää pidempään, koska parissakin päivässä ehtii tapahtua paljon. 

Tämmöiset pikauutiset tähän väliin. Ja tänään siis viikkoja tasan 5+0, eli kuudes viikko alkoi!

Ystäväni nimeltään Hysteria

Olin tänään aivan varma, että keskenmeno on alkanut. Mulla oli ollut ikävää menkkajomotusta jo muutaman tunnin ja vessassa käydessä olin näkevinäni aavistuksen rusehtavaa vuotoa paperissa, joten lopulta pillahdin itkemään miehelle, että tässä se nyt taas sitten oli. Että miksi tän pitää olla niin saatanan vaikeeta, ja mitä niin pahaa mä oon muka tehny ansaitakseni tän. Kohta varmaan vuodan kuin seula. Mieshän siinä koitti lohduttaa, että eihän sitä tiiä jos kohtu vaan ottaa jotain kasvuspurttia, mutta jos se on mennäkseen kesken niin yritetään uudelleen. Ja yritetään taas uudelleen, jos sekin menee. Musta on vaan niin hemmetin sadistista, että vasta kolmannen kärsityn keskenmenon jälkeen asialle aletaan tehdä jotain ja syitä tutkia. Mä ainakin mielelläni haluaisin heti jonkun tukilääkityksen avuksi seuraavasta plussasta, jos tämäkään raskaus ei onnistu. Mutta eihän ihmisten (varsinkaan psyykkisellä) hyvinvoinnilla ole väliä kun puhutaan kustannuskysymyksistä... Niin, mutta tosiaan jomothan loppui melkeen heti kun sain itkettyä ahdistuksen pois, heh.

Viikonloppu on kuitenkin mennyt muuten hyvin, ja yritän olla luottavainen koska uskon raskaushormonin määrän nousseen ja asioiden edenneen. Oon ollut viikonlopun melko väsynyt ja vetämätön, vaikka yöt oon nukkunut läpeensä hyvin, koko ajan kylmää ja semmoisia vihlaisevia kipuja alamahassa oon tuntenut esimerkiksi välillä aivastaessa. Eilen aamulla jopa yökkäsin pari kertaa ennen ehdin syömään aamupalaa, ja etova olo jatkui ajoittaisena iltaan asti. Nännit on arat ja niitä juilii vähän koko ajan tuolla liivien alla. Kumpa nää ei olis vaan mun mielen kehittämiä oireita... Pitäis varmaan ottaa itteään niskasta kiinni tän hysteerisyyden kanssa, ainakin taas huomiseen hcg-kontrolliin asti! Kyllä jännittää!! Palailen sitten huomenna, kun on uutta tietoa raskauden etenemisestä.

Päivystysreissu ja hcg -tulos

Eilinen ilta oli jotenkin todella tukala tän mahan kanssa, kun ei voinut oikeen asentoa vaihtaa sohvalla ilman että mahaa aristi. Koko alamaha tuntui olevan tulessa. Sama meno jatkui vielä aamulla ja aloin tosissani huolestua, että onko mulla nyt kohtutulehdus, sillä se olisi kyllä aika selvä kuolemantuomio tän raskauden etenemiselle näin varhaisilla viikoilla. Päätin sitten soitella päivystykseen vaikka kuumetta ei ollut, ja suositteli tulemaan sinne. Itketti ihan hirveästi astella siihen samaan taloon, jossa olin viimeksi raskausasioissa tekemässä lääkkeellistä tyhjennystä. Tuntu, että olisin menossa viimeselle tuomiolle, sinne meni tääkin raskaus. Pissanäytettä, kahta veriputkea ja kolmea tuntia myöhemmin pääsin lääkärille, joka kertoi että CPR eli tulehdusarvo on alle kolme, eli tulehdusta ei ole. Maha kuitenkin aristi kun se sitä paineli, ja se laittoi konsultaatiopyynnön naistentautien poliklinikalle, jotta siellä voitaisiin ultralla katsoa raskauden sijainti.

Polille ei onneksi kovin kauaa tarvinnut odottaa, ja siellä erikoistuva lääkäri teki ensin sisätutkimuksen ja sitten alkoi ultrailla. Kauan meni ennen kuin se sanoi mitään, ja pelkäsin jo että se näkee siellä jotain vakavaa. Kohdussa limakalvo oli paksuuntunut ja se oli näkevinään siellä jotain muutakin raskauteen viittaavaa, mutta kun viikkoja on vasta 4+3 niin hirveitähän sieltä ei voi nähdä. Oikeassa munasarjassa oli puolestaan jokin mitä se arveli kystaksi, joka oli todennäköisesti puhjennut ja vuotanut vatsaonteloon, sillä siellä oli nestettä. Epäili myös, ettei vaan sit olisi se raskaus siellä kasvamassa, ja kutsui sitten erikoislääkärinkin kattomaan. Kauan kyllä ronkki sekin ja miettivät yhdessä vaihtoehtoja, vaikka korostivat että nyt ei oikein voi vielä varmoja olla kun niin aikaista kaikelle. Todennäköisesti kuitenkin kivut selittyvät vatsaontelon nesteellä ja sillä puhjenneella kystalla.

Jatkosuunnitelma oli, että lähtiessä kävin labrassa hcg -määritystä varten ja soittelen sen tuloksesta myöhemmin. Lääkäri soittikin siitä jo itse ja se oli 375, joka on kuulemma ihan hyvä tulos näille viikoille! Moneen kertaan kysyin "Onko se hyvä, onko se varmasti sopiva näille viikoille?". Onneksi jotain helpottavaa. Maanantaina uusi hcg ja sitten katsellaan ilmeisesti jatkot. Täytyy kyllä antaa pisteet lääkäreille ja hoitajille, jotka oli jälleen kerran mukavia ja ammattitaitoisia. Kumpa se nyt vaan olis noussu maanantaihin mennessä...

Nyt on vähän parempi fiilis, kun tiedän että kyseessä ei ole tulehdus ja kohdunulkoinenkin on melko epätodennäköinen. Toivoa siis on, ja näillä uutisilla koitan sinnitellä tän viikonlopun yli, ja tuhruakaan ei oo tänään tullut yhtään! :)

Varhaisten viikkojen piina

Ei tätä vieläkään usko todeksi eikä ymmärrä. Pelottaa ihan sikana. Alamahassa on siis tuntunut paineentuntua, kuumotusta, vihlomista, nippailua ja kaikkea mahdollista muutakin, ja varmaan nämä kaikki voi olla ihan normaalia. Viimeksi ei vaan tuntunut vielä tässä vaiheessa mitään... Mutta onko se sittenkin vaan hyvä merkki? Mahaa turvottaa ja tissit on vähän arat, mutta ei niin turvoksissa kuin eilen. Ehkä sekään ei oo vielä vaarallista, oireet kai voi vaihdella päivien mukaan. Ja ruskea tuhru jatkuu pyyhkiessä. En jotenkin yhtään uskalla innostua tästä, vaikka haluaisinkin. Haluaisin haistattaa sisäiselle pessimistilleni pitkät ja toivonkin, että mies pääsee vielä sanomaan mulle "Mitäs mä sanoin!", että olen murehtinut turhaan. Ehkä nää on vaan jotkut valemenkat yhdistettynä kohdussa tapahtuvaan myllerrykseen ja kohta helpottaa? Pliis, helpottaahan?

En uskalla ajatella elokuuta ja vauvan tuhinaa, mutta en uskalla ajatella uutta keskenmenoakaan. Kaiken pitäisi olla hyvin niin kauan kun kivut ei ylly sietämättömiksi ja vuoto ei ole runsasta. Mutta kun viimeksikään näin ei käynyt ja kesken oli mennyt silti. Miksi tämä muka nyt onnistuisi, kun epäilyttäviä oireitakin on?

Onneksi on kuitenkin jotain hyviäkin. Noitten tissituntemusten lisäksi tuntuu, että pissittää vähän väliä. Ja osa mahanippailuista vaikuttaa juuri niille hyville. Digi vahvisti aamulla raskauden, mutta jäin miettimään noita viikkoja, sillä viimeksi samoilla päivillä sain lukeman 2-3. Ovulaatioiden välillä ei kuitenkaan pitäisi olla suurta heittoa, jos tunnistin sen oikeaan aikaan tässä kierrossa. Tiedän kyllä, että ei raskaustesti oo luotettava mittari raskauden etenemisen arvioinnissa (etenkin kun olen lukenut netistä kokemuksia kyseisestä testistä), joten pitäisi varmaan jättää tuo loppu omaan arvoonsa. Aattelin tehä apteekin puikkotestin torstaiaamuna, ja katsoa onko viivat siinä vahvistuneet. Lisäksi soitan huomenna neuvolaan ja pyydän lähetettä hcg-mittaukseen. Pitäs vaan aatella, että oon raskaana kunnes toisin todistetaan!

Ainiin! Soittelin eilen neuvolaan ja pyysin päästä sitä kautta alkuraskauden ultraan. Semmoinen on nyt varattu 28.12 klo 8:30, ja ensimmäinen neuvola (jos siis ultrasta selvitään) on 11.1. Ultran aikaan pitäisi olla rv 7+0, joten toivotaan että tällä kertaa nähdään siellä pieni sydän sykkimässä. Voin vaan kuvitella sen ahdistuksen astua siihen samaiseen huoneeseen ja levittää jalat tuomiota varten, mutta mietitään sitä sitten tuonnempana. Kolme viikkoa on ikuisuus!

Mitä täällä tapahtuu?!

Tuhruilut jatkui viikonloppuna on-off, mutta suojaan asti sitä ei juuri jäänyt. Eilen tissit kipeytyi siihen malliin, että päätin tehdä tänä aamuna testin, jos kunnon vuotoa ei ala näkyä. Heräsin klo 5 vessahätään ja koiran uikutukseen, mutta aattelin ensin, että kannattaakohan tuhlata testejä kun eihän siihen mitään tuu. Jokin sai mut OneStepin liuskan kuitenkin uittamaan ja hämmästys oli melkoinen, kun viiva alkoikin piirtymään jo ekan minuutin kohdalla. Koko kroppa täristen seurasin sen vahvistumista ja kaivoin sitten vielä apteekin testin varmistukseksi. Testiajan puitteissa oli vahva viiva siinäkin, enkä todellakaan osannut odottaa tämmöistä tulosta. Apua, mähän oon raskaana!?

Sitten tuli tietenkin huoli noista tuhruista ja jomoista, vaikka oon kuullut että yllättävän monella on niitä alussa ollut vaikka raskaus on edennytkin normaalisti. Onneksi sitä ei nyt tänä aamuna oo ollut. Mies on ollu ihan hassu, puhunut että aistiikohan meijän koirat mun raskauden jo, ja kiusaa kuinka jääkaapissa oleva aurajuusto tuoksuu muka niin hyvälle. ☺ En haluaisi tuottaa sille pettymystä tällä kertaa. Keskenmenon toteamisesta tuli eilen tasan neljä kuukautta.

Jos tätä kiertoa vähän summailen, niin on kyllä aika erilaiset tuntemukset ollut kuin viime kerralla. Ilmeisesti ne sitten todella oli kiinnittymisoireita, kun kipuja ja mahan turvotuksia hämmästelin. Oviksen jälkeen nännit ei kipeytyneet, paitsi nyt alkavat vasta tuntua aroille. Ja se tuhru myös kummastuttaa, mutta kuulemma aijemmin keskenmenon kokeneilla sitä tuppaisi olemaan useammin, tiedä sitten. Oiskohan tän kierron tärppikeinot ollu hyvä krapulatouhuilu, mässäily, alkoholi ja suhteellinen onnistunut rentoilu? Ei kuulosta kauhean otolliselle ympäristölle pikkuisen lähteä kehittymään, mutta aijon nyt taas pyrkiä syömään terveellisemmin. Mutta rehkiä en uskalla, koitan levätä mahdollisimman paljon ja ottaa rennommin. Toivon tosiaan, että tämän vauvan on tarkoitettu syntyvä meille elokuussa ♡

Vähän oli vaikeuksia saada hyvää kuvaa siinä tilanteessa ja valossa, viivat oli luonnossa vielä selkeämmät!

Takaisin lähtöruutuun

Eilen alkoi tuhru ja menkkasäryt. Taas kerran. Harmittaahan se, mutta ei niin paljon kuin voisi. Olin kuitenkin jotenkin taas varma että en oo raskaana, vaikka kyllähän sitä aina toivoo hiljaa mielessään. Plussaa on se, että tämä kierto on melkeinpä yhtä pitkä kuin edellinen. Niin, ja nyt saan ainakin vetää jouluna kunnon graavilohi- ja aurajuustoöverit! Oli pakko laskea sen verran, että alkava kierto loppuisi parahiksi uudeksi vuodeksi, vaikka koitan muuten taas olla laskematta päiviä. Voi kumpa tulisi plussa uuden vuoden kunniaksi...

Koin muutama päivä sitten kauhunhetkiä Prismassa. Niin jumalattoman iso kun se onkin, niin kuinka sinne sattuikaan eräs, johon tutustuin kesällä foorumilla raskautta yrittävien ketjussa. Plussasimme kummatkin ensimmäisestä kierrosta ja meidän la:t olisi olleet tosi lähekkäin ja olin tosi innoissani että saan omanikäisen mammakaverin samalta paikkakunnalta, mutta mun kohtalo jo tiedetäänkin. Se ei varmaankaan mua tuntenut kun ei olla kasvokkain nähty, ja koitinkin pakoilla hyllyjen välissä parhaani mukaan. Avonainen talvitakki paljasti selvästi erottuvan ja nätin vauvamahan, ja musta tuntui että oksennan. Kyyneleet poltteli silmien takana ja purin huulta minkä pystyin, jotten alkaisi parkua keskellä kauppaa. Yllätyin itekin miten voimakas pakokauhunomainen tunne siitä tuli, halusin vaan äkkiä pois ja turvaan. Päätyivät vielä kassajonoonkin meijän taakse ja koitin pakata ostokset niin nopeasti kuin pystyin, katsetta nostamatta. Autoon päästyä itkin niin että tuntui kuin pakahtuisin, koska sattui niin paljon. Sattui niin helvetisti nähdä se mitä olin menettänyt, etenkin kun vasta edellisenä iltana olin pitkästä aikaa itkenyt sitä, että tuleekohan meille vauvaa ikinä. Mitä mä oon tehny ansaitakseni tämmöstä vittuilua maailmankaikkeudelta? Miksi elämä on niin epäreilua?

Onneksi sentään samana iltana olleet pikkujoulut meni mukavasti ja pääsin kepeään humalaan. Tapojeni mukaan järjestin kyllä loppuillasta pienen kohtauksen miesparalle vähän turhasta, mutta menkööt kännin piikkiin. Muutenkin musta on tullu tänä syksynä niin katkera, kyyninen ja itsekäs ihminen ja mieshän se sitten joutuu ottamaan suurimmat turhautumisen loskat niskaansa. Suoraan sanottuna oon ollu ihan hirveä tänä syksynä. Ja silti se on vielä tuossa. En oo kyllä ansainnu myöskään noin ihanaa miestä.

Se aika kuusta

Piinapäivät. Aina sitä lupaa itselleen, että nyt en mieti ja vatvo ja kuulostele kroppaa, mutta niin sitä vaan sahaa itseään nilkkaan kerta toisensa jälkeen. Muutama päivä sitten oli parin päivän ajan voimakkaitakin menkkajomoja ja samoihin aikoihin maha oli kuin ilmapallo aamusta iltaan. Sittemmin ollut ajoittaisia jomotteluja sekä munasarjoissa että kohdussa. Rinnat on vähän arat ja niitä juilii, mutta ei ne tunnu samalle kuin raskaana ollessa. Plaah, nää on varmasti ihan tavallisia oireita tässä vaiheessa kiertoa, mutta kun jotenkin on semmoinen pelottavan tyyni olo. Pessimisti ei pety, joten parempi nyt vaan olla elättelemättä kummenpia toiveita. Huomenna ajattelin huvikseni tehdä liuskatestin, kun on kuitenkin ne meijän luokan pikkujoulutkin huomenna. Vaikka negahan se varmasti on.

Kävin muuten eilen kampaajalla, ja leikkautin polkkatukkaa vielä lyhyemmäksi. Tykkään tästä ihan sikana! ☺ Niin monta vuotta oli hirveän pitkä tukka, niin kummasti keventynyt olo fyysisestikin kun pääsi tavallaan eroon menneistä vuosista hiusten muodossa. Onhan tässä nyt vähän totuttelua, kun lähti vielä 10cm edellisestä elokuisesta käynnistä, mutta silloin tukka lyhentyi yli puolella! 

Huomenna siis luvassa yks negatesti, tämän vuoden viimenen koulupäivä, luokan pikkujoulut Amarillossa ja amk:n pikkujoulut Ilonassa. Toivottavasti on hauskaa ja torstaina krapula!

Jomoja ja Nutellaa

Okei, myönnän heti alkuun, että tää mun rentokierto ei oo sujunu ihan niinku aluksi suunnittelin. Ensinnäkin mun piti pitää taukoa tuolta keskustelufoorumilta, ja alkukierrosta menikin ihan hyvin. Mutta kun annoin itteni käydä siellä muutaman kerran, niin oon taas koukussa. Tuolla keskenmenon kokeneiden ryhmässä on vaan niin huippua sakkia, että en malta olla lukematta niiden kuulumisia! Sieltä oon myös saanut parasta vertaistukea, mikä tuntuukin vähän hassulle, kun enhän ole edes tavannut niitä kasvokkain. Toinen juttu on kiertopäivien laskeminen. Lupasin itelleni olla niitä laskematta, mutta nyt oon pari kertaa kaivanu kalenterin ja kattonut missä mennään. Tänään on siis kp 20, ja oon aika varma että ovis oli jossain kp 16 tienoilla oloista päätellen. Kp 13 alko tulla eggwhitea ja paikat oli kosteena, lisäksi silloin aloin huomata jomotteluja etenkin tuossa oikealla puolella munasarjoja. Limat laantu muutama päivä sitten ja samaan aikaan tuo jomottelun luonne vähän muuttui, enemmän semmoista poltetta on nyt tuntunut. Rinnat myös alkaneet tuntua vähän erilaisille. Toivon kyllä tosiaan, että ovi oli ja meni jo, ja nämä olis vaan keltarauhasen aiheuttamia tuntemuksia.

On ollut tosi vaikeeta olla miettimättä kiertoa, kun kivut on välillä melko koviakin. Vähänhän tuo tuppaa jännittämään kävikö tärppiä tässäkään kierrossa, mutta yritän työntää ne ajatukset taka-alalle. Samat vitamiinit (mammavitskut, foolihappo, sinkki, D ja maitohapot) menee edelleen ja greippimehua tuli litkittyä. Nyt en oo kuitenkaan alkanut juomaan kiinnittymispunkkua, koska kosteita iltoja on luvassa muutenkin. Alkoholia en aijo jättää pois ennenkuin plussaan, koska en usko sen olevan haitaksi hedelmällisyydelle tällä mun käytöllä. Enemmänkin se auttaa rentoutumaan. Jos tämä yritys nyt kuitenkin alkaa venymään, niin oon valmis kokeilemaan täyttä absolutismiakin. Oon myös aatellut ottaa seuraavaan kiertoon vehnänalkioöljyn mukaan, koska uskon näiden hömppäkikkojen voimaan ☺ Eikai niistä haittaakaan voi olla?

Tajusin muuten, että tämän kierron lopuksi on viimeinen mahdollisuus saada plussa tälle vuodelle... Testipäiväksi laskeskelin siis 8.12. Iiiks. Nyt koitan rentoutua, unohtaa nämä asiat (taas muutamaksi minuutiksi) ja vetää nutellaöverit!

Viikonlopun juhlallisuudet

Viikonloppu juhlineen on nyt takana ja hauskaa oli! Lauantaina vietettiin miehen veljenpojan ristiäisiä, joissa hän sai etunimekseen Aaron☺ Ihana pikkumies kitisi koko virallisen osuuden ajan, aivan kuten vauvojen kuuluukin. Hymy irtosi vasta, kun hänen pappina toiminut pappansa lopetti toimituksen Herran siunaukseen. Tarjoilut olivat mahtavia ja pääsin käyttämään ensimmäistä kertaa kirkkaanpunaista kirppislöytö-juhlamekkoani, josta olen niin kauan haaveillut. Illalla menimme entisen luokkalaisen ja hänen vaimonsa tupareihin, joissa juhlittiin myös isännän kolmekymppisiä. Meidän joukkue voitti Party Aliaksen, seura oli hauska ja siideri vähän liiankin hyvää. Sunnuntaina sen sai kyllä tuntea sitten nahoissaan... Sunnuntai-iltana reippailin vielä kaverin kanssa keskustaan katsomaan kaupungin joulunavausta ilotulituksineen.

Tänä viikonloppuna en ole ollut kovinkaan harmissani siitä, että meillä ei ole vauvaa enkä ole vielä raskaanakaan. Sain kilistellä kuoharia, syödä pipareita aurajuustolla, litkiä siideriä ja punkkua ja tulla niistä ah niin ihanaan huppeliin. Minun ei tarvinnut tyynnytellä itkevää vauvaa, huolehtia kotiintuloajasta tai juoda mahaani limpparista kipeäksi muiden humaltuessa hilpeästi. Koirista huolimatta sain nukkua aamulla suhteellisen pitkään ja syödä sängyssä krapulaani sipsejä aamupalan korvikkeena. Minun ei tarvinnut sompailla torin ihmismassassa vaunujen kanssa, vaan sain puikkelehtia juuri sieltä mistä halusin. Sain olla laiska ja itsekäs.

Silti salaa mielessäni olin kateellinen. Kateellinen Aaronin äidille, kun tämä selvästi ylpeänä nosti maljan kastetulle pojalleen. Kun tämä sai kerta toisensa jälkeen vauvan tyytyväiseksi muiden yritettyä rauhoitella häntä tuloksetta. Kun tupareiden emäntä silitti masuaan hymyillen, toisessa kädessään moneskohan lie limpparilasi. Minäkin olisin mielummin tuossa tilassa. Mutta ku en kerta ole, niin hemmetti vie otan tästä pikkujoulukaudesta kaiken irti!

Emännöintiä

Tänään oli avomieheni 33v syntymäpäivä. Halusin kokeilla glögijuustokakun ohjetta, jonka näin jo kauan sitten ensimmäisen kerran. Tein sen eilen jääkaappiin hyytymään, ja tänään valmistin kiilteen ja koristelin harjoittelusta saavuttuani. Kovin kaunis se ei ole, mutta hyvän makuinen kyllä! Ja se on minusta aina ollut tärkeintä ☺

Oli ihanaa, kun miehen perhettä tuli käymään meillä, erityisesti kun hänen veljensä nuorin poika, vajaat 2kk, vieraili ensimmäistä kertaa! Pikkuherran ristiäisiä juhlitaan muuten tulevana lauantaina. Niiden kemujen jälkeen menemme kaveripariskunnan tupareihin, joissa on tarkoitus juhlia myös juhlaisännän kolmekymppisiä sekä varpajaisia. Heille on tulossa toinen lapsi joulukuun alussa. Aika paljon mietityttää ne juhlat, koska sinne tulee myös meidän luokkakaveri, jonka tyttöystävän laskettu aika on maaliskuussa... Kaipa sitä jotenkin saisi itsensä sinne psyykattua ja tulisi vielä mukava ilta... Eiköhän.

Nyt on kyllä pysynyt ajatukset suhteellisen hyvin poissa yrittämisestä, mutta vaikein on tietenkin vielä edessä, kun menkat vasta loppuivat. Onneksi tätä kaikkea tekemistä piisaa kyllä ihan liiaksikin!

Perjantai 13. päivä

Minulle tämä päivä ei ole ollut maineensa veroinen huonon onnen päivä. Oikeastaan päivä oli suorastaan mainio! Nimittäin:

• Sain nukuttua kunnon yöunet, enkä pitkästä aikaa ole tuntenut itseäni väsyneeksi. Vaikka heräsin jo klo 7 on virtaa riittänyt koko päiväksi.
• Lumi. Voi kuinka paljon se vaikuttaakaan maisemaan ja mielialaan.
• Isäni kävi meillä ensimmäistä kertaa ja malttoi viipyä peräti 2,5 tuntia! Saimme olla kerrankin ihan kahdestaan ja viettää isä-tytär -aikaa, katselimme muun muassa vanhoja valokuvia. Hänen lähtiessään halasin ja sanoin, että rakastan häntä. En edes muista, milloin olisin niin sanonut. Olenkohan koskaan? Isä liikuttui ihan selvästi, sillä hän ei kyennyt sanomaan muuta kuin "Samoin" ja huiskutti ovenraosta mennessään jotenkin vaikean näköisenä. Ei vaan uskaltanut minun nähden itkeä... Miehet ☺
• Päivä harjoittelussa oli onnistunut. Laitoin elämäni ensimmäisen nenämahaletkun onnistuneesti. Kiemurteleva ja itkevä 2v ei kuitenkaan ollut ehkä se helpoin koekaniini! Sain myös toisen opiskelijan ohjaajalta kehuja, hän sanoi että minusta tulee oikein hyvä sairaanhoitaja ja minulla on hyvät valmiudet lähteä syventävään harjoitteluun. Voi että tuli hyvä mieli!

Niin ja vielä sekin, että tänään on viides päivä menkkoja (ovela kiertoilmaus, yritän olla laskematta kiertopäiviä) ja nyt ne ovat onneksi jo loppumassa. Kolme ensimmäistä päivää olivat armotonta teurastusta, ei ole kyllä ikinä niin runsasta vuotoa ollut. Noh, jospa nyt olisi puhdas alusta alkaa kasvatella uutta ja terveempää limakalvoa, johon jonkun olisi mahdollisesti parempi tarttua... ☺

Nega

Ei tuo sen tekeminen oikeastaan edes jännittänyt, vaikka olisihan sitä plussaa toivonut tämän päivän kunniaksi. Tasan kolme kuukautta keskenmenon toteamisesta. Noh, uutta kiertoa odotellessa leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä... Tänään lähdemme tosiaan reissuun, onneksi. Eiköhän se piristä mieltä.

Huomenna...

Huomenna on testipäivä, kp 24 ja dpo 14.

Vaikka olen jo asennoitunut negatiiviseen tulokseen eikä ole sellaista vahvaa tunnetta, että olisin raskaana, niin kyllä se jännittää silti ihan pirusti. Eikä sitä helpota yhtään, että potentiaalisia oireitakin löytyy; Rinnat ovat arat ja niissä tuntuu juilimista, alamahassa (etenkin sivuilla) jomottelee ja väliläl vihloo, maha on turvoksissa, naama kukkii, paikat on kosteina, itku on herkässä ja tänään on ollut etovaa oloakin. Nojoo, pystyn selittämään nämä myös menkkoja edeltävillä pms-oireilla, huonosti nukutulla yöllä ja epäterveellisillä syömisillä. Siltikin joku pieni toivonkipinä koittaa pysyä yllä.

Eilen uin aika syvissä vesissä, mutta soitin äidille terapeuttisen itkupuhelun, jonka jälkeen minulle tuli todella kevyt ja helpottunut olo. Äiti sai taas kerran puhuttua minulle järkeä ja löysi ne oikeat sanat, joita tarvitsin. Päätin, että nyt tähän tulee loppu. Tähän täytyy nyt oikeasti tulla joku muutos, sillä tämä pakonomainen tarve raskautua hallitsee ihan liikaa elämää ja alkaa vaikuttaa kaikkeen. Tuntuu, että millään muulla ei ole väliä eikä mikään huvita. Tämä vaikuttaa selvästi minun ja mieheni väleihin, eikä todellakaan hyvällä tavalla. Nyt on aika tehdä jotain ennen kuin tämä paisuu kuin pulla ja menee pahemmaksi. Päätin, että nyt loppuu yrittäminen, vauva tulkoot sitten kun tulee. Kunhan uusi kierto alkaa niin en aijo pitää mitään kirjaa monesko kiertopäivä on menossa tai mitä oireita millonkin tuntuu. Alan taas elää viikonpäivien mukaan, kuten normaalitkin ihmiset. Haluan sen entisen kipinän takasin välillemme, eikä se tule pakkoseksillä ja suorituspaineilla.

Huomenna lähemme viikonlopuksi vanhempieni luokse isäpäivän viettoon. Ihana nähdä omaa perhettä pitkästä aikaa, sekin vie onneksi ajatuksia muualle. Mutta katsotaan nyt ensin se huominen, ja sitten vasta katsotaan eteenpäin.

Ai niin, löysin sattumalta tuttavan ansiosta meidän tulevalle vauvalle aivan täydelliset vaunut Vauvakulman nettisivuilta! Mieskin on nämä hyväksynyt, joten saisi pian tulla se plussa, että pääsisin näiden tilaamisesta oikeasti haaveilemaan! ♡

Harmaata

Olen aivan varma, että tässäkään kierrossa ei onnistanut. Olen päättänyt tehdä joka tapauksessa testin perjantaiaamuna ennen kuin menen lääkäriin. Tämän kaiken henkisen paskan päälle olen nimittäin alkanut epäillä, että  minulla on joku tulehdus tuolla. Ihan nasta juttu hei. Olisihan se hyvä hoitaa pois ettei siitä olisi haittaa, jos vaikka tulisinkin vielä raskaaksi.

Niin. Jos tulisin raskaaksi. Eihän omalla ololla muuten niin väliä. En pysty ajattelemaan mitään muuta kuin raskautta. Millään muulla ei ole oikeastaan edes väliä. Olen yrittänyt olla stressaamatta ja miettimättä, mutta se on käytönnössä mahdotonta. En vain enää pysty elämään normaalisti. Toivon, että en olisi koskaan edes raskaaksi tullut, silloin ei varmaan olisi näin pakonomaista tarvetta tulla äkkiä uudestaan raskaaksi. Kaikki omat ajatukseni ja tekoni pyörivät tämän asian ympärillä. Pitäisi syödä terveellisesti, jotta saisi hyviä ravintoaineita raskautta ajatellen. Pitäisi jaksaa liikkua, jotta raskausaika ja synnytys sujuisivat kenties helpommin. Pitäisi olla säästöjä, jotta voisi tehdä hankintoja vauvaa varten. Seksiä harrastetaan siksi, että siitä tulisi raskaaksi. Ovulaation jälkeen sillä ei enää ole niin väliä, koska siitä ei ole hyötyä. Eilen vihjasin miehelle, että eipä olla ainakaan viikkoon puuhattu, ja mitä hän vastasi? "Niin mutta eikös se ovulaatio ollut jo?" Tähänkö sitä on oikeasti tultu, jopa mieheni kokee sen noin. Ei sen pitäisi näin mennä.

Tuntuu, että suruni ja ajatukseni eivät ole oikeutettuja. Kuten lapsettomuudesta kärsinyt kaverini, jolla pitkän yrittämisen ja hoitojen jälkeen on yksi lapsi, sanoi: "Sinä sentään olet jo kerran raskaaksi tullut, ja vieläpä noin nopeasti!" Sepä tässä onkin niin mukavaa. Jos kerran pystyn raskaaksi tulemaan ja kaiken on todettu olevan kunnossa, niin mikä tässä mättää? Miksen ole jo uudelleen raskaana? 

Mitä jos en vain tule enää ikinä raskaaksi?

Ja vaikka tulisinkin, mitä jos sekin menee kesken? Jos en ikinä pääse näkemään vauvani sydämen lyövän? Entä jos nään sen, mutta onni otetaan minulta kuitenkin pois? Näiden ajatusten parissa elän melkeinpä joka päivä, ja se on todella kuluttavaa. No lakkaa ajattelemasta, kyllä se sieltä tulee kun sen aika on. Ihanko totta, niinkuin en tietäisi? Sehän se tässä kaikkein vaikeinta onkin kun tiedän, että stressaaminen ja miettiminen ei ainakaan auta yhtään. Mutta miten voi olla miettimättä sellaista asiaa, joka on elämän ykkösprioriteetti? Miten voi mennä kierron rennosti miettimättä seksiä liikaa, mutta kuitenkin onnistua harrastamaan sitä sattumalta juuri otolliseen aikaan?

Tämä syksy on ollut meidän parisuhteellemme hirvittävän raskasta aikaa. Keskenmeno ja uuden raskauden yrittäminen (lisäksi hermoja raastava koiranpentu ja sen kouluttaminen) tuntuivat ensin lähentävän meitä entisestään. Nyt en ole enää niin varma siitä, tuntuu että ne vetävät meitä pikkuhiljaa kauemmas toisistamme. Pelkään, että mieheni tulee katumapäälle eikä enää haluakaan lasta kanssani. Pelkään, että hän ei enää haluakaan minua. Eilen puhuin jotain naimisiinmenoon liittyvää, mutta hän vain totesi että eipä sitä onneksi tarvitse vielä miettiä, sanoiko peräti pitkään aikaan. Voin siis unohtaa haaveeni siitä, että hän saattaisi kosia minua lähitulevaisuudessa. Kerroin eilen, että hän on minulle kaikkein tärkein asia elämässäni. En todellakaan halua menettää häntä. Jos selviämme tästä yritysajasta, niin selviämme kyllä mistä vaan.

Pyhäinpäivä

Olisin halunnut lähtä hautausmaalle katsomaan kynttilämeriä ja sytyttämään yhden isomummolleni, vaikka hänen hautansa on satojen kilometrien päässä. Kinasteluksi meni sekin lähtö, joten jäi menemättä. Kun on eilen ollut iltavuorossa ja tänään herännyt vaille kuusi aamuvuoroon, jonka jälkeen käynyt vielä uimassa avustettavan kanssa, sitä on vaan aika väsynyt. Ei jaksaisi ylimääräistä säätöä, hälinää, vatvomista. Noh, itsepähän otin aamun keikan rahanahneuksissani. Mies teki vakiosiirtonsa eli aloitti mykkäkoulun, koska eihän asioita voi selvittää puhumalla. Sitä vaan odotetaan, että tilanne menee ajan kanssa ohi, eikä sitä sen jälkeen tarvitse enää vatvoa. Huoh...

On niin surullinen olo. En ole menettänyt ketään läheistä sitten vuoden 2008 isomummun kuoleman, mutta silti on niin ikävä. Tuntuu niin tyhjälle ja yksinäiselle, vaikka mies on kotona tälläkin hetkellä. Ikävä sitä ylpeää tunnetta, että pieni ihmisenalku kasvaa minun vatsassani. Yksinäiselle koska tuntuu, että olen ihan yksin tässä koko vauvaprosessissa. Tuntuu, että miestä ei kiinnosta mitä kierron vaihetta eletään ja mitä milloinkin tapahtuu. Olen yrittänyt olla tämän kierron raportoimatta, mutta sekään ei ole herättänyt hänessä oikein kiinnostusta. Turhauttavaa. Tämän päivän olen ollut aika varma siitä, että tämä kierto päättyy plussatestin sijaan verisiin kuukautissuojiin, ja sekös itkettää vaan lisää.

Sytytin kynttilän ultrakuvan viereen. Kuvassa mies näkee todennäköisesti vain pienen solumöykyn, jonka kehitys on lakannut. Minä näen meidän tulevan vauvan, joka on kuollut liian aikaisin. Tuntuu vähän tyhmälle itkeä jotain noin pientä, mutta ajatuksissani se ehti olla kuitenkin niin suurta. Ei minun tarvitse vähätellä omaa suruani ja verrata sitä esimerkiksi kohtukuoleman kokeneen suruun, sillä tämä on minun suruni. On niin järkyttävä kaipuu olla äiti. Onneksi on Jipun vanha depistelylevy, kynttilä, punaviiniä ja rulla vessapaperia. Kyllä pyhäinpäivänä saa itkeä. Aika sekavaa ja angstista tajunnanvirtaa, mutta muun muassa tällaisia tilanteita varten minä tämän blogin perustin.

Vierii kyynel, vierii toinen vierii
Silmistä vesi veden jälkeen
Rinnoilta helmoille, helmoilta joeksi ja joesta järveen
Järvi syvä kuin synkin suru on
Musta kuin yötaivas pimeä

Jomoja

Tänään on tuntunut paineen tunnetta ja jomotellut kyllä ajoittain ihan kunnolla munasarjoja, etenkin tuota vasenta mistä munasolu irtosi. Olen yrittänyt etsiä netistä netistä lisää tietoa keltarauhasen aiheuttamista kivuista, kun kaveri sanoi näiden olevan siitä johtuvia. Faktatietoa en löytänyt, mutta keskustelupalstoilla siitä puhuttiin sitäkin enemmän. Toivon tosiaan, että tämä on nyt sitä, koska sitten ainakin tietäisi keltarauhasen toimivan! Löysin sen merkityksestä tällaista tietoa raskautta ajatellen:

"Raskauden ensimmäisten viikkojen aikana keltarauhasen erittämillä hormoneilla, keltarauhashormonilla ja estrogeenilla, on raskautta ylläpitävä vaikutus. Keltarauhashormoni valmistaa myös kohdun limakalvoa munasolun kiinnittymiseen. Istukan muodostuessa keltarauhanen kuihtuu, ja istukka ottaa sen tehtävät itselleen."

Voih. Pitkät piinapäivät edessä! Onneksi on mielenkiintoinen harkka. Ja punkkua ;)

Kp 15 dpo 3-5

Itkubiisi synkkiin fiiliksiin

Löysin tämän Johanna Kurkelan Ingrid -kappaleen. Itku tulee aina sitä kuunnellessa, sillä tulee niin mieleen keskenmenon jälkeinen suru ja epätoivo. Oli pakko kopioida kappaleen sanat tähän kokonaisuudessaan, sillä jokainen osio kolahtaa.

Onni on päätöksestä kii, täytyy piristyy, nousta ja pukeutuu. Eikä saa jäädä vellomaan kaikkeen haikeaan niin että masentuu. Kyllä mä tämän tiedän ja nääthän, miten reipas tänään oon. Hymy huulilla työni mä teen. Ja sinä täysin sokee oot sille kuinka mä suistunut oon - pimeyteen. Eikö niin, täytyy selviytyy, ei saa pysähtyy. Tää oli minun syy. Kaikki muutkin kantaa taakkojaan, nyt mun pitää vaan kuoreni kovettaa. Kyllä mä tämän tiedän ja nääthän, miten reipas tänään oon. Hymy huulilla työni mä teen. Ja sinä täysin sokee oot, sille miten uupunut oon. Pystyn nauramaan, pystyn valon tuomaan, vaikken oikeesti henkeä saa. Mä kyllä reipas tänään oon vaikka melkein luovutan jo. Miten reipas tänään oon hymy huulilla työni mä teen. Ja sinä täysin sokee oot sille miten uupunut oon. Pystyn nauramaan, pystyn valon tuomaan vaikken oikeesti henkeä saa. Mä niin reipas tänään oon Sä et nää, että matkalla oon - pimeyteen.

The Ovulaatio?

Olen aika varma, että tänään se oli. Aamupäivällä mahaa poltteli ja pisti enemmän juuri vasemmalta puolelta, jossa iso follikkeli nähtiin. Paikat on olleet todella kosteat ja tuntuneet vähän turvoksissakin olevan. Päivällä tunsin oloni ihan superseksikkääksi, vaikka päälläni oli nuhjuiset collegehousut, tukka oli sikin sokin ja meikkiäkään ei ollut. Heh, on ne hormonit melko taitavia huijaamaan!

Käytiin tänään miesystäväni veljen luona kylässä, heillä on siis vajaa 3v poika ja 1kk ikäinen poikavauva. Aivan mahtavia tapauksia kummatkin :) Isompi sai meiltä Kuusamon tuliaisina muovailuvahaa, joten muovailtiin sitten yhdessä kaikkea hassua sillä. Se esitteli meille myös palomiehen tarvikkeensa ja omia tanssiliikkeitään, joille saatiin nauraa kippurassa. Pienemmän sain syliteltäväksi ja pikku puklutkin tuli päälle ruokailun jälkiltä, mutta ei se mitään! On se niin suloinen <3 Kerroin veljen vaimolle keskenmenosta vasta nyt, sillä emme ole halunneet pilata heidän odotus- ja vauvaonneaan aijemmin omilla murheillamme. Eivät he edes ehtineet kuulla raskaudesta. Oli kyllä pahoillaan, mutta koitti valaa uskoa seuraavan raskauden onnistumiseen ja tsemppasi eteenpäin. Olen niin onnellinen, että olen saanut miesystäväni kautta ihania uusia "sukulaisia" ympärilleni :)

Saa nähdä, miten tämä olo nyt tästä etenee. Tästä ne piinapäivät sitten varmaan alkaa... Hui miten jännää! Nyt vaan täytyy koittaa keskittyä meneillä olevaan harjoitteluun, niin päivät kuluu nopeammin, eikä tule ajateltua tätä liikaa. Muuten ainakin kehittää itselleen kaikki mahdolliset raskausoireet jo hyvissä ajoin, vaikkei todellisuudessa olisi edes tärpännyt. Ja sitten se vasta harmittaakin, jos täti punainen saapuu kylään...

Hedelmällisyyteni on virallisesti palautunut!

Näin ainakin ihana gynekologi minulle eilen sanoi. En siis tosiaan ehtinyt eilen päivittämään ultrakuulumisia gynekäynniltä, koska säntäsin sieltä lähes suoraan iltavuoroon. Ultra kuin ultra, kyllä se vaan jännittää aina jonkun verran, vaikkei tällä kertaa ollutkaan kyse raskaudesta. Tällaisen diagnoosin gynekologi kirjoitti:

"Limakalvot siistit, venyvä kirkas cx-lima estrogeenieritykseen sopiva. Po siisti. Uä: Uterus avfl, cavum säännöllinen, endometrium 11mm. Oik ovariossa pieni kasaanpainunut follikkeli. Vas:lla 1-lokeroinen follikkeli 23x14mm eli noin 18mm keskiarvo, ovulaatio tulossa. FD ei nestettä."

Ensinnäkin täytyy todeta, että upeaa kun ymmärrän tästä tekstistä lähes kaiken jo ihan näiden sairaanhoitajaopintojeni takia! Eli siis valkovuoto viestii ovulaation olevan lähellä, kohdunsuu siisti, kohtu on eteenpäin kallistunut ja kohdun limakalvo 11mm paksu. Cavum ei kyllä minulle aukene. Oikeassa munasarjassa tosiaan kasaanpainunut follikkeli viime kierrosta, mutta ei osannut sanoa onko siitä munasolua irronnut. Vasemmalla sitten sen kokoinen follikkeli, että ovulaation pitäisi tapahtuma viikonloppuna. Vatsanpohjassa ei nestettä.

Olen kyllä hieman hämmentynyt tuosta tiedosta, että kohtu on eteenpäin kallistunut... Silloin kun kävin ekassa ultrassa raskaana ollessa terveydenhoitaja sanoi, että kohtu olisi kallellaan taaksepäin? Ehkä minä nyt kuitenkin luotan ennemmin tuohon gynekologin tekstiin. Mutta siis muuten kaikki kunnossa ja käski vaan unohtamaan ovulaation, mutta sehän onkin helpommin sanottu kuin tehty! Nyt vaan huolehditaan, että tallatellaan säännöllisesti ja toivotaan, että se munasolu todellakin irtoaisi. Onneksi olen nyt harjoittelussa lasten ja nuorten osastolla, niin se vie hyvin ajatukset muualle ja päivät kuluu nopeasti. En muuten ole kertonut miehelle mitään ovulaatiosta, koska en halua aiheuttaa sille suorituspaineita :) Paljastan sitten, kun itse h-hetki on ohitettu.

Eilen tuli tasan 2kk siitä, kun synnytin pikkuruisen Tyypin veren mukana portatiivin pohjalle sairaalassa. Haluan ajatella, että nuo hyvät uutiset juuri tuona päivänä ovat hyvä enne. Voi kumpa uusi pikkuinen tarttuisi nyt mukaan, eikä päästä irti ennenkuin on valmis syntymään terveenä ja täysiaikaisena meidän perheeseemme <3

Gyneultraan huomenna

Tuskastuin näihin ainaisiin alamahan jomotteluihin ja vuotohäiriöihin, joten varasin yksityiselle gynekologille ultra-ajan. Joo, tyhjennyksestä on vasta pari kuukautta joten varmasti ihan luonnollista, että kroppa on sekaisin. Minä nyt vaan olen tämmöinen murehtija, ja haluan nähdä ettei siellä ole mitään sen kummenpaa ongelmaa. Moni on sanonut, että "Anna kehollesi aikaa toipua", mutta se ei tässä mielentilassa oo mitenkään helppoa. Sitä kun vaan haluaa vauvan niin paljon, että jokainen menetetty kuukausi tuntuu hukkaan heitetylle ajalle.

Olot on ollu nyt muutaman päivän semmoiset, että voisi kuvitella ovulaation olevan käsillä. Sitä vaan ihmettelen, että nyt on vasta kp 8? Ellei tää kierto alkanut sitten aikaisemmin jo niistä epämääräsistä tuhruista, siinä tapauksessa nyt olisi jo kp 16, johon tuo ovulaatio kävisi paremmin. En ole nyt tikuttanut ovista enkä mitannut lämpöjä, koska niistä tuli vaan selkeesti turhaa stressiä, joka ei ainakaan edesauta raskautumaan. Tää kierto on päätetty mennä ihan rennosti ilman liikoja miettimisiä. Tekisi mieli korkata kiinnittymispunkku jo varalta, mutta jos nyt ensin odottaisi ihan rauhassa huomisen tuomion!

Lääkkeellinen tyhjennys

Viikko siitä kun olimme saaneet sen surullisen tiedon kävin lääkärillä, joka varmisti raskauden keskeytyneen. Tuntui niin helvetin turhalle odottaa viikko sitä, että koko käynti kesti kaikkinensa ehkä 15 minuuttia. Kohdussa ei näkynyt enää alkiota eikä ruskuaispussia, ja lääkäri arvelin niiden "hajonneen" limakalvoille. Kun hän sanoi, että minun tulisi odottaa ajan naistentautien poliklinikalle saapuvan postitse meinasin suuttua. Pitäisikö mun vielä odottaa kuollut Tyyppi sisälläni, olin luullut että saan tyhjennyslääkkeet heti? Lääkäri sanoi, että voisin soittaa itse viikonlopun jälkeen ja varata ajan, jotta saisin sen nopeammin, ellei vuoto alkaisi itsestään jo viikonloppuna. Eihän se alkanut, ei edes tuhrua tullut vaikka kuinka toivoin. Maanantaina olin heti linjojen auettua varaamassa aikaa, mutta seuraava vapaa aika oli vasta torstaille. Kidutusta, minun pitäisi odottaa vieläkin. Torstaina pääsin polille, jossa minut ultrattiin taas. Tämänkertainen naislääkäri oli kuitenkin mukavampi ja hän kyseli jaksamistani. Padot aukesivat taas, ja juttelin vielä hoitajan kanssa kahden käynnin päätteeksi. Minua pyydettiin menemään lauantaina naistentautien osastolle, jossa varsinainen tyhjennys tehtäisiin, sillä minulla oli näennäisesti niin suuret viikot (tässä vaiheessa melkein 10+0), joten vuoto saattaisi olla runsasta. Sain ensimmäisen kohtua valmistelevan tabletin suun kautta hoitajalta, ja sitä ottaessani tuntui kuin olisin tekemässä aborttia, vaikka Tyyppi oli jo kuollut. Pientä tuhrua alkoi tulla samana iltana.

Lauantaina saavuimme mieheni kanssa osastolle klo 7:30. Sain vuodepaikan kahden hengen huoneesta ja potilasvaatteet aina verkkopikkareita myöten. Tuntui oudolle olla ensimmäistä kertaa elämässäni sairaalassa tässä roolissa, kun olin ennen käyskennellyt käytävillä hoitajan vaatteissa, tosin en kyseisellä osastolla. Aamupalan jälkeen sain kaksi särkylääkkeiden mukana kaksi Cytoteciä kielen alle ja kaksi emättimeen, ja siitä jo noin puolen tunnin päästä alkoivat supistukset. Minusta kipu tuntui jo niin ikävälle, että sanoinkin varmaan kuolevani, jos joskus pääsisin synnytykseen asti, sillä tämähän olisi ollut vasta alkusoittoa. Sain kätilöltä pyynnöstäni vahvaa kipulääkettä injektiona pakaralihakseen, joka alkoi vaikuttaa melko nopeasti. Mies oli ihanasti mukana ja silitteli minua, kyseli vointiani. Kivuissa pahinta oli se, että en saisi niistä palkintona tuhisevaa kääröä syliini, vaan meidän vauvamme alku valuisi veren mukana portatiivin pohjalle.

Hyytymiä ja verta tuli, mutta olin kuvitellut verentulon olevan jotain järkyttävää, kuten olin lukenut. Kipulääkkeen ansiosta pystyin kävelemään, ja sen sanottiin usein nopeuttavan tapahtumia. Noin kolme tuntia lääkkeen saamisesta tunsin tarvetta mennä vessaan, ja portatiiville istuessani tunsin kuinka jotain suurempaa tipahti vereen. Säikähdin. Nytkö se sitten tapahtui? Nousin ja katsoin ruttuista klönttiä, joka näytti tyhjälle ilmapallolle. Ymmärsin sen olevan sikiöpussi, jonka sisällä pienen pieni Tyyppikin todennäköisesti oli. Mitään sen kummenpaa en onneksi erottanut. Aivoni menivät varmaan jonkinlaiseen suojaustilaan jo sairaalaan tullessa, sillä minua ei itkettänyt yhtään. Olin vain helpottunut, että nyt se olisi viimeinkin ohi. En tuntenut kerrassaan mitään, tuijotin vain hetken näkemääni. Pyysin kätilön paikalle ja hän vahvisti sen, mitä olin tulkinnut. Hän vei portatiivin pois ja sanoi, että materiaali tuhkattaisiin. En tarvinnut lisää lääkkeitä, ja parin tunnin kuluttua pääsimme kotiin. Olin koko illan yli-iloinen, mutta tapahtunut iski tajuntaani vasta myöhemmin. Viikon kuluttua pääsin jälkitarkastukseen, jossa todettiin kohdun tyhjentyneen täysin ja alkaneen palautua kokoonsa. Kaksi viikkoa tyhjennyksestä tein negatiivisen raskaustestin, ja kuuden viikon kuluttua verikokeen hcg -tulos oli 2 eli normaali. Fyysisesti selvisin keskenmenosta siis helpolla, mutta henkisiä haavoja hoidan jollain tasolla edelleenkin. Onneksi olen saanut jutella asiasta miehen, ystävien ja perheen lisäksi ammattilaisen kanssa. 

Parhaiten suruun auttaisi kuitenkin uusi raskaus, jota on nyt yritetty kaksi kiertoa tyhjennyksen jälkeen.

Keskeytynyt keskenmeno

Erinäisten lähteiden mukaan 10-15 % raskauksista päättyy keskenmenoon, yleensä ennen 12. raskausviikkoa. 20 -vuotiaista joka kymmenes saa keskenmenon. 

Olimme juuri edellisenä iltana kertoneet minun perheelleni raskaudestani, sillä he olivat toista siskoani lukuun ottamatta meillä yökylässä ja ultra-aika oli aikaisin seuraavana aamuna. Mietimme ensin erilaisia peitetarinoita minne olisimme menossa, jotta voisimme kertoa ilouutiset ultrakuvan kera. Oli ollut todella vaikeaa olla kertomatta heille, sillä yleensä puhun erityisesti äitini kanssa kaikesta. Nyt halusimme pitää salaisuuden vai meidän ja muutaman läheisimmän ystävän välisenä, kunnes viikkoja alkaisi olla "turvallinen" määrä kasassa. Noh, olinhan minä kuitenkin lipsautellut uutista jo useammalle malttamattomuuttani. Istuimme illalla ruokapöydässä ja odotin sopivaa hetkeä, sitten aloitin:

"Meidän pitää sitten aamulla käydä keskustassa kun me mennään katsomaan semmosta pikkutyyppiä."

Meille oli tulossa myöhemmin koirapentu, joten äiti luuli että tarkoitin pikkutyypillä sitä.

"Ei, kun semmoista pientä ihmistyyppiä." ja hymyilin siihen malliin, ettei mitään jäänyt enää arvailujen varaan. Äitini suu aukesi hämmästyksestä, vaikka hän tiesi, että vauva saisi tulla meille heti kun on tullakseen. Isäpuoleni alkoi myhäillä jotain "Vai että semmoista!" ja virnisteli onnellisen näköisenä. Äiti hihkui 11 -vuotiaalle siskolleni "Kuulitko, sinusta tulee täti!" ja sisko hymyili innoissaan, vaikkakin selvästi vähän hämillään.

Minua oli kuitenkin koko ajan vaivannut epämukava olo, että kaikki ei ole kunnossa. Mies oli yrittänyt vakuutella, että kaikki on varmasti hyvin ja murehdin vain turhia, niinkuin minulla on yleensä tapana. Olimme käyneet jo rv 5+5 neuvolassa ultrassa, koska minulla oli ollu ikäviä mahakipuja ja huoli siitä, että kaikki ei ole hyvin. Kohdussa näkyi kuitenkin ruskuaispussi ja sikiöpussi oikeassa paikassa, eikä muuta ei vielä tarvinnut näkyäkään siinä vaiheessa, sitä paitsi nyt näytti olevan vasta 5+3.  Kohtuni on kallellaan taaksepäin, joten kivut johtuivat sen kasvamisesta asennosta johtuen. Terveydenhoitaja vakuutteli, että voisin rentoutua, sillä kaikki oli niin kuin piti ja vaikutti oikein lupaavalle. Kahden viikon päästä tultaisiin sitten ihastelemaan sykettä. Lähdimme ultrakuva mukanamme ja teippasin sen Vauvan odotus -oppaan väliin, josta kävin ihastelemassa sitä vähän väliä, vaikka eihän siinä näkynyt edes alkiota vielä. Halusin uskoa, että kahden viikon päästä kaikki on edelleen hyvin, mutta ikävä tunne jäi edelleen. Raskauoireita oli, mutta pahoinvointi puuttui. Eihän se kaikille tule, mutta toivoin että se alkaisi vähän myöhemmin, sitten kun istukka kehittyy vauvan ja minun välille.

Välillä itkin hysteerisena, että vauva kuolee varmasti. Välillä vertailin innoissani erilaisia vaunuja netissä ja suunnittelin, mitä ostaisin ensimmäisenä, kunhan tulemme seuraavasta ultrasta. Yhden tutin sorruin hankkimaan ruokaostosten yhteydessä ja pidin sitä yöpöytäni laatikossa aarteenani. Mies pysyi tyynenä ja välillä koitti toppuutella minua. Olin kuvitellut olevani ultra-aamuna niin jännittynyt, että oksentaisin, mutta olinkin pelottavan tyyni. Tiesin, että emme saisi hyviä uutisia, ja automatkalla puhkesin jo itkuun. Katsoin näyttöä ja pieni alkio siellä näkyi, mutta liian pieni siihen nähden, että pian alkaisi yhdeksäs viikko. Kyyneleet alkoivat valua ennen kuin terkkari ehti sanoa mitään. Sykettä ei näkynyt. Mies puristi kättäni ja koitti järkeillä asiaa terkkarin kanssa, minä en kyennyt kuin itkemään. Loppukäynnistä en juuri muista muuta, kuin että terkkari koitti laskea viikkoja useaan otteeseen, jos onkin tapahtunut laskuvirhe ja Tyyppi, joksi olimme hänet jo nimennyt, on nuorempi kuin oletetaan. Se vastasi viikkoja 5+6. Hän ehdotti, että lääkäri tekisi uuden tarkistuksen viikon päästä, jos vaikka edistystä olisi tapahtunut. Jos ei olisi mutta myöskään vuoto ei alkaisi siihen mennessä, pitäisi alkaa suunnitella lääkkeellistä tyhjennystä. Pientä toivoa hän yritti kuitenkin pitää yllä.

Tuntui, että pieni osa kuoli minua siihen pedille. Eihän näin pitänyt käydä, vaikka niin paljon olinkin sitä miettinyt ja pelännyt. En nähnyt eteeni ja halusin vain äkkiä pois. Hoin päässäni samaa lausetta kuin silloin, kun kaksi viivaa piirtyivät testiin. Ei voi olla totta! Miksi minä, miksi me? Sen kaksi viikkoa olin kuvitellut olevani raskaana ja elättänyt toiveita, kertonut ihmisille raskaudesta ja vertaillut oireita maaliskuisten foorumilla. Vaikka sen kaksi viikkoa se oli ollut jo kuollut. Tunsin itseni typeräksi, huonoksi, epäonnistuneeksi, avuttomaksi ja huijatuksi. Kuvotti ja pyörrytti, surui sattui koko kehoon. Itkin, itkin ja itkin. Välillä lohduttauduin, että onneksi tämä kävi nyt kun kaikki oli kuitenkin vasta niin alussa. Mutta ei se juuri sitä tuskaa helpottanut.

Turhautunut

Se on lievä sana kuvaamaan tämänhetkistä olotilaa. Tiistaina aamupäivällä tuli vähän kirkasta verta, joka kuitenkin loppui melkein saman tien. Luulin saaneeni samoihin aikoihin plussan ovulaatiotestiin, joten ajattelin, että ovulaatio olisi ollut käsillä. Netistä ja kaverilta kuulin, että pieni verenvuoto on joillakin mahdollista ovulaation yhteydessä, ja olinkin hämmentynyt mutta toiveikas, kun jomottelukin jatkui. Olin nähnyt edellisenä yönä unen, jossa olin raskaana ja odotin poikavauvaa. Olen nähnyt vauvaunta viimeksi ihan edellisen raskauden alussa, ja sitten ne hävisivät tyystin, vaikka näin niitä yhtenään vauvaa kuumeillessani. Pidin sitä hyvänä enteenä, varsinkin kun tuona päivänä tuli täyteen tasan kaksi kuukautta surullisien ultrauutisten kuulemisesta. Olisi jotenkin todella kaunis ajatus, että uusi pikkuinen saisi alkunsa samana päivänä.

Verta tuli kuitenkin vielä eilenkin vähän. Ensin yritin pysyä toiveikkaana, koska googlailu kertoi ovulaatiovuodon voivan kestää parikin päivää. Kivut kuitenkin yltyivät illalla ja alkoivat muistuttaa yhä enemmän kuukautiskipuja. Kaveri lohdutti, että joidenkin ovulaatio saattaa olla kuukautisiakin kivuliaampi. En kuitenkaan jaksa enää uskoa ovulaatioteoriaan, vaikka vihlontaa tuntuu sekä oikealla että vasemmalla munasarjalla vähän vuorotellen muiden jomotteluiden lisäksi. Eiliset aamulämmöt olivat koholla 0,5 astetta, mutta olin ollut baarissa edellisenä yönä. Tänään lämmönnousu oli vain 0,2 astetta. Miksi tämän kropan pitää olla näin sekaisin? Jotenkin olisi helpompi käsitellä se pettymys, että kuukautiset alkaisivat, verrattuna tällaiseen epämääräisyyteen. Ja jos nämä ovat kuukautiset, niin tulivat kyllä ihan liian aikaisin. Miten minun olisi muka mahdollista tulla raskaaksi, jos kroppa ei toimi niin kuin pitäisi? Onhan nyt vasta ensimmäinen varsinainen yk keskenmenon jälkeen, mutta aika vaan menee niin hitaasti kun toivoo raskautuvansa pian.

On vaan niin epäonnistunut olo. Soimaan itseäni edelleen keskenmenostakin. Entä jos vika oli kuitenkin minun, jos kehoni ei pysty ylläpitämään raskautta tai hylkii alkiota? Nyt pelkään, että seuraavaa plussaa saadaankin sitten odotella pitkään. Raskaus ja vauvan saaminen on maailman luonnollisin asia, niinhän sitä sanotaan. Miksi helvetissä se sitten on joillekin niin vaikeaa? Eihän minulla todellakaan olisi vielä vara laskea itseäni heihin, kun ensimmäinen raskaus alkoi kuitenkin niin pian ja yritystä on kestänyt vasta hetken suhteessa moniin muihin. En tiedä joko laskisin uuden kierron alkaneeksi, vai elänkö kiertopäivää 19. En oikeastaan välitä. Enkä tiedä, millaisilla eväillä lähden tähän mahdolliseen uuteen kiertoon. Tuskin ainakaan jatkan ovulaation tikuttamista, taitaa vaan aiheuttaa enemmän stressiä minulle.

Lauantaina lähdemme onneksi viideksi päiväksi Kuusamoon, joten ehkä saan hetkeksi ajatukset pois koko tästä vauvarumbasta. Ollaan kyllä kahdenkeskisen hermoloman tarpeessa, koska kotona on ollu melko kireä tunnelma.