Rv 6+6 ja huomenna on varsinainen alkuraskauden ultra. Tuntuu, että mitä lähemmäs ultra tulee sitä enemmän ajatukset ja tunteet sahaa laidasta laitaan. Yhtenä hetkenä oon ihan varma, että siellä ei oo enää elämää, sitten hoen että "kaikki on hyvin", rauhoitun ja oon taas luottavainen. Pelottaa niin hirveästi. En haluaisi taas tuottaa pettymystä miehelle, sukulaisille ja itelleni. En ihan oikeasti tiiä, että miten selviän eteenpäin, jos huomenna tulee huonoja uutisia. Koko joulupäivän oli muuten taas se inhottava polttava jomotus mahassa, joten lopulta illalla jouduin nöyrtymään ja ottamaan ihan Panadolia. Että tosi vakuuttavaa?
Nyt vaan pitäisi pitää pää jotenkin kasassa huomiseen klo 8:30 asti. Mutta miten meijän onni muka nyt yhtäkkiä kääntyisi? Näiden kaikkien epämääräisten mahakipujen ja muiden juttujen jälkeen kaikki oiskin hyvin?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti