Onnellinen!

Se pelätty aamu koittaa, En oikeen tiiä mitä aatella, joten päätän olla aattelematta mitään. Oksettaa, tuntuu että itkettää jos ajattelen että se on kuollu taas, mutta hyvien uutisten ajatteleminenkin sas kyyneleet polttamaan silmien takana. Odotusaulan kello kulkee niin hitaasti, mies räplää kännykkäänsä ja välillä silittää mua. "Jännittääkö?" Ai että jännittääkö! Mumisen jotain vastaukseksi. Sitten päästään sisälle, en muistanutkaan että kyseinen terkkari on noin mukavan näköinen vanhempi rouva. Jutellaan jotain kuluneista viikoista ja edellisistä ultrista. Pliis, voitaisko mennä jo asiaan?!

Sitten alkaa ultraus. Onneksi nään jo heti että kyllä siellä on nyt muutakin kuin ruskuaispussi, vaikka sekin näyttää kasvaneen zoomauksesta huolimatta. "Kyllähän täällä sykekin on" terkkari sanoo, ja minä vielä värisevällä äänellä varmistan. Kyyneliä alkaa valua. Huh, se on elossa, ihanaa! ♡

Pieni (tässä kuvakulmassa aivan alienin näköinen) Kirppu vajaat 8 mm pitkä. Ja sydän läpätti niin hienosti. Niiden kaikenmaailman tuntemusten jälkeen. En vaan voi käsittää. Eka mittaus täsmäsi viikkoihin 7+0, mutta keskiarvoksi tuli kuitenkin 6+4. Se ei kuitenkaan oo mitenkään hälyttävää, kun kuulemma näin varhaisessa vaiheessa muutenkin vielä vähän vaikea mittailla, eikä se hedelmöittymishetkikään oo tietenkään selvillä. Nyt pitäisi sitten yrittää jo vähän rentoutua... Tuudittautua siihen, että kyllä se sydän siellä sykkii ja Kirppu kasvaa koko ajan. Taidan silti käydä jonkun paniikkiultran rv 10 tienoilla... Nt-ultraan on vielä niin kauan kuitenkin. Sen ajankohta selviää vasta ekan varsinaisen neuvolan (11.1.) jälkeen, kun sieltä laitetaan lähete ja aika tulee sitten mulle postissa.

Näillä fiiliksillä eteenpäin :) Nyt kun pysyt vaan siellä yksiössäsi ja kasvat terveeksi vauvaksi ♡

Sain siis jo äitiyskortin ja siihen tuollaiset hienot kannet!

Huomenna tuomiolle

Rv 6+6 ja huomenna on varsinainen alkuraskauden ultra. Tuntuu, että mitä lähemmäs ultra tulee sitä enemmän ajatukset ja tunteet sahaa laidasta laitaan. Yhtenä hetkenä oon ihan varma, että siellä ei oo enää elämää, sitten hoen että "kaikki on hyvin", rauhoitun ja oon taas luottavainen. Pelottaa niin hirveästi. En haluaisi taas tuottaa pettymystä miehelle, sukulaisille ja itelleni. En ihan oikeasti tiiä, että miten selviän eteenpäin, jos huomenna tulee huonoja uutisia. Koko joulupäivän oli muuten taas se inhottava polttava jomotus mahassa, joten lopulta illalla jouduin nöyrtymään ja ottamaan ihan Panadolia. Että tosi vakuuttavaa?

Nyt vaan pitäisi pitää pää jotenkin kasassa huomiseen klo 8:30 asti. Mutta miten meijän onni muka nyt yhtäkkiä kääntyisi? Näiden kaikkien epämääräisten mahakipujen ja muiden juttujen jälkeen kaikki oiskin hyvin? 

Aatonaaton fiiliksiä

Tultiin tänään takaisin omaan kotiin mun perheen luota ja nyt makoilen sohvalla joulumusiikkia fiilistellen. Joulukuusi sai koristeiden lisäksi kynttilät, paketit löytyy jo kuusen alta, kynttilöissä ja ulkona lyhdyissä on tulet. Koti on siisti ja tuoksuu joululle: Kuuselle, kynttilöille ja jo kevyesti tänään hankitulle hyasintille. Punainen joulutähti koristaa keittiön pöytää ja saadut kortit on levitetty näkyville. Ah, nyt on kyllä viimeistään joulu hiipii sisimpään,vaikka oon vuoden jännittänyt millainen mahtaa olla eka oma joulu poissa lapsuuden kodista :) Hyvin menee toistaiseksi!

En voi olla ajattelematta, että ensi joulu voi olla ihan erilainen. Siskonikin sanoi tänään innoissaan "Jos kaikki menee hyvin niin täällä voi ensi vuonna olla semmoinen pieni käärö!" Niin, tosiaan meillä voisi olla nelikuinen vauva, joten se joulu tulisi olemaan aivan erilainen kuin nyt. Mahanpohjassa kutkuttaa moinen ajatus. Vielä viisi päivää tuomioon, mutta tämän hetken annan itseni leijua edellä mainitussa illuusiossa. Äh, mokomat hormonit, ihanhan tässä herkistyy siitä ajatuksesta...

Ärsyttävän ristiriitainen olo. Sisäinen pessimisti koittaa valmistella pettymykseen, mutta toisaalta fiilis on aika luottavainen. Oireet hämää ja niihin turvautuen koitan uskotella itelleni, että kaikki on hyvin. Samalla pelkään asettavani itelleni liian suuret odotukset seuraavaa ultraa kohtaan, ja sitten tiputaan korkeelta ja rytinällä. Tässä siis tämän hetkinen rv 6+2 oirekimara:

• Nännit on arat
• Rintoja jomottaa ja kuumottaa, tuntuvat aavistuksen raskaille
• Neljättä päivää etova olo 24/7, eniten aamuisin ja iltaisin. Ruokaa ei tee mieli, mutta nälästä tulee paha olo. Samoin kuin syömisestä. Herkkuja, etenkään suklaata, ei tee mieli yhtään, mikä on täysin poikkeuksellista! Viime raskaudessa tämmöistä ei ollut siis ollenkaan.
• Tolkuton väsymys yöunien pituudesta ja laadusta huolimatta
• Itkuherkkyys ja hermojen palaminen mitättömistä asioista (suht normaalia kylläkin)
• Alamahan jomottelut ja vihlonnat ajoittain, välillä enemmänkin (liekö hyvä juttu?)
• Maha on jumissa
• Jatkuva jano
• Pissittää useammin (nojoo, johtuu varmaan edellisestä)
• Aggressiiviset näppylät naamassa
• Turvotus

Kaikki siis vaikuttaa lupaavalle. Voi voi, kyllä jännittää... Onneksi tässä on tämä joulu. Koitan nyt keskittyä nauttimaan siitä (ilman graavilohta, nyyh) niin eiköhän se ultrapäiväkin sieltä koita pian. Kirppu saa kasvaa nyt sinne asti hyvillä eväillä :)

Hyvää joulua ♡

Pelko

Tänään on rv 6+0, eli eilen oli se päivä, mihin edellisen tyypin kehitys oli päättynyt. Aamulla olin vielä toiveikas ja innoissani lähdössä tänne Keski-Suomeen vanhempieni luokse, mutta jossain vaiheessa automatkaa mahassa alkoi tuntua ikävälle. Aattelin ensin sen johtuvan siitä, että oon istunut niin kauan, mutta perille päästyä se ei vaan lähtenyt helpottamaan. Vähän samanlainen kuumottava tunne kuin sen kystan puhkeamisen takia, mutta maha ei ollu niin arka ja liikkua kärsi. Se vaan jatku ja jatku ja jatku vaikka koitin vaan lepäillä. Välillä tuntui jotain muutakin lisänä mahan seudulla. Noin viiden tunnin jomottelun jälkeen aukesi hanat.

Itkin että tästäkö tää nyt sitten alkaa: Mikä ihme tässä päivässä on, että tästä ei vaan päästä eteenpäin? Muut koitti lohduttaa, että eihän me nyt vielä tiedetä mikä siellä on tilanne. Vertakaan ei kerta tuu, eikä oo kovaa kramppimaista kipua. Mutta kun ei se oo mun kohdalla ennenkään ollu mikään semmonen asia, mikä takais kaiken olevan hyvin. Äiti sanoi, että juurihan siellä perjantaina kaikki oli niinkun pitää. Niin olikin, mutta ei sekään meinaa mitään! Koitapa sanoa hysteeriselle odottavalle, että kaikki on varmasti hyvin. Ihan kuin puhuisi kiville. Mutta hyväähän ne vain tarkoittaa...

Nukkumaan mennessä (noin klo 23) tuntemus alkoi olla ohi. Ei sitä oikeen kivuksikaan voi sanoa, kun ei se ollut niin voimakas. Mutta sen pitkä kesto tässä huolestuttaa. "Jos se kohtu siellä vaan kasvaa!" Noh, eikai tässä muutakaan voi toivoa. Mutta toivo on kyllä tällä hetkellä melko hukassa, vaikka tänään ei semmoista samanlaista tunnetta ole ollut. Jotain tuntemuksia kyllä. Tisseissäkin onneksi. Maha on jumissa ja väsymys painaa, yöllä heräsin kolmesti pissalle. Jospa kohtu tosiaan tekisi itelleen lisää tilaa ja se alkaa jo vähän häiritä rakkoa... Vaikka näin varhain ilmeisesti muuttunut aineenvaihdunta on se syy, miksi pissittää useammin.

Pelottaa. En tiiä kumpaa pelkään enemmän: Että jos tääkin menee kesken ja meille ei vieläkään vauvaa suoda, vai sitä minkälainen musta tulisi toisen keskenmenon jälkeen. Oon vieläkin ensimmäisen jäljiltä jotenkin niin helvetin negatiivinen koko ajan, siis melkeenpä kaikkea ja kaikkia kohtaan. Ja jotenkin niin "ihan sama" -asenteinen. Minkälainen hirviö musta tulisi toisen jälkeen? Miten mä kestäisin sen pettymyksen omaa kroppaa kohtaan, miten sietäisin sen itseinhon, katkeruuden ja kateuden? Pystysinkö olemaan satuttamatta itteäni? Nyt vaan täytyisi jotenkin sinnitellä viikko seuraavaan ultraan, sen jälkeen tiedän mihin alan valmistautua - Osastojaksoon psykiatrisella vai mahdollisesti vauvan tuloon. Hauskaa muuten, miten joka toinen teksti on näin alavireinen ja joka toinen uhkuu toivoa... Mutta tämmöstä tää mun elämä tällä hetkellä onkin, yhtä vuoristorataa.

Valtakunnassa toistaiseksi kaikki hyvin!

Kylläpäs taas jänskätti niin että meinasi oksennus tulla! Tämä erikoistuva oli sama kuin syksyllä, kun kävin keskenmenon jälkeen tuolla saamassa Mifenygen tyhjennystä valmistelemaan. Sen kanssa ensin hetki jutustelua, sitten eikun selälleen pedille ja jalat levälleen tuomiota varten. Onneksi heti kun lääkäri sai sen ultraussauvan paikalleen kuultiin huojentavat sanat "Juu kyllähän täällä nyt näkyykin!" Kohtu oli kasvanut ja siellä näkyi sikiöpussi ja ruskuaispussi hyvin. Laitan siitä nyt kuvankin, vaikka kovin on epätarkka. Tuossa kuvassa ruskuaispussi näyttää itse asiassa siltä kuin se ei olisi täysin ehjä, mutta mies sanoi että parempia kuvakulmiakin olisi ollut, mutta erikoistuva ei vaan osannut käyttää sitä konetta ehkä ihan täydellisesti. Mutta näkyy siitä kuitenkin jotain :) Tänään siis rv 5+4.

Kysyin huvikseni limakalvon paksuutta, ja se oli 2,8 cm. Se revennyt kysta näkyi edelleen oikeassa munasarjassa, mutta siellä oli myös se keltarauhanen, kun edellisessä tekstissä siitä sen mahdollisesta repeämisestä panikoin! En siis soittanut tässä välissä tuonne kun tuntui että kaikki on varmaan ihan hyvin, ja pian pääsisin kasvokkain juttelemaan. Vatsaontelossa oli yhä nestettä, mutta vähenemään päin se on. Sille ei siis tehdä mitään. Erikoislääkärikin kävi arvioimassa näkymät. Oli muuten ihanaa, kun erikoislääkäri kysyi onko tuosta otettu jo kuva, niin erikoistuva sanoi että "Juu, annoin sen jo isille." Toisti vielä itsekin tuon isille -sanan hieman naurahtaen. Kuulostipas se hassulle mutta samalla niin ihanalle :)

Tuota kuvaa oon jo katellut monta kertaa (ehkä vähän liikuttuneena), ja vaalin sitä kuin kalleinta aarretta seuraavaan ultraan asti. Nyt ei auta muu kuin koittaa rauhoittua ja rentoutua, uskoa että kymmenen päivän päästä 28.12. rv 7+0 nähdään pieni sydänkin jo jumpsuttamassa ♡ Kumpa kaikki menisi tällä kertaa hyvin loppuun asti, alkuvaikeuksista huolimatta!

Se siitä huolettomuudesta

Harrastin aggressiivista googlaamista ja seikkailin niin Wikipediassa, Solunetissä, Duodecimissä ja keskustelupalstoilla. Ei olis pitänyt. 

Tänään on ollut tosi normaali olo. Epäilyttävän normaali. Nännit on yhä arat, mutta rintoja ei "tykytä" samaan tapaan. Ei oo ollut yhtään etova olo, jomoja alamahassa kylläkin muttei kovia. Pelottaa... Vaikka tiiän että oireettomammat päivätkin on ihan normaaleja, mutta kyllähän ne valaa enemmän toivoa. Tosin luin tänään netistä (kannattipa kyllä...) että tuulimunaraskaudessa voi olla runsaastikkin voimakkaita oireita, hCG nousee normaalisti ja kohtu kasvaa. Voi että, antakaa tän olla normaalisti etenevä, oikea raskaus!

Oon myös murehtinut sitä kystaa. Musta se lääkäri puhui keltarauhasen ruptuurasta, mikä tarkoittaa siis repeämistä. Mutta eihän se mitenkään voi olla hyvä juttu, jos keltarauhanen repeää alkuraskaudessa? Sehän ylläpitää kohdun limakalvoa sellaisena, että se on hyvä alkaneelle raskaudelle. Että jos se puhkeaa niin miten käy raskauden? Löysin yhdesta Duodecimin artikkelista tämmöisen kohdan googlailtuani aikani: "Jos alkuraskauden aikana joudutaan poistamaan keltarauhaskysta ennen 12. raskausviikkoa, suositellaan progesteronihoitoa." Tämä yhdistettynä oireiden vähenemiseen oon enemmän ja vähemmän hädissäni, lienee ymmärrettävää. Ääh hemmetti, pitikö tän raskauden nyt mennä pilalle jonkun hemmetin kystan takia?!

Mutta ihmettelen kyllä, miksei lääkäri tarttunut tähän jo silloin. Kai se olis sanonu, jos raskaus ois tuhoon tuomittu? Oliko se kysta sittenkin vain kiinni keltarauhasessa, eikä itse keltarauhanen? Hitto, pakko soittaa huomenna sinne polille ja kysyä. En selviä muuten järjissäni perjantaihin asti mitenkään...

1460!

Siinä nyt on se koko viikonlopun jännätyin luku, elikkäs mun hCG-arvo! Se siis tarkoittaa, että niiltä osin raskaus etenee ainakin toistaiseksi niin kuin pitääkin :) Huh, nyt voin ainakin hetken hengähtää ja tänään oonkin koittanut nauttia tästä fiiliksestä. Olin kyllä oikeastaan melko varma, että arvo on niin kuin kuuluukin, mutta kyllähän se jännitti silti ihan älyttömästi. Sain samalla perjantaille kontrolliultran naistentautien polille, joten varmaankin perun keskiviikkoisen neuvolan ultran. Ehkä me jaksetaan ootella kaks päivää pidempään, koska parissakin päivässä ehtii tapahtua paljon. 

Tämmöiset pikauutiset tähän väliin. Ja tänään siis viikkoja tasan 5+0, eli kuudes viikko alkoi!

Ystäväni nimeltään Hysteria

Olin tänään aivan varma, että keskenmeno on alkanut. Mulla oli ollut ikävää menkkajomotusta jo muutaman tunnin ja vessassa käydessä olin näkevinäni aavistuksen rusehtavaa vuotoa paperissa, joten lopulta pillahdin itkemään miehelle, että tässä se nyt taas sitten oli. Että miksi tän pitää olla niin saatanan vaikeeta, ja mitä niin pahaa mä oon muka tehny ansaitakseni tän. Kohta varmaan vuodan kuin seula. Mieshän siinä koitti lohduttaa, että eihän sitä tiiä jos kohtu vaan ottaa jotain kasvuspurttia, mutta jos se on mennäkseen kesken niin yritetään uudelleen. Ja yritetään taas uudelleen, jos sekin menee. Musta on vaan niin hemmetin sadistista, että vasta kolmannen kärsityn keskenmenon jälkeen asialle aletaan tehdä jotain ja syitä tutkia. Mä ainakin mielelläni haluaisin heti jonkun tukilääkityksen avuksi seuraavasta plussasta, jos tämäkään raskaus ei onnistu. Mutta eihän ihmisten (varsinkaan psyykkisellä) hyvinvoinnilla ole väliä kun puhutaan kustannuskysymyksistä... Niin, mutta tosiaan jomothan loppui melkeen heti kun sain itkettyä ahdistuksen pois, heh.

Viikonloppu on kuitenkin mennyt muuten hyvin, ja yritän olla luottavainen koska uskon raskaushormonin määrän nousseen ja asioiden edenneen. Oon ollut viikonlopun melko väsynyt ja vetämätön, vaikka yöt oon nukkunut läpeensä hyvin, koko ajan kylmää ja semmoisia vihlaisevia kipuja alamahassa oon tuntenut esimerkiksi välillä aivastaessa. Eilen aamulla jopa yökkäsin pari kertaa ennen ehdin syömään aamupalaa, ja etova olo jatkui ajoittaisena iltaan asti. Nännit on arat ja niitä juilii vähän koko ajan tuolla liivien alla. Kumpa nää ei olis vaan mun mielen kehittämiä oireita... Pitäis varmaan ottaa itteään niskasta kiinni tän hysteerisyyden kanssa, ainakin taas huomiseen hcg-kontrolliin asti! Kyllä jännittää!! Palailen sitten huomenna, kun on uutta tietoa raskauden etenemisestä.

Päivystysreissu ja hcg -tulos

Eilinen ilta oli jotenkin todella tukala tän mahan kanssa, kun ei voinut oikeen asentoa vaihtaa sohvalla ilman että mahaa aristi. Koko alamaha tuntui olevan tulessa. Sama meno jatkui vielä aamulla ja aloin tosissani huolestua, että onko mulla nyt kohtutulehdus, sillä se olisi kyllä aika selvä kuolemantuomio tän raskauden etenemiselle näin varhaisilla viikoilla. Päätin sitten soitella päivystykseen vaikka kuumetta ei ollut, ja suositteli tulemaan sinne. Itketti ihan hirveästi astella siihen samaan taloon, jossa olin viimeksi raskausasioissa tekemässä lääkkeellistä tyhjennystä. Tuntu, että olisin menossa viimeselle tuomiolle, sinne meni tääkin raskaus. Pissanäytettä, kahta veriputkea ja kolmea tuntia myöhemmin pääsin lääkärille, joka kertoi että CPR eli tulehdusarvo on alle kolme, eli tulehdusta ei ole. Maha kuitenkin aristi kun se sitä paineli, ja se laittoi konsultaatiopyynnön naistentautien poliklinikalle, jotta siellä voitaisiin ultralla katsoa raskauden sijainti.

Polille ei onneksi kovin kauaa tarvinnut odottaa, ja siellä erikoistuva lääkäri teki ensin sisätutkimuksen ja sitten alkoi ultrailla. Kauan meni ennen kuin se sanoi mitään, ja pelkäsin jo että se näkee siellä jotain vakavaa. Kohdussa limakalvo oli paksuuntunut ja se oli näkevinään siellä jotain muutakin raskauteen viittaavaa, mutta kun viikkoja on vasta 4+3 niin hirveitähän sieltä ei voi nähdä. Oikeassa munasarjassa oli puolestaan jokin mitä se arveli kystaksi, joka oli todennäköisesti puhjennut ja vuotanut vatsaonteloon, sillä siellä oli nestettä. Epäili myös, ettei vaan sit olisi se raskaus siellä kasvamassa, ja kutsui sitten erikoislääkärinkin kattomaan. Kauan kyllä ronkki sekin ja miettivät yhdessä vaihtoehtoja, vaikka korostivat että nyt ei oikein voi vielä varmoja olla kun niin aikaista kaikelle. Todennäköisesti kuitenkin kivut selittyvät vatsaontelon nesteellä ja sillä puhjenneella kystalla.

Jatkosuunnitelma oli, että lähtiessä kävin labrassa hcg -määritystä varten ja soittelen sen tuloksesta myöhemmin. Lääkäri soittikin siitä jo itse ja se oli 375, joka on kuulemma ihan hyvä tulos näille viikoille! Moneen kertaan kysyin "Onko se hyvä, onko se varmasti sopiva näille viikoille?". Onneksi jotain helpottavaa. Maanantaina uusi hcg ja sitten katsellaan ilmeisesti jatkot. Täytyy kyllä antaa pisteet lääkäreille ja hoitajille, jotka oli jälleen kerran mukavia ja ammattitaitoisia. Kumpa se nyt vaan olis noussu maanantaihin mennessä...

Nyt on vähän parempi fiilis, kun tiedän että kyseessä ei ole tulehdus ja kohdunulkoinenkin on melko epätodennäköinen. Toivoa siis on, ja näillä uutisilla koitan sinnitellä tän viikonlopun yli, ja tuhruakaan ei oo tänään tullut yhtään! :)

Varhaisten viikkojen piina

Ei tätä vieläkään usko todeksi eikä ymmärrä. Pelottaa ihan sikana. Alamahassa on siis tuntunut paineentuntua, kuumotusta, vihlomista, nippailua ja kaikkea mahdollista muutakin, ja varmaan nämä kaikki voi olla ihan normaalia. Viimeksi ei vaan tuntunut vielä tässä vaiheessa mitään... Mutta onko se sittenkin vaan hyvä merkki? Mahaa turvottaa ja tissit on vähän arat, mutta ei niin turvoksissa kuin eilen. Ehkä sekään ei oo vielä vaarallista, oireet kai voi vaihdella päivien mukaan. Ja ruskea tuhru jatkuu pyyhkiessä. En jotenkin yhtään uskalla innostua tästä, vaikka haluaisinkin. Haluaisin haistattaa sisäiselle pessimistilleni pitkät ja toivonkin, että mies pääsee vielä sanomaan mulle "Mitäs mä sanoin!", että olen murehtinut turhaan. Ehkä nää on vaan jotkut valemenkat yhdistettynä kohdussa tapahtuvaan myllerrykseen ja kohta helpottaa? Pliis, helpottaahan?

En uskalla ajatella elokuuta ja vauvan tuhinaa, mutta en uskalla ajatella uutta keskenmenoakaan. Kaiken pitäisi olla hyvin niin kauan kun kivut ei ylly sietämättömiksi ja vuoto ei ole runsasta. Mutta kun viimeksikään näin ei käynyt ja kesken oli mennyt silti. Miksi tämä muka nyt onnistuisi, kun epäilyttäviä oireitakin on?

Onneksi on kuitenkin jotain hyviäkin. Noitten tissituntemusten lisäksi tuntuu, että pissittää vähän väliä. Ja osa mahanippailuista vaikuttaa juuri niille hyville. Digi vahvisti aamulla raskauden, mutta jäin miettimään noita viikkoja, sillä viimeksi samoilla päivillä sain lukeman 2-3. Ovulaatioiden välillä ei kuitenkaan pitäisi olla suurta heittoa, jos tunnistin sen oikeaan aikaan tässä kierrossa. Tiedän kyllä, että ei raskaustesti oo luotettava mittari raskauden etenemisen arvioinnissa (etenkin kun olen lukenut netistä kokemuksia kyseisestä testistä), joten pitäisi varmaan jättää tuo loppu omaan arvoonsa. Aattelin tehä apteekin puikkotestin torstaiaamuna, ja katsoa onko viivat siinä vahvistuneet. Lisäksi soitan huomenna neuvolaan ja pyydän lähetettä hcg-mittaukseen. Pitäs vaan aatella, että oon raskaana kunnes toisin todistetaan!

Ainiin! Soittelin eilen neuvolaan ja pyysin päästä sitä kautta alkuraskauden ultraan. Semmoinen on nyt varattu 28.12 klo 8:30, ja ensimmäinen neuvola (jos siis ultrasta selvitään) on 11.1. Ultran aikaan pitäisi olla rv 7+0, joten toivotaan että tällä kertaa nähdään siellä pieni sydän sykkimässä. Voin vaan kuvitella sen ahdistuksen astua siihen samaiseen huoneeseen ja levittää jalat tuomiota varten, mutta mietitään sitä sitten tuonnempana. Kolme viikkoa on ikuisuus!

Mitä täällä tapahtuu?!

Tuhruilut jatkui viikonloppuna on-off, mutta suojaan asti sitä ei juuri jäänyt. Eilen tissit kipeytyi siihen malliin, että päätin tehdä tänä aamuna testin, jos kunnon vuotoa ei ala näkyä. Heräsin klo 5 vessahätään ja koiran uikutukseen, mutta aattelin ensin, että kannattaakohan tuhlata testejä kun eihän siihen mitään tuu. Jokin sai mut OneStepin liuskan kuitenkin uittamaan ja hämmästys oli melkoinen, kun viiva alkoikin piirtymään jo ekan minuutin kohdalla. Koko kroppa täristen seurasin sen vahvistumista ja kaivoin sitten vielä apteekin testin varmistukseksi. Testiajan puitteissa oli vahva viiva siinäkin, enkä todellakaan osannut odottaa tämmöistä tulosta. Apua, mähän oon raskaana!?

Sitten tuli tietenkin huoli noista tuhruista ja jomoista, vaikka oon kuullut että yllättävän monella on niitä alussa ollut vaikka raskaus on edennytkin normaalisti. Onneksi sitä ei nyt tänä aamuna oo ollut. Mies on ollu ihan hassu, puhunut että aistiikohan meijän koirat mun raskauden jo, ja kiusaa kuinka jääkaapissa oleva aurajuusto tuoksuu muka niin hyvälle. ☺ En haluaisi tuottaa sille pettymystä tällä kertaa. Keskenmenon toteamisesta tuli eilen tasan neljä kuukautta.

Jos tätä kiertoa vähän summailen, niin on kyllä aika erilaiset tuntemukset ollut kuin viime kerralla. Ilmeisesti ne sitten todella oli kiinnittymisoireita, kun kipuja ja mahan turvotuksia hämmästelin. Oviksen jälkeen nännit ei kipeytyneet, paitsi nyt alkavat vasta tuntua aroille. Ja se tuhru myös kummastuttaa, mutta kuulemma aijemmin keskenmenon kokeneilla sitä tuppaisi olemaan useammin, tiedä sitten. Oiskohan tän kierron tärppikeinot ollu hyvä krapulatouhuilu, mässäily, alkoholi ja suhteellinen onnistunut rentoilu? Ei kuulosta kauhean otolliselle ympäristölle pikkuisen lähteä kehittymään, mutta aijon nyt taas pyrkiä syömään terveellisemmin. Mutta rehkiä en uskalla, koitan levätä mahdollisimman paljon ja ottaa rennommin. Toivon tosiaan, että tämän vauvan on tarkoitettu syntyvä meille elokuussa ♡

Vähän oli vaikeuksia saada hyvää kuvaa siinä tilanteessa ja valossa, viivat oli luonnossa vielä selkeämmät!

Takaisin lähtöruutuun

Eilen alkoi tuhru ja menkkasäryt. Taas kerran. Harmittaahan se, mutta ei niin paljon kuin voisi. Olin kuitenkin jotenkin taas varma että en oo raskaana, vaikka kyllähän sitä aina toivoo hiljaa mielessään. Plussaa on se, että tämä kierto on melkeinpä yhtä pitkä kuin edellinen. Niin, ja nyt saan ainakin vetää jouluna kunnon graavilohi- ja aurajuustoöverit! Oli pakko laskea sen verran, että alkava kierto loppuisi parahiksi uudeksi vuodeksi, vaikka koitan muuten taas olla laskematta päiviä. Voi kumpa tulisi plussa uuden vuoden kunniaksi...

Koin muutama päivä sitten kauhunhetkiä Prismassa. Niin jumalattoman iso kun se onkin, niin kuinka sinne sattuikaan eräs, johon tutustuin kesällä foorumilla raskautta yrittävien ketjussa. Plussasimme kummatkin ensimmäisestä kierrosta ja meidän la:t olisi olleet tosi lähekkäin ja olin tosi innoissani että saan omanikäisen mammakaverin samalta paikkakunnalta, mutta mun kohtalo jo tiedetäänkin. Se ei varmaankaan mua tuntenut kun ei olla kasvokkain nähty, ja koitinkin pakoilla hyllyjen välissä parhaani mukaan. Avonainen talvitakki paljasti selvästi erottuvan ja nätin vauvamahan, ja musta tuntui että oksennan. Kyyneleet poltteli silmien takana ja purin huulta minkä pystyin, jotten alkaisi parkua keskellä kauppaa. Yllätyin itekin miten voimakas pakokauhunomainen tunne siitä tuli, halusin vaan äkkiä pois ja turvaan. Päätyivät vielä kassajonoonkin meijän taakse ja koitin pakata ostokset niin nopeasti kuin pystyin, katsetta nostamatta. Autoon päästyä itkin niin että tuntui kuin pakahtuisin, koska sattui niin paljon. Sattui niin helvetisti nähdä se mitä olin menettänyt, etenkin kun vasta edellisenä iltana olin pitkästä aikaa itkenyt sitä, että tuleekohan meille vauvaa ikinä. Mitä mä oon tehny ansaitakseni tämmöstä vittuilua maailmankaikkeudelta? Miksi elämä on niin epäreilua?

Onneksi sentään samana iltana olleet pikkujoulut meni mukavasti ja pääsin kepeään humalaan. Tapojeni mukaan järjestin kyllä loppuillasta pienen kohtauksen miesparalle vähän turhasta, mutta menkööt kännin piikkiin. Muutenkin musta on tullu tänä syksynä niin katkera, kyyninen ja itsekäs ihminen ja mieshän se sitten joutuu ottamaan suurimmat turhautumisen loskat niskaansa. Suoraan sanottuna oon ollu ihan hirveä tänä syksynä. Ja silti se on vielä tuossa. En oo kyllä ansainnu myöskään noin ihanaa miestä.

Se aika kuusta

Piinapäivät. Aina sitä lupaa itselleen, että nyt en mieti ja vatvo ja kuulostele kroppaa, mutta niin sitä vaan sahaa itseään nilkkaan kerta toisensa jälkeen. Muutama päivä sitten oli parin päivän ajan voimakkaitakin menkkajomoja ja samoihin aikoihin maha oli kuin ilmapallo aamusta iltaan. Sittemmin ollut ajoittaisia jomotteluja sekä munasarjoissa että kohdussa. Rinnat on vähän arat ja niitä juilii, mutta ei ne tunnu samalle kuin raskaana ollessa. Plaah, nää on varmasti ihan tavallisia oireita tässä vaiheessa kiertoa, mutta kun jotenkin on semmoinen pelottavan tyyni olo. Pessimisti ei pety, joten parempi nyt vaan olla elättelemättä kummenpia toiveita. Huomenna ajattelin huvikseni tehdä liuskatestin, kun on kuitenkin ne meijän luokan pikkujoulutkin huomenna. Vaikka negahan se varmasti on.

Kävin muuten eilen kampaajalla, ja leikkautin polkkatukkaa vielä lyhyemmäksi. Tykkään tästä ihan sikana! ☺ Niin monta vuotta oli hirveän pitkä tukka, niin kummasti keventynyt olo fyysisestikin kun pääsi tavallaan eroon menneistä vuosista hiusten muodossa. Onhan tässä nyt vähän totuttelua, kun lähti vielä 10cm edellisestä elokuisesta käynnistä, mutta silloin tukka lyhentyi yli puolella! 

Huomenna siis luvassa yks negatesti, tämän vuoden viimenen koulupäivä, luokan pikkujoulut Amarillossa ja amk:n pikkujoulut Ilonassa. Toivottavasti on hauskaa ja torstaina krapula!