Kuulumisia vauvakuplasta

Eilen tuli täyteen viikko siitä, kun tultiin sairaalasta kotiin. Aika on mennyt kyllä äkkiä, ja moneen kertaan oon yrittänyt aloittaa kirjoittamista, mutta pikkuneiti on pitänyt tiiviisti otteessaan :) Tissillä ollaan (ja paljon!) ja hereillä ollessa oikeen muu paikka kun syli ei meinaa kelvata. Onneksi isikin on vielä kotona. Mitään kummenpia rytmejä ei vielä ole, valveilla ollaan välillä 30min, välillä useampi tunti ja sama homma syöntivälien kanssa. Toissayönä tyttö yllätti ja hieman säikäytti nukkumalla melkein 7h putkeen, mutta korjasi tilanteen viime yönä palaten max 3h yhtenäisiin uniin :D Maidon riittävyys jännitti aluksi toden teolla ja pari kertaa turvauduttiin varuiksi korvikkeeseenkin, mutta onneksi viime torstain neuvolakäynnillä painoa oli tullut melkeen 200g kotiinlähtöpäivästä, ja syntymäpaino melkeen saavutettu. Terkkari koitti vakuutella, että oma maito tuntuu siis riittävän hyvin, ja tytölle onkin alkanut tulla jo aavistuksen makkaroita ;) Se kun oli niin rimpula syntyessään. Tytön eka varsinainen neuvola on 6.9.

Tikit poistettiin perjantaina, ja haava ei juuri enää itsestään muistuttele. Varovainen täytyisi silti koittaa olla. Kovasti ootan että pääsen kunnolla urheilemaan, mutta toistaiseksi rauhalliset vaunulenkit saa kelvata. Maha on edelleen melko karun näkönen. On sektiohaava, Klexane -pistosten (veritulpan ehkäisy) jättämiä mustelmia ympäri napaa, muutamia onneksi haaleita raskausarpia alamahalla, löysä ja hyllyvä maha sekä iso ruma napa. Mutta ne on onneksi vain kosmeettisia juttuja, ja aikaa synnytyksestä on kuitenkin kulunut vasta niin vähän. Toisaalta tunnen ylpeyttä näistä jäljistä, koska ne muistuttaa tuosta maailman parhaasta pikkutyypistä, ekasta raskaudesta ja hurjasta synnytyksestä.

Synnytys on kyllä pyörinyt paljon mielessä, mutta enää en itke ihan niin herkästi siitä puhuessa. Moni ehkä aattelee, että mitä väliä sillä on kuinka se lapsi on maailmaan tullut, mutta ei se ihan niinkään mene kun omalle kohdalle sattuu jotain tämmöstä. Toki tärkeintä on, että vauva on terve, mutta tuommoinen kokemus vaan jättää pelkkää sektiohaavaa suuremmat arvet. Aina mainostetaan, että kyllä naisen keho osaa toimia tosipaikan tullen, mutta musta tuntuu että omani petti mut. Vaikka toisaalta tilanne ei varmaan olisi siitä muuttunut vaikka supistukset ois toimineet, kun suurin ongelma oli vauvan kaulan ympärille tiukasti kiertynyt napanuora. Mutta siitäkään ei voi syyttää ketään, se oli vaan surkean huono sattuma kun yleensä napanuora kaulan ympärillä ei aiheuta ongelmia. Välillä herään myös ajattelemaan, miten paljon huonommin synnytys olisi voinut edetä ja päättyä, mutta ne ajatukset koitan ajaa heti pois mielestä... Neuvolassa oon tästä puhunut ja mulle on tarjottiin jo sairaalassa mahdollisuutta keskustella mukana olleiden kätilöiden kanssa, mutta en vielä sairaalassa halunnut lähtä repimään tuoreita haavoja auki. Halusin keskittyä nauttimaan vauvasta. Kuulemma mulla on mahollisuus olla yhteydessä sairaalaan vielä puolikin vuotta synnytyksestä, mutta pitää kuulostella onko se tarpeellista. Onneksi on synnytyspelkopoli, koska siitä tulee varmasti olemaan hyötyä jos meille vielä joskus lisää vauvoja tulee :)

Mutta nyt nautitaan tästä hetkestä ja tästä kun tyttö on vielä ihan pieni <3

Minä olen äiti!

Tyttö syntyi 11.8. klo 22:15 kiireisellä sektiolla painaen 3080g ja pituutta oli 49cm <3 Kirjoitan tähän jäljemmäksi synnytyskertomuksen, on sitten joskus itsellekkin joku mistä sitä lueskella. Nykytilanne: Vauva voi hyvin, maito alkoi eilen nousta ja mahdollisesti päästään huomenna kotiin, ellei vauvan paino oo enää tippunut.

Tässä nyt se tarina, miten minusta tuli äiti <3

Mä menin tiistaina ä-polille kontrolliin rv 39+1, ja siellä todettiin vauvan koon jätättävän vähän raskausmyrkytyksen etevän hitaasti, joten lääkäri päätti että meen osastolle ja synnytys käynnistettäisiin seuraavana päivänä. Teki tosi ronskin sisätutkimuksen tarkoituksella, joka aiheuttikin sinä päivänä pieniä supistuksia ja lähinnä kovottelua. Keskiviikkona sain puolikkaan (annos 50mikrog) cytotecin klo 12:30 ja 16:30. Klo 20 alkoi tuntua kipeitä supistuksia, jotka kovenivat ja olivat klo 22 jo melko säännöllisiä. Klo 22-23 välillä tuli limatulppaa iso satsi kahdessa erässä, myöhemmin vielä loput. En saanut kivuilta nukuttua, joten sain oxanest-injektion lihakseen puoliltaöin, joka autto pariksi tunniksi. Kätilö ei oikeen uskonu että synnytys ois vielä käynnissä kun olin niin vähä ehtiny saata cytoja... Sitten supistukset taas voimistui ja klo klo 3:30 aikoihin kätilö tsekkasi ja olin 3 cm auki, kanavaa 0,5cm. Sen jälkeen soittelin miehen pikkuhiljaa tulemaan paikalle.

Kokeilin TENSiä osastolla ja kärvistelin kunnes vaille 7 torstaiaamuna lähdettiin saliin. Epiduraalin sain (pisto onnistui toisella yrittämällä) klo 9 kun olin 5cm auki ja 9:45 meni lapsiveet. Sittenpä se homma alkoikin hidastua. Epiduraali vei multa oikean jalan ihan turraksi ja supistuksista voiman. Vauvan päähän laitettiin anturi sydänkäyrän ja sykkeen seuraamiseksi, koska mahan päälle asennettu antura näytti välillä vauvan sykkeen laskevan alle sadan. Klo 10:40 sain oksitosiinitipan tukemaan supistuksia, mutta vauvan sykkeenlaskut tulivat jyrkemmiksi. Pahimmillaan syke oli 34. Kuulemma sykkeenlaskut ovat normaaleja, mutta koska niitä tuli joka supistuksella ja välillä ne jäivät hetkeksi roikkumaan lääkäri tuli ottamaan mikroverinäytteen vauvan päästä klo 12:50. Jo tällöin mua alettiin valmistella mahdolliseen sektioon, enkä saanut edes juoda vettä. Itkin labrahoitajien ottaessa musta verinäytteitä. Onneksi hapetusarvo ja muut olivat ok, mutta meille miehen kanssa jäi jo tällöin ikävä fiilis tilanteesta... 

Sain salissa kaksi pussia ravintoliuosta suoneen, koska olin niin heikko. Olin valvonut yli vuorokauden putkeen, viimeisin ruokani oli iltapala, mulle nousi lämpöä ja huoli vauvan voinnista verotti jaksamista. Kätilö ja mies nostivat minut kontalleen sängylle, keinutuoliin ja pallon päälle sänkyä vasten jotta painovoima auttaisi synnytyksen etenemisessä. Oksensin kahdesti heikkouttani. Sentit avautuivat todella hitaasti. Vauvan sydänkäyrällä näkyi välillä hetkellisiä nousuja mutta nekin kuulemma olivat normaaleja, mutta me olimme todella huolissamme. En muista paljonko kello oli kun otettiin toiset verinäytteet, nekin ok joten oksitosiinia kokeiltiin uudelleen pienemmällä määrällä, mutta samalla tuloksella. Taisteltiin aikaa vastaan. Klo 21 olin edelleen vain max 8cm auki ja koska tilanne ei ollut edennyt pariin tuntiin tehtiin lopulta sektiopäätös. Mies pääsisi mukaan, joten olimme huojentuneita että vauva saadaan vihdoin turvaan. 

Eipä ne ongelmat loppuneet vielä siihen. Anestesialääkäri ei saanut toistuvista yrityksistä huolimatta mulle spinaalia laitettua, joku ongelma siinä oli että neula ei osunut oikeaan paikkaan. Mua pelotti että saan vähintään jonkin hermovaurion. Sitten mulle sanotaan, että ei onnistu, mut olisi pakko nukuttaa eikä mies sitten pääse leikkaukseen mukaan. Itkin että en halua nukutusta, koska se pelotti ja samalla harmitti, että kumpikaan ei pääsisi todistamaan vauvan syntymää kaiken tämän jälkeen, mutta eihän siinä itku auttanut eikä pyyntö että joku muu lääkäri vielä yrittäisi pistää. Zum - ja heräsin heräämöstä tokkurassa, kurkkuun ja leikkaushaavaan koski ja mielessä oli ensimmäisenä se että en edes tiedä onko vauva elossa. 

Vauva oli syntynyt klo 22:15 (rv 39+3) ja kuulemma voi hyvin, mutta apgarpisteet olivat olleet ensimmäiseksi vain 3, koska vauva ei itkenyt ja oli veltto. Napanuora oli ollut kaulan ympärillä, ja se oli kiristynyt joka supistuksen aikana ja siksi syke tipahteli. En usko että alatiesynnytys olisi onnistunut, vaikka oltaisiin päästy ponnistamaan asti. Vauva oli myös tokkurassa nukutusaineesta ja puudutteista, mutta lopulta pisteet olivat 7 ja 8. Mies toi kätilön kanssa tytön näytille ja sain pitää häntä hetken sylissä, mutta siitä en ikävä kyllä muista mitään. Muistan vaan valtavan onnellisen ja epätodellisen tunteen, että minusta oli tullut äiti ja hymyilin <3 Kahden aikoihin pääsin osastolle, jossa mies oli vastassa pitäen tyttöä paitansa alla ihokontaktissa. Sain vauvan syliin ja ensi-imetys(yritelmä) tapahtui :)

Istukka oli kalkkinen (raskausmyrkytys?) ja synnytyksen kestoksi on kirjattu 19h 16min. Lapsivesien menosta syntymään meni 12,5h.

Käynnistelyä

Noniin, pääsin tosiaan lauantaina osastolta kotiin. Seurailin viikonlopun kotona paineita ja tein maanantaista tiistaihin taas virtsankeräystä, tiistaille oli sitten sovittu kontrolli äitipolille. Polilla paineet oli hyvät, sitten oli aika lääkärille. Valkuaisen määrä oli taas noussut pissassa,  mutta ei edelleenkään ollut mitään hälyttäviä lukemia. Lääkäri oli nyt eri ja hän ultrasi vauvaa hartaudella. Nyt saatiin tarkka painoarviokin, joka oli eilen 3040g eli siro neiti olisi tulossa, koko jonkin verran jätättää. Virtaukset olivat kuitenkin hyvät ja vauva oli virkeä. Sitten hän teki mulle sisätutkimuksen. Ronskin ja todella kivuliaan sellaisen! Kohdunkaulaa oli 2cm, kohdunsuu pehmeä ja sormelle auki. Tarkoituksella tutki kovakouraisesti, jotta tilanne lähtisi itsestäänkin jo vähän etenemään. Auts...

Lääkäri oli tosiaan sitä mieltä, että koska vauvan koko jätättää ja toksemia näyttää etenevän (vaikkakin hiljaksiaan) niin olisi parempi mennä osastolle ja alkaa seuraavana päivänä käynnistelemään synnytystä tilanteen mukaan. Olin kuitenkin jo vähän osannut siihen varautua (vaikka siltikin olin siinä uskossa, että lähden vielä yhtenä kappaleena kotiin), joten olin pakannut sairaalakassin valmiiksi. Olihan se silti vähän shokki ja jännitys iski päälle. Eilisen kovotteli vähän, mutta ne laantui ja sain nukuttua ihan kohtuullisesti. Aamulla aloitettiin taas virtsankeräys. Lääkäri tuli klo 11 aikoihin ja kokeili, että "tilanne on vielä vähän epäkypsä", joten aloitettiin käynnistelemään cytoteceillä. Tai siis sain yhden puolikkaan (50mikrog) klo 12:30 ja toisen puolikkaan 16:30. Eka puolikas sai jonkin verran pieniä supistuksia aikaan ja joskus puoli neljältä vessakäynnillä löysin pienen palan limatulppaa. Katsotaan mitä tämän illan aikana tapahtuu vielä :) Mies on nyt iltavuorossa, mutta koko ajan hälytysvalmiudessa. Tuskin vielä tänään tapahtuu kummenpia. Kirjoittelen jahka jaksan ja pystyn, varmaan ainakin jos huomenna vielä jatketaan käynnistelyä. Mikä lienee todennäköistä.

39+2

Tervehdys synnäriltä!

Ei, en oo vielä synnyttämään eikä ennakoivia olojakaan oo, valitettavasti! Oon täällä nyt seurannassa toksemiaepäilyn vuoksi. Hommahan meni siis näin:

Mentiin aamulla Ollin kanssa ihan normaalisti neuvolaan, juteltiin jonkun aikaa voinnista ennenkun terkkari meni stixaamaan pissanäytteen. Olin valittanut melkoisesta turvotuksesta ja että olo on muutenkin aika tukala. Proteiinit oli näytteessä yhdellä plussalla ja katsottiin sitten vielä verenpaine, joka sekin huiteli kahdella mittauksella normaalia reilusti korkeammissa lukemissa. Painoa oli tullut reilusti. Terkkari soitti äitipolille ja kysyi tulisinko sinne näytille samoin tein vai miten. Lähdettiin siitä sitten labran kautta sinne, ja paikan päällä mut laitettiin reiluksi puoleksi tunniksi käyrille vauvan voinnin kartottamiseksi ja samalla monitori mittasi verenpainetta säännöllisesti. Paineet kyllä alkoi rauhottumaan ja vauvan syke piirti hyvää käyrää. Lääkäri sitten kokeili nopeasti kohdunsuun tilanteen ja se oli yhä kiinni (mikä pettymys), sitten ultrasi vauvaa. Kaikki näytti olevan hyvin, uskalsin kysäistä näkisikö hän sukupuolta ja kyllä siellä edelleen näyttäisi tyttö olevan, huh! Ilmeisesti mittoja hän ei saanut kovin tarkasti, mutta vauva vaikuttaisi nyt olevan kolmekiloinen, ei siis onneksi mitenkään iso. Mutta sehän on vain arvio ja saattaa heittää, toivottavasti ei mennyt kuitenkaan pahasti alakanttiin...

Lääkärin mielestä mun olisi hyvä jäädä osastolle seurantaan, jotta nähtäisiin yrittääkö se nyt kehittää toksemiaa vai mitä. Joten täällä sitä nyt ollaan. Paineet on rauhoittuneet, mutta virtsankeräys on menossa. Aamulla otetaan myös lisää labroja. Toivoisin kyllä pääseväni huomenna kotiin jos paineet on yhä hyvät, mutta saatan joutua olemaan täällä parikin päivää. Jos tilanne pahenisikin niin sitten kai mietittäisiin käynnistämistä. Vaikka oon jo toivonut vauvan syntymää niin silti meinasi tulla jännäitkut, kun terkkari puhui että päättävätköhän jo käynnistää synnytyksen... Tilanne tuli niin äkkiä! Kaipaan kyllä jo kotiin, mutta onneksi Olli tulee huomenna töiden jälkeen mua kattomaan.

Että näin ne tilanteet muuttuu! Ystävällä oli päivän erolla la, mutta hän synnytti jo pari päivää sitten pojan kun synnytys tapahtui käytännössä syöksynä. Kaikki sanoo, että vauva voi tulla milloin vain, mutta jotenkin tuntuu että tätä neitiä saadaan vielä tovi ootella... Koitan jaksaa kirjoitella huomenna väliaikatietoja! Neuvolakortti on hoitajilla niin en pysty nyt tarkkoja mittauksia tänne kirjoittamaan.

38+3