Pyhäinpäivä

Olisin halunnut lähtä hautausmaalle katsomaan kynttilämeriä ja sytyttämään yhden isomummolleni, vaikka hänen hautansa on satojen kilometrien päässä. Kinasteluksi meni sekin lähtö, joten jäi menemättä. Kun on eilen ollut iltavuorossa ja tänään herännyt vaille kuusi aamuvuoroon, jonka jälkeen käynyt vielä uimassa avustettavan kanssa, sitä on vaan aika väsynyt. Ei jaksaisi ylimääräistä säätöä, hälinää, vatvomista. Noh, itsepähän otin aamun keikan rahanahneuksissani. Mies teki vakiosiirtonsa eli aloitti mykkäkoulun, koska eihän asioita voi selvittää puhumalla. Sitä vaan odotetaan, että tilanne menee ajan kanssa ohi, eikä sitä sen jälkeen tarvitse enää vatvoa. Huoh...

On niin surullinen olo. En ole menettänyt ketään läheistä sitten vuoden 2008 isomummun kuoleman, mutta silti on niin ikävä. Tuntuu niin tyhjälle ja yksinäiselle, vaikka mies on kotona tälläkin hetkellä. Ikävä sitä ylpeää tunnetta, että pieni ihmisenalku kasvaa minun vatsassani. Yksinäiselle koska tuntuu, että olen ihan yksin tässä koko vauvaprosessissa. Tuntuu, että miestä ei kiinnosta mitä kierron vaihetta eletään ja mitä milloinkin tapahtuu. Olen yrittänyt olla tämän kierron raportoimatta, mutta sekään ei ole herättänyt hänessä oikein kiinnostusta. Turhauttavaa. Tämän päivän olen ollut aika varma siitä, että tämä kierto päättyy plussatestin sijaan verisiin kuukautissuojiin, ja sekös itkettää vaan lisää.

Sytytin kynttilän ultrakuvan viereen. Kuvassa mies näkee todennäköisesti vain pienen solumöykyn, jonka kehitys on lakannut. Minä näen meidän tulevan vauvan, joka on kuollut liian aikaisin. Tuntuu vähän tyhmälle itkeä jotain noin pientä, mutta ajatuksissani se ehti olla kuitenkin niin suurta. Ei minun tarvitse vähätellä omaa suruani ja verrata sitä esimerkiksi kohtukuoleman kokeneen suruun, sillä tämä on minun suruni. On niin järkyttävä kaipuu olla äiti. Onneksi on Jipun vanha depistelylevy, kynttilä, punaviiniä ja rulla vessapaperia. Kyllä pyhäinpäivänä saa itkeä. Aika sekavaa ja angstista tajunnanvirtaa, mutta muun muassa tällaisia tilanteita varten minä tämän blogin perustin.

Vierii kyynel, vierii toinen vierii
Silmistä vesi veden jälkeen
Rinnoilta helmoille, helmoilta joeksi ja joesta järveen
Järvi syvä kuin synkin suru on
Musta kuin yötaivas pimeä

Jomoja

Tänään on tuntunut paineen tunnetta ja jomotellut kyllä ajoittain ihan kunnolla munasarjoja, etenkin tuota vasenta mistä munasolu irtosi. Olen yrittänyt etsiä netistä netistä lisää tietoa keltarauhasen aiheuttamista kivuista, kun kaveri sanoi näiden olevan siitä johtuvia. Faktatietoa en löytänyt, mutta keskustelupalstoilla siitä puhuttiin sitäkin enemmän. Toivon tosiaan, että tämä on nyt sitä, koska sitten ainakin tietäisi keltarauhasen toimivan! Löysin sen merkityksestä tällaista tietoa raskautta ajatellen:

"Raskauden ensimmäisten viikkojen aikana keltarauhasen erittämillä hormoneilla, keltarauhashormonilla ja estrogeenilla, on raskautta ylläpitävä vaikutus. Keltarauhashormoni valmistaa myös kohdun limakalvoa munasolun kiinnittymiseen. Istukan muodostuessa keltarauhanen kuihtuu, ja istukka ottaa sen tehtävät itselleen."

Voih. Pitkät piinapäivät edessä! Onneksi on mielenkiintoinen harkka. Ja punkkua ;)

Kp 15 dpo 3-5

Itkubiisi synkkiin fiiliksiin

Löysin tämän Johanna Kurkelan Ingrid -kappaleen. Itku tulee aina sitä kuunnellessa, sillä tulee niin mieleen keskenmenon jälkeinen suru ja epätoivo. Oli pakko kopioida kappaleen sanat tähän kokonaisuudessaan, sillä jokainen osio kolahtaa.

Onni on päätöksestä kii, täytyy piristyy, nousta ja pukeutuu. Eikä saa jäädä vellomaan kaikkeen haikeaan niin että masentuu. Kyllä mä tämän tiedän ja nääthän, miten reipas tänään oon. Hymy huulilla työni mä teen. Ja sinä täysin sokee oot sille kuinka mä suistunut oon - pimeyteen. Eikö niin, täytyy selviytyy, ei saa pysähtyy. Tää oli minun syy. Kaikki muutkin kantaa taakkojaan, nyt mun pitää vaan kuoreni kovettaa. Kyllä mä tämän tiedän ja nääthän, miten reipas tänään oon. Hymy huulilla työni mä teen. Ja sinä täysin sokee oot, sille miten uupunut oon. Pystyn nauramaan, pystyn valon tuomaan, vaikken oikeesti henkeä saa. Mä kyllä reipas tänään oon vaikka melkein luovutan jo. Miten reipas tänään oon hymy huulilla työni mä teen. Ja sinä täysin sokee oot sille miten uupunut oon. Pystyn nauramaan, pystyn valon tuomaan vaikken oikeesti henkeä saa. Mä niin reipas tänään oon Sä et nää, että matkalla oon - pimeyteen.

The Ovulaatio?

Olen aika varma, että tänään se oli. Aamupäivällä mahaa poltteli ja pisti enemmän juuri vasemmalta puolelta, jossa iso follikkeli nähtiin. Paikat on olleet todella kosteat ja tuntuneet vähän turvoksissakin olevan. Päivällä tunsin oloni ihan superseksikkääksi, vaikka päälläni oli nuhjuiset collegehousut, tukka oli sikin sokin ja meikkiäkään ei ollut. Heh, on ne hormonit melko taitavia huijaamaan!

Käytiin tänään miesystäväni veljen luona kylässä, heillä on siis vajaa 3v poika ja 1kk ikäinen poikavauva. Aivan mahtavia tapauksia kummatkin :) Isompi sai meiltä Kuusamon tuliaisina muovailuvahaa, joten muovailtiin sitten yhdessä kaikkea hassua sillä. Se esitteli meille myös palomiehen tarvikkeensa ja omia tanssiliikkeitään, joille saatiin nauraa kippurassa. Pienemmän sain syliteltäväksi ja pikku puklutkin tuli päälle ruokailun jälkiltä, mutta ei se mitään! On se niin suloinen <3 Kerroin veljen vaimolle keskenmenosta vasta nyt, sillä emme ole halunneet pilata heidän odotus- ja vauvaonneaan aijemmin omilla murheillamme. Eivät he edes ehtineet kuulla raskaudesta. Oli kyllä pahoillaan, mutta koitti valaa uskoa seuraavan raskauden onnistumiseen ja tsemppasi eteenpäin. Olen niin onnellinen, että olen saanut miesystäväni kautta ihania uusia "sukulaisia" ympärilleni :)

Saa nähdä, miten tämä olo nyt tästä etenee. Tästä ne piinapäivät sitten varmaan alkaa... Hui miten jännää! Nyt vaan täytyy koittaa keskittyä meneillä olevaan harjoitteluun, niin päivät kuluu nopeammin, eikä tule ajateltua tätä liikaa. Muuten ainakin kehittää itselleen kaikki mahdolliset raskausoireet jo hyvissä ajoin, vaikkei todellisuudessa olisi edes tärpännyt. Ja sitten se vasta harmittaakin, jos täti punainen saapuu kylään...

Hedelmällisyyteni on virallisesti palautunut!

Näin ainakin ihana gynekologi minulle eilen sanoi. En siis tosiaan ehtinyt eilen päivittämään ultrakuulumisia gynekäynniltä, koska säntäsin sieltä lähes suoraan iltavuoroon. Ultra kuin ultra, kyllä se vaan jännittää aina jonkun verran, vaikkei tällä kertaa ollutkaan kyse raskaudesta. Tällaisen diagnoosin gynekologi kirjoitti:

"Limakalvot siistit, venyvä kirkas cx-lima estrogeenieritykseen sopiva. Po siisti. Uä: Uterus avfl, cavum säännöllinen, endometrium 11mm. Oik ovariossa pieni kasaanpainunut follikkeli. Vas:lla 1-lokeroinen follikkeli 23x14mm eli noin 18mm keskiarvo, ovulaatio tulossa. FD ei nestettä."

Ensinnäkin täytyy todeta, että upeaa kun ymmärrän tästä tekstistä lähes kaiken jo ihan näiden sairaanhoitajaopintojeni takia! Eli siis valkovuoto viestii ovulaation olevan lähellä, kohdunsuu siisti, kohtu on eteenpäin kallistunut ja kohdun limakalvo 11mm paksu. Cavum ei kyllä minulle aukene. Oikeassa munasarjassa tosiaan kasaanpainunut follikkeli viime kierrosta, mutta ei osannut sanoa onko siitä munasolua irronnut. Vasemmalla sitten sen kokoinen follikkeli, että ovulaation pitäisi tapahtuma viikonloppuna. Vatsanpohjassa ei nestettä.

Olen kyllä hieman hämmentynyt tuosta tiedosta, että kohtu on eteenpäin kallistunut... Silloin kun kävin ekassa ultrassa raskaana ollessa terveydenhoitaja sanoi, että kohtu olisi kallellaan taaksepäin? Ehkä minä nyt kuitenkin luotan ennemmin tuohon gynekologin tekstiin. Mutta siis muuten kaikki kunnossa ja käski vaan unohtamaan ovulaation, mutta sehän onkin helpommin sanottu kuin tehty! Nyt vaan huolehditaan, että tallatellaan säännöllisesti ja toivotaan, että se munasolu todellakin irtoaisi. Onneksi olen nyt harjoittelussa lasten ja nuorten osastolla, niin se vie hyvin ajatukset muualle ja päivät kuluu nopeasti. En muuten ole kertonut miehelle mitään ovulaatiosta, koska en halua aiheuttaa sille suorituspaineita :) Paljastan sitten, kun itse h-hetki on ohitettu.

Eilen tuli tasan 2kk siitä, kun synnytin pikkuruisen Tyypin veren mukana portatiivin pohjalle sairaalassa. Haluan ajatella, että nuo hyvät uutiset juuri tuona päivänä ovat hyvä enne. Voi kumpa uusi pikkuinen tarttuisi nyt mukaan, eikä päästä irti ennenkuin on valmis syntymään terveenä ja täysiaikaisena meidän perheeseemme <3

Gyneultraan huomenna

Tuskastuin näihin ainaisiin alamahan jomotteluihin ja vuotohäiriöihin, joten varasin yksityiselle gynekologille ultra-ajan. Joo, tyhjennyksestä on vasta pari kuukautta joten varmasti ihan luonnollista, että kroppa on sekaisin. Minä nyt vaan olen tämmöinen murehtija, ja haluan nähdä ettei siellä ole mitään sen kummenpaa ongelmaa. Moni on sanonut, että "Anna kehollesi aikaa toipua", mutta se ei tässä mielentilassa oo mitenkään helppoa. Sitä kun vaan haluaa vauvan niin paljon, että jokainen menetetty kuukausi tuntuu hukkaan heitetylle ajalle.

Olot on ollu nyt muutaman päivän semmoiset, että voisi kuvitella ovulaation olevan käsillä. Sitä vaan ihmettelen, että nyt on vasta kp 8? Ellei tää kierto alkanut sitten aikaisemmin jo niistä epämääräsistä tuhruista, siinä tapauksessa nyt olisi jo kp 16, johon tuo ovulaatio kävisi paremmin. En ole nyt tikuttanut ovista enkä mitannut lämpöjä, koska niistä tuli vaan selkeesti turhaa stressiä, joka ei ainakaan edesauta raskautumaan. Tää kierto on päätetty mennä ihan rennosti ilman liikoja miettimisiä. Tekisi mieli korkata kiinnittymispunkku jo varalta, mutta jos nyt ensin odottaisi ihan rauhassa huomisen tuomion!

Lääkkeellinen tyhjennys

Viikko siitä kun olimme saaneet sen surullisen tiedon kävin lääkärillä, joka varmisti raskauden keskeytyneen. Tuntui niin helvetin turhalle odottaa viikko sitä, että koko käynti kesti kaikkinensa ehkä 15 minuuttia. Kohdussa ei näkynyt enää alkiota eikä ruskuaispussia, ja lääkäri arvelin niiden "hajonneen" limakalvoille. Kun hän sanoi, että minun tulisi odottaa ajan naistentautien poliklinikalle saapuvan postitse meinasin suuttua. Pitäisikö mun vielä odottaa kuollut Tyyppi sisälläni, olin luullut että saan tyhjennyslääkkeet heti? Lääkäri sanoi, että voisin soittaa itse viikonlopun jälkeen ja varata ajan, jotta saisin sen nopeammin, ellei vuoto alkaisi itsestään jo viikonloppuna. Eihän se alkanut, ei edes tuhrua tullut vaikka kuinka toivoin. Maanantaina olin heti linjojen auettua varaamassa aikaa, mutta seuraava vapaa aika oli vasta torstaille. Kidutusta, minun pitäisi odottaa vieläkin. Torstaina pääsin polille, jossa minut ultrattiin taas. Tämänkertainen naislääkäri oli kuitenkin mukavampi ja hän kyseli jaksamistani. Padot aukesivat taas, ja juttelin vielä hoitajan kanssa kahden käynnin päätteeksi. Minua pyydettiin menemään lauantaina naistentautien osastolle, jossa varsinainen tyhjennys tehtäisiin, sillä minulla oli näennäisesti niin suuret viikot (tässä vaiheessa melkein 10+0), joten vuoto saattaisi olla runsasta. Sain ensimmäisen kohtua valmistelevan tabletin suun kautta hoitajalta, ja sitä ottaessani tuntui kuin olisin tekemässä aborttia, vaikka Tyyppi oli jo kuollut. Pientä tuhrua alkoi tulla samana iltana.

Lauantaina saavuimme mieheni kanssa osastolle klo 7:30. Sain vuodepaikan kahden hengen huoneesta ja potilasvaatteet aina verkkopikkareita myöten. Tuntui oudolle olla ensimmäistä kertaa elämässäni sairaalassa tässä roolissa, kun olin ennen käyskennellyt käytävillä hoitajan vaatteissa, tosin en kyseisellä osastolla. Aamupalan jälkeen sain kaksi särkylääkkeiden mukana kaksi Cytoteciä kielen alle ja kaksi emättimeen, ja siitä jo noin puolen tunnin päästä alkoivat supistukset. Minusta kipu tuntui jo niin ikävälle, että sanoinkin varmaan kuolevani, jos joskus pääsisin synnytykseen asti, sillä tämähän olisi ollut vasta alkusoittoa. Sain kätilöltä pyynnöstäni vahvaa kipulääkettä injektiona pakaralihakseen, joka alkoi vaikuttaa melko nopeasti. Mies oli ihanasti mukana ja silitteli minua, kyseli vointiani. Kivuissa pahinta oli se, että en saisi niistä palkintona tuhisevaa kääröä syliini, vaan meidän vauvamme alku valuisi veren mukana portatiivin pohjalle.

Hyytymiä ja verta tuli, mutta olin kuvitellut verentulon olevan jotain järkyttävää, kuten olin lukenut. Kipulääkkeen ansiosta pystyin kävelemään, ja sen sanottiin usein nopeuttavan tapahtumia. Noin kolme tuntia lääkkeen saamisesta tunsin tarvetta mennä vessaan, ja portatiiville istuessani tunsin kuinka jotain suurempaa tipahti vereen. Säikähdin. Nytkö se sitten tapahtui? Nousin ja katsoin ruttuista klönttiä, joka näytti tyhjälle ilmapallolle. Ymmärsin sen olevan sikiöpussi, jonka sisällä pienen pieni Tyyppikin todennäköisesti oli. Mitään sen kummenpaa en onneksi erottanut. Aivoni menivät varmaan jonkinlaiseen suojaustilaan jo sairaalaan tullessa, sillä minua ei itkettänyt yhtään. Olin vain helpottunut, että nyt se olisi viimeinkin ohi. En tuntenut kerrassaan mitään, tuijotin vain hetken näkemääni. Pyysin kätilön paikalle ja hän vahvisti sen, mitä olin tulkinnut. Hän vei portatiivin pois ja sanoi, että materiaali tuhkattaisiin. En tarvinnut lisää lääkkeitä, ja parin tunnin kuluttua pääsimme kotiin. Olin koko illan yli-iloinen, mutta tapahtunut iski tajuntaani vasta myöhemmin. Viikon kuluttua pääsin jälkitarkastukseen, jossa todettiin kohdun tyhjentyneen täysin ja alkaneen palautua kokoonsa. Kaksi viikkoa tyhjennyksestä tein negatiivisen raskaustestin, ja kuuden viikon kuluttua verikokeen hcg -tulos oli 2 eli normaali. Fyysisesti selvisin keskenmenosta siis helpolla, mutta henkisiä haavoja hoidan jollain tasolla edelleenkin. Onneksi olen saanut jutella asiasta miehen, ystävien ja perheen lisäksi ammattilaisen kanssa. 

Parhaiten suruun auttaisi kuitenkin uusi raskaus, jota on nyt yritetty kaksi kiertoa tyhjennyksen jälkeen.

Keskeytynyt keskenmeno

Erinäisten lähteiden mukaan 10-15 % raskauksista päättyy keskenmenoon, yleensä ennen 12. raskausviikkoa. 20 -vuotiaista joka kymmenes saa keskenmenon. 

Olimme juuri edellisenä iltana kertoneet minun perheelleni raskaudestani, sillä he olivat toista siskoani lukuun ottamatta meillä yökylässä ja ultra-aika oli aikaisin seuraavana aamuna. Mietimme ensin erilaisia peitetarinoita minne olisimme menossa, jotta voisimme kertoa ilouutiset ultrakuvan kera. Oli ollut todella vaikeaa olla kertomatta heille, sillä yleensä puhun erityisesti äitini kanssa kaikesta. Nyt halusimme pitää salaisuuden vai meidän ja muutaman läheisimmän ystävän välisenä, kunnes viikkoja alkaisi olla "turvallinen" määrä kasassa. Noh, olinhan minä kuitenkin lipsautellut uutista jo useammalle malttamattomuuttani. Istuimme illalla ruokapöydässä ja odotin sopivaa hetkeä, sitten aloitin:

"Meidän pitää sitten aamulla käydä keskustassa kun me mennään katsomaan semmosta pikkutyyppiä."

Meille oli tulossa myöhemmin koirapentu, joten äiti luuli että tarkoitin pikkutyypillä sitä.

"Ei, kun semmoista pientä ihmistyyppiä." ja hymyilin siihen malliin, ettei mitään jäänyt enää arvailujen varaan. Äitini suu aukesi hämmästyksestä, vaikka hän tiesi, että vauva saisi tulla meille heti kun on tullakseen. Isäpuoleni alkoi myhäillä jotain "Vai että semmoista!" ja virnisteli onnellisen näköisenä. Äiti hihkui 11 -vuotiaalle siskolleni "Kuulitko, sinusta tulee täti!" ja sisko hymyili innoissaan, vaikkakin selvästi vähän hämillään.

Minua oli kuitenkin koko ajan vaivannut epämukava olo, että kaikki ei ole kunnossa. Mies oli yrittänyt vakuutella, että kaikki on varmasti hyvin ja murehdin vain turhia, niinkuin minulla on yleensä tapana. Olimme käyneet jo rv 5+5 neuvolassa ultrassa, koska minulla oli ollu ikäviä mahakipuja ja huoli siitä, että kaikki ei ole hyvin. Kohdussa näkyi kuitenkin ruskuaispussi ja sikiöpussi oikeassa paikassa, eikä muuta ei vielä tarvinnut näkyäkään siinä vaiheessa, sitä paitsi nyt näytti olevan vasta 5+3.  Kohtuni on kallellaan taaksepäin, joten kivut johtuivat sen kasvamisesta asennosta johtuen. Terveydenhoitaja vakuutteli, että voisin rentoutua, sillä kaikki oli niin kuin piti ja vaikutti oikein lupaavalle. Kahden viikon päästä tultaisiin sitten ihastelemaan sykettä. Lähdimme ultrakuva mukanamme ja teippasin sen Vauvan odotus -oppaan väliin, josta kävin ihastelemassa sitä vähän väliä, vaikka eihän siinä näkynyt edes alkiota vielä. Halusin uskoa, että kahden viikon päästä kaikki on edelleen hyvin, mutta ikävä tunne jäi edelleen. Raskauoireita oli, mutta pahoinvointi puuttui. Eihän se kaikille tule, mutta toivoin että se alkaisi vähän myöhemmin, sitten kun istukka kehittyy vauvan ja minun välille.

Välillä itkin hysteerisena, että vauva kuolee varmasti. Välillä vertailin innoissani erilaisia vaunuja netissä ja suunnittelin, mitä ostaisin ensimmäisenä, kunhan tulemme seuraavasta ultrasta. Yhden tutin sorruin hankkimaan ruokaostosten yhteydessä ja pidin sitä yöpöytäni laatikossa aarteenani. Mies pysyi tyynenä ja välillä koitti toppuutella minua. Olin kuvitellut olevani ultra-aamuna niin jännittynyt, että oksentaisin, mutta olinkin pelottavan tyyni. Tiesin, että emme saisi hyviä uutisia, ja automatkalla puhkesin jo itkuun. Katsoin näyttöä ja pieni alkio siellä näkyi, mutta liian pieni siihen nähden, että pian alkaisi yhdeksäs viikko. Kyyneleet alkoivat valua ennen kuin terkkari ehti sanoa mitään. Sykettä ei näkynyt. Mies puristi kättäni ja koitti järkeillä asiaa terkkarin kanssa, minä en kyennyt kuin itkemään. Loppukäynnistä en juuri muista muuta, kuin että terkkari koitti laskea viikkoja useaan otteeseen, jos onkin tapahtunut laskuvirhe ja Tyyppi, joksi olimme hänet jo nimennyt, on nuorempi kuin oletetaan. Se vastasi viikkoja 5+6. Hän ehdotti, että lääkäri tekisi uuden tarkistuksen viikon päästä, jos vaikka edistystä olisi tapahtunut. Jos ei olisi mutta myöskään vuoto ei alkaisi siihen mennessä, pitäisi alkaa suunnitella lääkkeellistä tyhjennystä. Pientä toivoa hän yritti kuitenkin pitää yllä.

Tuntui, että pieni osa kuoli minua siihen pedille. Eihän näin pitänyt käydä, vaikka niin paljon olinkin sitä miettinyt ja pelännyt. En nähnyt eteeni ja halusin vain äkkiä pois. Hoin päässäni samaa lausetta kuin silloin, kun kaksi viivaa piirtyivät testiin. Ei voi olla totta! Miksi minä, miksi me? Sen kaksi viikkoa olin kuvitellut olevani raskaana ja elättänyt toiveita, kertonut ihmisille raskaudesta ja vertaillut oireita maaliskuisten foorumilla. Vaikka sen kaksi viikkoa se oli ollut jo kuollut. Tunsin itseni typeräksi, huonoksi, epäonnistuneeksi, avuttomaksi ja huijatuksi. Kuvotti ja pyörrytti, surui sattui koko kehoon. Itkin, itkin ja itkin. Välillä lohduttauduin, että onneksi tämä kävi nyt kun kaikki oli kuitenkin vasta niin alussa. Mutta ei se juuri sitä tuskaa helpottanut.

Turhautunut

Se on lievä sana kuvaamaan tämänhetkistä olotilaa. Tiistaina aamupäivällä tuli vähän kirkasta verta, joka kuitenkin loppui melkein saman tien. Luulin saaneeni samoihin aikoihin plussan ovulaatiotestiin, joten ajattelin, että ovulaatio olisi ollut käsillä. Netistä ja kaverilta kuulin, että pieni verenvuoto on joillakin mahdollista ovulaation yhteydessä, ja olinkin hämmentynyt mutta toiveikas, kun jomottelukin jatkui. Olin nähnyt edellisenä yönä unen, jossa olin raskaana ja odotin poikavauvaa. Olen nähnyt vauvaunta viimeksi ihan edellisen raskauden alussa, ja sitten ne hävisivät tyystin, vaikka näin niitä yhtenään vauvaa kuumeillessani. Pidin sitä hyvänä enteenä, varsinkin kun tuona päivänä tuli täyteen tasan kaksi kuukautta surullisien ultrauutisten kuulemisesta. Olisi jotenkin todella kaunis ajatus, että uusi pikkuinen saisi alkunsa samana päivänä.

Verta tuli kuitenkin vielä eilenkin vähän. Ensin yritin pysyä toiveikkaana, koska googlailu kertoi ovulaatiovuodon voivan kestää parikin päivää. Kivut kuitenkin yltyivät illalla ja alkoivat muistuttaa yhä enemmän kuukautiskipuja. Kaveri lohdutti, että joidenkin ovulaatio saattaa olla kuukautisiakin kivuliaampi. En kuitenkaan jaksa enää uskoa ovulaatioteoriaan, vaikka vihlontaa tuntuu sekä oikealla että vasemmalla munasarjalla vähän vuorotellen muiden jomotteluiden lisäksi. Eiliset aamulämmöt olivat koholla 0,5 astetta, mutta olin ollut baarissa edellisenä yönä. Tänään lämmönnousu oli vain 0,2 astetta. Miksi tämän kropan pitää olla näin sekaisin? Jotenkin olisi helpompi käsitellä se pettymys, että kuukautiset alkaisivat, verrattuna tällaiseen epämääräisyyteen. Ja jos nämä ovat kuukautiset, niin tulivat kyllä ihan liian aikaisin. Miten minun olisi muka mahdollista tulla raskaaksi, jos kroppa ei toimi niin kuin pitäisi? Onhan nyt vasta ensimmäinen varsinainen yk keskenmenon jälkeen, mutta aika vaan menee niin hitaasti kun toivoo raskautuvansa pian.

On vaan niin epäonnistunut olo. Soimaan itseäni edelleen keskenmenostakin. Entä jos vika oli kuitenkin minun, jos kehoni ei pysty ylläpitämään raskautta tai hylkii alkiota? Nyt pelkään, että seuraavaa plussaa saadaankin sitten odotella pitkään. Raskaus ja vauvan saaminen on maailman luonnollisin asia, niinhän sitä sanotaan. Miksi helvetissä se sitten on joillekin niin vaikeaa? Eihän minulla todellakaan olisi vielä vara laskea itseäni heihin, kun ensimmäinen raskaus alkoi kuitenkin niin pian ja yritystä on kestänyt vasta hetken suhteessa moniin muihin. En tiedä joko laskisin uuden kierron alkaneeksi, vai elänkö kiertopäivää 19. En oikeastaan välitä. Enkä tiedä, millaisilla eväillä lähden tähän mahdolliseen uuteen kiertoon. Tuskin ainakaan jatkan ovulaation tikuttamista, taitaa vaan aiheuttaa enemmän stressiä minulle.

Lauantaina lähdemme onneksi viideksi päiväksi Kuusamoon, joten ehkä saan hetkeksi ajatukset pois koko tästä vauvarumbasta. Ollaan kyllä kahdenkeskisen hermoloman tarpeessa, koska kotona on ollu melko kireä tunnelma.

Ovista mä metsästän

Nyt on menossa ensimmäinen varsinainen yrityskierto keskenmenon jälkeen, mutta lasken tämän silti jo yk 3:ksi. Ensimmäinen toi plussan muttei vauvaa, ja toinen oli tyhjennysvuodon jälkeinen kierto. Tämä on siis se "maaginen" yk 3, josta moni ilmeisesti raskautuu. Taikauskoista hömppää, mutta jotenkin luo toivoa. Otin tähän kiertoon ensimmäistä kertaa kokeiluun Raskauskeijusta tilaamani One Stepin ovulaatiotestiliustat, joita olen ahkerasti kuluttanutkin. Eilen tuli jo melkein plussa, mutta tämän päivän testit ovat näyttäneet vähän haaleampaa viivaa. Nähtäväksi jää, millaisia viivoja tikkuihin piirtyy huomenna. Ovulaatiotestien lisäksi tässä kierrossa apunani ovat olleet Multivitan raskaus -ja imetysvitamiinit (jo kesästä asti), Foliren -foolihappo 400mikrog sekä Rybb & Decker -greippimehu. Aamulämpöjä olen mitannut kierron alusta saakka ja parina päivänä ne ovat olleet laskusuuntaan, mikä myös liputtaisi lähestyvän oviksen puolesta. Valkovuotoakin olen koittanut seurata. Tänään kävin ostamassa vielä erillisen D -vitamiinilisän (20 mikrog) ja Gefiluksen maitohappobakteereja. Ajattelin ostaa pienen lääkedosetin seuraavalla apteekkikäynnillä... Myönnän, onhan tämä melkoista vouhkaamista, mutta nämä ovat niitä harvoja asioita, joihin voi pyrkiä itse vaikuttamaan. Loppu ei sitten olekaan enää omissa käsissä.

Olen yrittänyt olla stressaamatta tämän yrityksen suhteen, mutta se on kaikkea muuta kuin helppoa. Tämä haave vain on niin järkyttävän tärkeä ja vauvan kaipuun tuntee välillä jo fyysisestikin. Henkeä ahdistaa. Kohtua puristaa. Monet ovat sanoneet, että mikäs kiire teillä. Nuoria ihmisiä ja opinnotkin vielä kesken. Nauttikaa, kun saatte olla kahden ja mennä miten haluatte (käytännössä ei, koska koirat). Mutta kun on kerran jo saanut hetken elää siinä ajatuksessa, että meille tulee maaliskuussa vauva, jokainen viikko ilman raskautta tuntuu pitkälle. Nyt vatsani olisi jo varmasti pyöristynyt söpöksi pieneksi vauvamasun aluksi. Odottelisimme malttamattomina rakenneultraa, jotta saisimme nähdä taas pikkuisemme. Tietää kenties sukupuolenkin. Olisin onnellinen, ostelisin pieniä potkupukuja ja vertailisin vaunumalleja. Kohta alkaisin jo tuntea pienen liikkeet sisälläni.

Mutta tässä minä istun ja kasvattelen vain mahamakkaroitani, lasken kiertopäiviä ja mietin, milloin kannattaisi taas aktivoitua makuuhuoneen puolella. Olen tuntenut koko kierron ilmeisesti munasolun kasvamisesta johtuvaa juilimista alamahalla, mutta parina viimepäivänä se on vaan voimistunut. Hedelmällistä kipua.

Olo on ainakin vielä toiveikas.

11.7.2015

Kädet tärisee. "Ei voi olla totta, ei voi olla totta!" Tuijotan testitikkua yhä uudelleen, välillä säntäilen ympäri kämppää. Koitan olla hiljaa, sillä avomieheni nukkuu vielä viimeisen yövuoron jäljiltä. Ja tuijotan uudelleen. Plussa se on! Ja vielä melkeinpä ne legendaariset "leffaviivat"! Päässä humisee, ne taitaa olla vaan ympäriinsä myöryäviä ajatuksia, koska ei minua pyörrytä. Pakko herättää mies! Kohta pitää lähteä iltavuoroon, en malta odottaa kertomista iltaan asti. Kännykän välityksellä en halua kertoa. Haluan nähdä sen ilmeen.

"Meille taitaa tulla sittenkin vauva". Työnnän testin sen käteen. Eihän se unenpöpperönsä läpi meinaa oikeen ymmärtää. Hymyilee vaan hassusti, koppaa minut kainaloon. Hymisee jotain mielissään, sanoista en oikeen saanut selvää. Jotain tyyliin "Sehän on kiva!". Kiva on kyllä aika laimea ilmaisu, mutta ymmärrettäköön tässä tilanteessa. Köllötellään hetki sylikkäin. Hymistään onnellisina. Meille tulee vauva!

Ehkäisyrengas lenti roskiin vasta kesäkuun alussa, joten en todellakaan uskonut raskautuvani niin äkkiä. Eihän me edes vielä virallisesti yritetty, ajateltiin että tulkoot jos tulee. Ruetaan viimeistään elokuussa yrittämään, että mahdollisen tärpin käydessä piankin ehtisin kuitenkin ainakin melkolailla valmistua ennen vauvan syntymää. Jonkin aikaa renkaan poistamisen ja tyhjennysvuodon jälkeen minulle tuli kaikenlaisia outoja oireita, joiden luulin olevan "vieroitusoireita". Huimasi, tissit tuntui oudoille, alapää oli turvoksissa, panetti aivan järkyttävästi ja oikealla alamahassa jomotti melkeen kaksi viikkoa. Vastaavaa kiputuntemusta en ollut tuntenut koskaan, joten pelkäsin sen merkitsevän jotain huonoa. Jos minussa olikin jotain vikaa? Munasarjassa joku kasvain? Ehkä se olisi pelkkä puhkeamaisillaan oleva kysta. Olin niin huolestunut, että varasin ajan yksityiselle gynekologille ultrattavaksi. Olisihan se hyvä nähdä muutenkin onko paikat kunnossa vauvan yrittämistä ajatellen. Olihan ne, kohtu oli kunnossa, limakalvot ok, munasarjat ok. Ovulaatio oli tapahtunut arviolta 2-3 päivää aikaisemmin. Sitäkö se olikin! Ovuloin kuuden ehkäisyllisen vuoden edestä? Siitä alkoikin jännittävä odotus, olisimmeko kenties toimineet juuri oikeaan aikaan.

Keskiviikkona tunsin menkkamaisia jomotuksia, ja itkuhan siinä tuli. Sieltä ne siis on tuloillaan. Harmittihan se, vaikka ei oltu vielä oikeasti edes yrittämässä. Jomotukset tuntui kuitenkin vähän erilaisille kuin normaalisti ennen menkkoja. Oli jotenkin jännä fiilis. Sitten aloin tuntea hetkellisiä vihlaisuja alamahassa, aika koviakin välillä. Google kertoi, että ne voisivat olla "repäisykipuja", raskauden ensioireita. Perjantaina päätin tehdä seuraavana aamuna testin, koska olo oli kummallinen. Tavallaan tiesin plussaavani. Ryssin kuitenkin aamupissasta tehtävän testin kanssa, sillä kello oli viisi aamulla, ja olin vielä puoliunessa. Myös testi oli outo, testi-ikkuna oli erilainen kuin mitä olin nähnyt. Siihen ei tullut yhtäkään viivaa, joten heitin "viallisen" testin kiukkuisena roskiin. Kaivelin sen vasta aamupäivällä ja huomasin katsoneeni sen väärää puolta. Kuinka se on edes mahdollista? Supernoloa, kyllä vain. Tein heti perään uuden tavallisen apteekin testin, ja se vahvisti plussan todeksi.

Laskin, että viikot oli tasan 4+0 edellisistä menkoista ja laskettu aika olisi laskurin mukaan 19.3. Siitä alkoi vain vajaat neljä viikkoa kestänyt odotus, joka oli kaikessa lyhykäisyydessään kaikkea muuta kuin auvoista. Raskauteni päättyi henkisesti neuvolan suorittamaan alkuraskauden ultraan, mutta fyysisesti vasta kaksi viikkoa myöhemmin. 

Aloittaisin tästä

Kirjoitin joskus salattua blogia, joka oli oikeastaan vain oma päiväkirjani verkossa. Perinteisiä päiväkirjoja olen kirjoittanut elämäni aikana useita, koska joskus on vaan pakko purkaa ajatuksia paparille. Tai oikeastaan aika usein. Nykyisin perinteisen päiväkirjan kirjoittamisessa olen laiskistunut. Tuolla se kaapissa lojuu, mutta kirjoitan siihen vain hyvin harvakseltaan. Olenko tullut laiskaksi? Vai haluaisinko sittenkin jakaa ajatuksiani laajemmalle yleisölle? Olkoot miten vain, päätin nyt kokeilla tätä väylää tunteiden purkamiseen.

Oikeastaan keksin, miksi on niin vaikea tarttua tuohon entiseen päiväkirjaan. Se sisältää liian kipeitä muistoja, joita tulen selanneeksi aina uudelleen uutta merkintää raapustaessani. Exääni käsittelevät sivut olen jo repinyt pois ja hävittänyt. Niihin aikoihin en halua enää palata, koska siihen ei ole mitään tarvetta. On kuitenkin liian raastavaa lukea ajatuksia juuri siltä hetkeltä, kun elämässäni alkoi uusi aika. Kliseinen ilmaus, myönnän. Se on kuitenkin ihan totta, ja tämä uusi aika on vaikuttanut minuun paljon. Kauan haaveilemani raskaus, joka kuitenkin päättyi piakkoin starttiviivalta matkaan päästyäni. En ehtinyt edes tottua vauhtiin, joten äkkipysähdyksen jälkeen palautumisen luulisi olevan nopeaa. Se on kuitenkin osoittautunut paljon vaikeammaksi, kuin osaisin edes kuvitella. Tulen käsittelemään ainakin aluksi paljon keskeytyneeseen keskenmenoon liittyviä ajatuksia ja tunteita, sillä ne ovat olleet elämässäni läsnä päivittäin pian parin kuukauden ajan. Ja niitähän riittää vaikka muille jakaa, joten jaan nyt osa teille, hyvät mahdolliset lukijani.

Nyt piirrän mieleeni mindmapin ajatuksistani ja muhittelen sitä hetken, jotta sormieni on helpompi kirjoittaa se auki.