Turhautunut

Se on lievä sana kuvaamaan tämänhetkistä olotilaa. Tiistaina aamupäivällä tuli vähän kirkasta verta, joka kuitenkin loppui melkein saman tien. Luulin saaneeni samoihin aikoihin plussan ovulaatiotestiin, joten ajattelin, että ovulaatio olisi ollut käsillä. Netistä ja kaverilta kuulin, että pieni verenvuoto on joillakin mahdollista ovulaation yhteydessä, ja olinkin hämmentynyt mutta toiveikas, kun jomottelukin jatkui. Olin nähnyt edellisenä yönä unen, jossa olin raskaana ja odotin poikavauvaa. Olen nähnyt vauvaunta viimeksi ihan edellisen raskauden alussa, ja sitten ne hävisivät tyystin, vaikka näin niitä yhtenään vauvaa kuumeillessani. Pidin sitä hyvänä enteenä, varsinkin kun tuona päivänä tuli täyteen tasan kaksi kuukautta surullisien ultrauutisten kuulemisesta. Olisi jotenkin todella kaunis ajatus, että uusi pikkuinen saisi alkunsa samana päivänä.

Verta tuli kuitenkin vielä eilenkin vähän. Ensin yritin pysyä toiveikkaana, koska googlailu kertoi ovulaatiovuodon voivan kestää parikin päivää. Kivut kuitenkin yltyivät illalla ja alkoivat muistuttaa yhä enemmän kuukautiskipuja. Kaveri lohdutti, että joidenkin ovulaatio saattaa olla kuukautisiakin kivuliaampi. En kuitenkaan jaksa enää uskoa ovulaatioteoriaan, vaikka vihlontaa tuntuu sekä oikealla että vasemmalla munasarjalla vähän vuorotellen muiden jomotteluiden lisäksi. Eiliset aamulämmöt olivat koholla 0,5 astetta, mutta olin ollut baarissa edellisenä yönä. Tänään lämmönnousu oli vain 0,2 astetta. Miksi tämän kropan pitää olla näin sekaisin? Jotenkin olisi helpompi käsitellä se pettymys, että kuukautiset alkaisivat, verrattuna tällaiseen epämääräisyyteen. Ja jos nämä ovat kuukautiset, niin tulivat kyllä ihan liian aikaisin. Miten minun olisi muka mahdollista tulla raskaaksi, jos kroppa ei toimi niin kuin pitäisi? Onhan nyt vasta ensimmäinen varsinainen yk keskenmenon jälkeen, mutta aika vaan menee niin hitaasti kun toivoo raskautuvansa pian.

On vaan niin epäonnistunut olo. Soimaan itseäni edelleen keskenmenostakin. Entä jos vika oli kuitenkin minun, jos kehoni ei pysty ylläpitämään raskautta tai hylkii alkiota? Nyt pelkään, että seuraavaa plussaa saadaankin sitten odotella pitkään. Raskaus ja vauvan saaminen on maailman luonnollisin asia, niinhän sitä sanotaan. Miksi helvetissä se sitten on joillekin niin vaikeaa? Eihän minulla todellakaan olisi vielä vara laskea itseäni heihin, kun ensimmäinen raskaus alkoi kuitenkin niin pian ja yritystä on kestänyt vasta hetken suhteessa moniin muihin. En tiedä joko laskisin uuden kierron alkaneeksi, vai elänkö kiertopäivää 19. En oikeastaan välitä. Enkä tiedä, millaisilla eväillä lähden tähän mahdolliseen uuteen kiertoon. Tuskin ainakaan jatkan ovulaation tikuttamista, taitaa vaan aiheuttaa enemmän stressiä minulle.

Lauantaina lähdemme onneksi viideksi päiväksi Kuusamoon, joten ehkä saan hetkeksi ajatukset pois koko tästä vauvarumbasta. Ollaan kyllä kahdenkeskisen hermoloman tarpeessa, koska kotona on ollu melko kireä tunnelma.