Kaikki postaukset synnytyksen jälkeen on käsitelleet enemmän tai vähemmän vauvaa. Nyt aattelin suoda edes yhden vain itsestani itsekkäine ajatuksineen.
Postauksen otsikko tuppaa usein arjessa unohtumaan. Oon niin keskittynyt vaan Siiriin, että oma itse jää taka-alalle. Ja niin sen kai kuuluukin mennä, mutta äitien olisi hyvä panostaa enemmän itseensä ja omaan hyvinvointiinsa, sillä se luo pohjan kaikelle muulle. Helpommin sanottu kuin tehty. Nyt näin puolen vuoden äitiyden jälkeen oon kuitenkin alkanut huomata että se Salla, joka pikkuhiljaa tukahtui kasvavan raskausmasun alla ja painui vielä entistä syvemmälle unholaan pienen vauvan tuhistessa rinnalla, on nyt kevään kynnyksellä alkanut kaivautumaan pois piilostaan. Olo alkaa olla normaali, henkisesti ja fyysisesti. Voi kuinka nautinkaan kevätauringossa juoksemisesta, kun huomaan miten askel kevenee lenkki lenkiltä. Minnekkään ei kolota, ei tarvitse pelätä kaatuvansa masua suojellen, sektiohaava ei kiristä ja rinnat pysyy kivasti aisoissa uusilla (entisiä isommilla) urheiluliiveillä. Oon päässyt välillä myös salille reenaamaan painoilla. Vuosi sitten sain vain haaveilla tästä kaikesta kovottelevan vatsan takia.
Raskausläskit on alkaneet sulamaan, kun oon jaksanut kiinnittää huomiota ruokavalioon ja järjestänyt aikaa liikunnalle. Peiliin katsominen ei enää aiheuta niin pahasti kuvotusta ja häpeää. Kyllähän tuo maha roikkuu ja hyllyy yhä (ja moni muukin paikka :D), mutta pikkuhiljaa edetään kohti kiinteämpää vartaloa ja parempaa fyysistä kuntoa. Haaveilen uusista vaatteista, jotka ovat muutakin kuin löysiä housuja tai mahan piilottavia telttapaitoja. Tai sellaisia, joissa ei tarvitse pystyä imettämään. Haaveilen tavallisista rintsikoista. Olisi ihana jaksaa meikata vähän useammin ja laittaa tukka muuten kuin ponnarille. Ihan vaikka pitää niitä auki ilman, että joku on repimässä niistä tai tunkemassa niitä suuhunsa.
On ihanaa saada yhä useammin omaa aikaa. Kun voi jutella aikuisten ihmisten kanssa muustakin kuin siitä, paljonko kiinteitä vauva syö tai kuinka monessa pätkässä nukuttiin edellisenä yönä. Käyttää puheessaan muitakin pronomineja kuin me tai te. Menojalkakin vipattaisi ja odotan jo innolla kevään terassikelejä, jotta pääsen juomaan kylmän Happy Joen auringon lämmittäessä ihanasti.
Tietenkin vauva-arkikin on ihanaa ja en todellakaan haluaisi enää palata aikaan ennen Siiriä. Välillä iskee myös pieni vauvakaipuu, kun tajuaa ettei meillä oo enää pikkuvauvaa. Sitten yritän muistutella itelleni, mitä kaikkea hauskaa voi tehdä ja miten elämä on niin paljon helpompaa kun ei oo raskaana, ja miten sitä sitten taas sulkeutuisikaan siihen vauvakuplaan... Puhumattakaan miten parisuhde jäisi taas taka-alalle, kun ollaan juuri saatu sitä elvytettyä. Joten torstaina mulle laitetaan kuparikierukka. Vaikutustehohan kestäisi viisi vuotta, mutta otan sen varmasti ennen sitä pois. Se, kuinka kauan sitä lopulta tulee pidettyä jää nähtäväksi. Riippuuhan se toki siitäkin, miten mun kroppa siihen reagoi. Että ihan heti ei oo vauvauutisia täältä suunnalta luvassa, ellei sitten kohtalo päätä toisin. Toki se yllätys otettaisiin ensijärkytyksen jälkeen ilolla vastaan :)
