Vuosi 2016

Nyt kun kirjoittaminen on monelta kuukaudelta jäänyt ja vuosi lähenee loppuaan, ajattelin katsella taaksepäin kuluneeseen vuoteen ja verestellä muistoja. Tämä vuosi on ollut elämäni jännittävin, raskain ja rakkain monella tapaa.

Tammikuun vaihtuessa katselin telkkarista Helsingin uutta vuotta pahoinvoivana ja en uskaltanut oikeen ajatella, että meillä voisi olla tänä vuonna vihdoin oma vauva. Klementiinit, riisikakut ja raskausvitamiinit oivat pääasiallinen ruokavalioni. Pelkäsin liukastuvani sen aiheuttaen keskenmenon, joten ulkona liikkuminen oli todella vähäistä. Väänsin opinnäytetyötä seminaarikuntoon hiki hatussa parini kanssa.

Helmikuussa esitettiin ja palautettiin oppari ja aloitin sh-opintojen viimeisen syventävän harjoittelun. 8.2. oli odotettu ja jännitetty nt-ultra, jossa vauvalla kaikki näytti olevan onneksi kunnossa. Vauva-uutinen ähti jakoon niillekkin, keiltä se oli maltettu salata ja masu alkoi pikkuhiljaa kasvaa. Samoin myös luotto siihen, että tämä vauva saadaan tuoda elävänä kotiin.

Maaliskuu meni tehokkaasti harkan ja satunnaisten koulujuttujen parissa. Raskauden puoliväli poksui ja pieniä potkuja alkoi satelemaan ihanasti. Koitti rakenneultra, jossa kaikki oli juuri niinkuin piti ja saatiin kuulla odottavamme pientä prinsessaa. Voi sitä onnea! Olin melko väsynyt ja mahan kovottelut hidasti menoa. Parisuhde oli kovilla jatkuvien riitojen takia.

Huhtikuussa tehtiin raskas päätös ja päätettiin luopua saksanpaimenkoirasta. Arki alkoi helpottaa ja riidat väheni merkittävästi. Hankittiin vauvalle vakuutus, täytettiin Kelan papereita ja saatiin äitiyspakkaus hypisteltäväksi kotiin. Ransu täytti 2v!

Toukokuussa tapahtui paljon. Vappua juhlin hillitysti viimeistä kertaa haalareihin ahtautuen, luonnollisesti vesiselvänä. Isyydentunnustus ja yhteishuoltajuussopimus, lääkärineuvola ja viimeisen kolmanneksen alkaminen aivan toukokuun lopulla olivat isoja juttuja raskaudessa. Ostettiin ensimmäinen yhteinen koti, ja sen remontoiminen alkoikin sitten samoin tein. Loppuhuipennukseksi valmistuttiin molemmat sairaanhoitajiksi 3,5v opintojen jälkeen, vieläpä samalta luokalta! :)

Kesäkuu pakattiin, myytiin ylimääräisiä kamoja pois, rempattiin uutta asuntoa ja mä selasin vimmatusti netin ihmeellistä maailmaa ettien uuteen kotiin ja vauvalle kaikkea kivaa ja tarpeellista. Olisin halunnut nauttia kesästä enemmän, mutta kiire, väsymys ja tukala olo vei niin paljon aikaa ja energiaa, että en saanut siitä irti niin paljon kuin olisin halunnut. Juhannuksen vietin Ransun kanssa kotimaisemissa Ollin ollessa Joensuussa töissä. Harmitti olla erillään, mutta toisaalta sain nauttia maaseudun rauhasta, järvestä ja perheestä kun ei tarvinnut kyhjöttää yksin kotona kaupungissa limpparia litkien. Pääsin extempore masukuvauksiin ja siitä jäi ihania kuvia muistoksi. Juhannuksen jälkeen muutettiin vielä pienen remonttikaaoksen keskelle, mutta pian päästiin jo asettumaan kunnolla taloksi.

Heinäkuun alussa mulle järjestettiin ihanat babyshowerit yllärinä, ja uusi koti täyttyi ihanista ihmisistä. Urakoitiin viimeiset vauvahankinnat, sillä halusin kaiken olevan valmista rv 37 mennessä. Koitti täysiaikaisuus, laitoin vauvalle pedin valmiiksi (olin kyllä tainnut valmistella sen hyvin jo aiemmin :D), vuorasin sängyn lapsivesien menon varalta ja kaivoin sairaalakassin esiin pakkaamista oottamaan. Ja sitten sitä vasta ootettiinkin.

Elokuu koitti ja päivä päivältä kävin kärsimättömämmäksi, eikö vauva ikinä tule. Jälkikäteen ihan hävettää, kun laskettua aikaa ei oltu vielä edes ohitettu! Aloin vaan olla niin loppu siihen tukalaan oloon, eikä helteet ainakaan yhtään helpottaneet oloa. Tein kaikkeni, jotta synnytys käynnistyisi nopeammin. Siivosin kodin melkeinpä kirjaimellisesti lattiasta kattoon (mm. kuurasin pesuhuoneen lattian ja jynssäsin vaatehuoneen seiniä), saunottiin appiukon ja kaverin luona kun omaa saunaa ei oo, käytin ahkerasti Ransua lenkeillä ja ravasin rappukäytävässä, tein akupainantaa, koitin rentoutua ja herkutella. Ja oli se kolmaskin ässä aika ahkerassa testissä :D Mutta yhtäkkiä homma sai aivan uuden juonenkäänteen, kun aivan tavalliselta neuvolakäynniltä 38+4 mut marssitettiinkin äitipolille tsekkaukseen ja jäin sieltä svo:lle pariksi päiväksi seurantaan alkavan raskausmyrkytyksen takia. Olin kotona pari päivää, menin uudelleen kontrolliin ultrattavaksi ja eikun takaisin osastolle käynnistykseen. Seuraavana päivänä sain pari puolikasta supistuksia aiheuttavaa lääkettä ja siitä seuraavana iltana 11.8. klo 22:15 syntyi kiireellisellä sektiolla maailman ihanin tyttö ♡  Laskettuna päivänä 15.8. päästiin kotiin, ja loppukuu menikin vauvaa ihastellen ja opetellen uutta elämää.

Syyskuusta ei ole jäänyt oikeen muistikuvia, sillä se hurahti hurjalla nopeudella ja väsymyspöhnässä. Eikä näillä imestysaivoilla muista muutenkaan mitään! Matkustettiin ekaa kertaa uudella kokoonpanolla Viitasaarelle mun perheen luo, ja sinne kerääntyi sukulaisia ihmettelemään pientä nyyttiä. Suunnittelin nimiäisiä ja väkersin jopa kutsut ja kummitodistukset ite.

Ensimmäinen päivä lokakuuta juhlittiin sitten tytön nimeä täällä meillä kotona reilun parinkymmenen hengen voimin, ja hänestähän tuli siis Siiri Ilona Emilia ♡ Ystäväni teki ihanan vaaleanpunaisella sokerimassalla kuorrutetun vadelma-suklaakakun mun toiveiden mukaan. Lisäksi tarjottiin mun äidin tekemää voileipäkakkua, Ollin veljenvaimon tekemää focacciaa, mun väsäämiä kinkkuhyrriä, anopin leipomaa omenapiirakkaa, keksejä, sipsejä, vaahtokarkkeja ja viinirypäleitä. Kilisteltiin Pommacilla, mä sopersin jotain puheentapaista päästäni (todella kiusallista!) ja paljastin tytön nimen kolmannesta nimestä alkaen nimen merkitystä selittäen. Etunimen tiesi jo melkein kaikki vieraista, koska alettiin kutsua tyttöä Siiriksi heti rakenneultran jälkeen, mutta koska muutamalta oltiin maltettu se salata annoin yhen kummin tehtäväksi avata pienen pinkin laatikon, ja sieltä paljastui etunimellä varustettu ruokalappu. Jaoin kummitodistukset ja Ollin tehtävänä oli vaan edustaa neiti sylissä koko virallisen osuuden ajan. Seurustelua, syöpöttelyä, valokuvia ja lahjojen availua... Hyvin yksinkertaiset mutta meidän näköiset juhlat :) Siirin tullessa 2kk sillä todettiin hyvin todennäköinen atooppinen ihottuma, ja se onkin välillä aiheuttanut vähän päänvaivaa. Onneksi löytyi hyvä rasva, jolla iho pysynyt nyt hyvänä ilman kortisoniakin.

Marraskuussa Siiri oppi nauramaan ja tarttumaan esineisiin. Enimmäkseen perusarkea typyn kasvua ihmetellen ja kotia hoitaen Ollin käydessä kolmivuorotyössä. Juhlittiin Ollin ekaa isänpäivää! :)

Tässä joulukuussa on tapahtunut paljon, ja tämä(kin) kuu hujahti silmissä, etenkin jouluvalmisteluja tehdessä ja vähän myös stressatessa, myönnettäköön. 4pv vaille 4kk ikäisenä Siiri kääntyi ekan kerran selältä mahalleen, ja siitä lähtien onkin pyöriskellyt vähän turhankin ahkeraan. Tarttuminen on vaan kehittynyt, istumaan pitäisi jo kovasti päästä ja kainaloista seisottaminen on huippuhauskaa. Koko ajan kuullaan uusia ääntelyitä ja Siirin hereilläolo onkin melkosta älämölöä :D Sormet on koko ajan suussa melkeen rannetta myöten. Mahallaan pääsee jo välillä peruuttelemaan ja koittaa nostaa peppua polvien varaan sekä selvästi yritystä on ryömimiseenkin. Mies sai vakipaikan! Joulunaluspäivät vietettiin Viitasaarella sukuloiden, mutta aatonaattona matkattiin takaisin kotiin. Siirin eka joulu alkoi surkeasti, kun se pyörähti aamupesuilla lattialle, mutta siitä selvittiin onneksi vaan säikähdyksellä vaikka varuilta päivystyksessä käytiinkin. Mulle jäi kyllä varmaan ikuiset traumat ja huono omatunto painaa vieläkin, koska ois vaan pitänyt olla tarkempi... Mutta tästäkin taas opittiin. Muuten joulu meni ihan mukavasti ja oltiin oltu kaikki tosi kiltteinä lahjamäärästä päätellen :D Siiri sai ekat sosemaistiaiset bataattia joulupäivänä, ja ollaan tutustuttu jo vähän porkkanaankin.

Ootan vuoden vaihtumista jo innolla, mutta toisaalta samaan aikaan haikeudella, sillä vuosi 2016 oli meille niin hyvä ja onnellinen ♡

Kuulumisia vauvakuplasta

Eilen tuli täyteen viikko siitä, kun tultiin sairaalasta kotiin. Aika on mennyt kyllä äkkiä, ja moneen kertaan oon yrittänyt aloittaa kirjoittamista, mutta pikkuneiti on pitänyt tiiviisti otteessaan :) Tissillä ollaan (ja paljon!) ja hereillä ollessa oikeen muu paikka kun syli ei meinaa kelvata. Onneksi isikin on vielä kotona. Mitään kummenpia rytmejä ei vielä ole, valveilla ollaan välillä 30min, välillä useampi tunti ja sama homma syöntivälien kanssa. Toissayönä tyttö yllätti ja hieman säikäytti nukkumalla melkein 7h putkeen, mutta korjasi tilanteen viime yönä palaten max 3h yhtenäisiin uniin :D Maidon riittävyys jännitti aluksi toden teolla ja pari kertaa turvauduttiin varuiksi korvikkeeseenkin, mutta onneksi viime torstain neuvolakäynnillä painoa oli tullut melkeen 200g kotiinlähtöpäivästä, ja syntymäpaino melkeen saavutettu. Terkkari koitti vakuutella, että oma maito tuntuu siis riittävän hyvin, ja tytölle onkin alkanut tulla jo aavistuksen makkaroita ;) Se kun oli niin rimpula syntyessään. Tytön eka varsinainen neuvola on 6.9.

Tikit poistettiin perjantaina, ja haava ei juuri enää itsestään muistuttele. Varovainen täytyisi silti koittaa olla. Kovasti ootan että pääsen kunnolla urheilemaan, mutta toistaiseksi rauhalliset vaunulenkit saa kelvata. Maha on edelleen melko karun näkönen. On sektiohaava, Klexane -pistosten (veritulpan ehkäisy) jättämiä mustelmia ympäri napaa, muutamia onneksi haaleita raskausarpia alamahalla, löysä ja hyllyvä maha sekä iso ruma napa. Mutta ne on onneksi vain kosmeettisia juttuja, ja aikaa synnytyksestä on kuitenkin kulunut vasta niin vähän. Toisaalta tunnen ylpeyttä näistä jäljistä, koska ne muistuttaa tuosta maailman parhaasta pikkutyypistä, ekasta raskaudesta ja hurjasta synnytyksestä.

Synnytys on kyllä pyörinyt paljon mielessä, mutta enää en itke ihan niin herkästi siitä puhuessa. Moni ehkä aattelee, että mitä väliä sillä on kuinka se lapsi on maailmaan tullut, mutta ei se ihan niinkään mene kun omalle kohdalle sattuu jotain tämmöstä. Toki tärkeintä on, että vauva on terve, mutta tuommoinen kokemus vaan jättää pelkkää sektiohaavaa suuremmat arvet. Aina mainostetaan, että kyllä naisen keho osaa toimia tosipaikan tullen, mutta musta tuntuu että omani petti mut. Vaikka toisaalta tilanne ei varmaan olisi siitä muuttunut vaikka supistukset ois toimineet, kun suurin ongelma oli vauvan kaulan ympärille tiukasti kiertynyt napanuora. Mutta siitäkään ei voi syyttää ketään, se oli vaan surkean huono sattuma kun yleensä napanuora kaulan ympärillä ei aiheuta ongelmia. Välillä herään myös ajattelemaan, miten paljon huonommin synnytys olisi voinut edetä ja päättyä, mutta ne ajatukset koitan ajaa heti pois mielestä... Neuvolassa oon tästä puhunut ja mulle on tarjottiin jo sairaalassa mahdollisuutta keskustella mukana olleiden kätilöiden kanssa, mutta en vielä sairaalassa halunnut lähtä repimään tuoreita haavoja auki. Halusin keskittyä nauttimaan vauvasta. Kuulemma mulla on mahollisuus olla yhteydessä sairaalaan vielä puolikin vuotta synnytyksestä, mutta pitää kuulostella onko se tarpeellista. Onneksi on synnytyspelkopoli, koska siitä tulee varmasti olemaan hyötyä jos meille vielä joskus lisää vauvoja tulee :)

Mutta nyt nautitaan tästä hetkestä ja tästä kun tyttö on vielä ihan pieni <3

Minä olen äiti!

Tyttö syntyi 11.8. klo 22:15 kiireisellä sektiolla painaen 3080g ja pituutta oli 49cm <3 Kirjoitan tähän jäljemmäksi synnytyskertomuksen, on sitten joskus itsellekkin joku mistä sitä lueskella. Nykytilanne: Vauva voi hyvin, maito alkoi eilen nousta ja mahdollisesti päästään huomenna kotiin, ellei vauvan paino oo enää tippunut.

Tässä nyt se tarina, miten minusta tuli äiti <3

Mä menin tiistaina ä-polille kontrolliin rv 39+1, ja siellä todettiin vauvan koon jätättävän vähän raskausmyrkytyksen etevän hitaasti, joten lääkäri päätti että meen osastolle ja synnytys käynnistettäisiin seuraavana päivänä. Teki tosi ronskin sisätutkimuksen tarkoituksella, joka aiheuttikin sinä päivänä pieniä supistuksia ja lähinnä kovottelua. Keskiviikkona sain puolikkaan (annos 50mikrog) cytotecin klo 12:30 ja 16:30. Klo 20 alkoi tuntua kipeitä supistuksia, jotka kovenivat ja olivat klo 22 jo melko säännöllisiä. Klo 22-23 välillä tuli limatulppaa iso satsi kahdessa erässä, myöhemmin vielä loput. En saanut kivuilta nukuttua, joten sain oxanest-injektion lihakseen puoliltaöin, joka autto pariksi tunniksi. Kätilö ei oikeen uskonu että synnytys ois vielä käynnissä kun olin niin vähä ehtiny saata cytoja... Sitten supistukset taas voimistui ja klo klo 3:30 aikoihin kätilö tsekkasi ja olin 3 cm auki, kanavaa 0,5cm. Sen jälkeen soittelin miehen pikkuhiljaa tulemaan paikalle.

Kokeilin TENSiä osastolla ja kärvistelin kunnes vaille 7 torstaiaamuna lähdettiin saliin. Epiduraalin sain (pisto onnistui toisella yrittämällä) klo 9 kun olin 5cm auki ja 9:45 meni lapsiveet. Sittenpä se homma alkoikin hidastua. Epiduraali vei multa oikean jalan ihan turraksi ja supistuksista voiman. Vauvan päähän laitettiin anturi sydänkäyrän ja sykkeen seuraamiseksi, koska mahan päälle asennettu antura näytti välillä vauvan sykkeen laskevan alle sadan. Klo 10:40 sain oksitosiinitipan tukemaan supistuksia, mutta vauvan sykkeenlaskut tulivat jyrkemmiksi. Pahimmillaan syke oli 34. Kuulemma sykkeenlaskut ovat normaaleja, mutta koska niitä tuli joka supistuksella ja välillä ne jäivät hetkeksi roikkumaan lääkäri tuli ottamaan mikroverinäytteen vauvan päästä klo 12:50. Jo tällöin mua alettiin valmistella mahdolliseen sektioon, enkä saanut edes juoda vettä. Itkin labrahoitajien ottaessa musta verinäytteitä. Onneksi hapetusarvo ja muut olivat ok, mutta meille miehen kanssa jäi jo tällöin ikävä fiilis tilanteesta... 

Sain salissa kaksi pussia ravintoliuosta suoneen, koska olin niin heikko. Olin valvonut yli vuorokauden putkeen, viimeisin ruokani oli iltapala, mulle nousi lämpöä ja huoli vauvan voinnista verotti jaksamista. Kätilö ja mies nostivat minut kontalleen sängylle, keinutuoliin ja pallon päälle sänkyä vasten jotta painovoima auttaisi synnytyksen etenemisessä. Oksensin kahdesti heikkouttani. Sentit avautuivat todella hitaasti. Vauvan sydänkäyrällä näkyi välillä hetkellisiä nousuja mutta nekin kuulemma olivat normaaleja, mutta me olimme todella huolissamme. En muista paljonko kello oli kun otettiin toiset verinäytteet, nekin ok joten oksitosiinia kokeiltiin uudelleen pienemmällä määrällä, mutta samalla tuloksella. Taisteltiin aikaa vastaan. Klo 21 olin edelleen vain max 8cm auki ja koska tilanne ei ollut edennyt pariin tuntiin tehtiin lopulta sektiopäätös. Mies pääsisi mukaan, joten olimme huojentuneita että vauva saadaan vihdoin turvaan. 

Eipä ne ongelmat loppuneet vielä siihen. Anestesialääkäri ei saanut toistuvista yrityksistä huolimatta mulle spinaalia laitettua, joku ongelma siinä oli että neula ei osunut oikeaan paikkaan. Mua pelotti että saan vähintään jonkin hermovaurion. Sitten mulle sanotaan, että ei onnistu, mut olisi pakko nukuttaa eikä mies sitten pääse leikkaukseen mukaan. Itkin että en halua nukutusta, koska se pelotti ja samalla harmitti, että kumpikaan ei pääsisi todistamaan vauvan syntymää kaiken tämän jälkeen, mutta eihän siinä itku auttanut eikä pyyntö että joku muu lääkäri vielä yrittäisi pistää. Zum - ja heräsin heräämöstä tokkurassa, kurkkuun ja leikkaushaavaan koski ja mielessä oli ensimmäisenä se että en edes tiedä onko vauva elossa. 

Vauva oli syntynyt klo 22:15 (rv 39+3) ja kuulemma voi hyvin, mutta apgarpisteet olivat olleet ensimmäiseksi vain 3, koska vauva ei itkenyt ja oli veltto. Napanuora oli ollut kaulan ympärillä, ja se oli kiristynyt joka supistuksen aikana ja siksi syke tipahteli. En usko että alatiesynnytys olisi onnistunut, vaikka oltaisiin päästy ponnistamaan asti. Vauva oli myös tokkurassa nukutusaineesta ja puudutteista, mutta lopulta pisteet olivat 7 ja 8. Mies toi kätilön kanssa tytön näytille ja sain pitää häntä hetken sylissä, mutta siitä en ikävä kyllä muista mitään. Muistan vaan valtavan onnellisen ja epätodellisen tunteen, että minusta oli tullut äiti ja hymyilin <3 Kahden aikoihin pääsin osastolle, jossa mies oli vastassa pitäen tyttöä paitansa alla ihokontaktissa. Sain vauvan syliin ja ensi-imetys(yritelmä) tapahtui :)

Istukka oli kalkkinen (raskausmyrkytys?) ja synnytyksen kestoksi on kirjattu 19h 16min. Lapsivesien menosta syntymään meni 12,5h.

Käynnistelyä

Noniin, pääsin tosiaan lauantaina osastolta kotiin. Seurailin viikonlopun kotona paineita ja tein maanantaista tiistaihin taas virtsankeräystä, tiistaille oli sitten sovittu kontrolli äitipolille. Polilla paineet oli hyvät, sitten oli aika lääkärille. Valkuaisen määrä oli taas noussut pissassa,  mutta ei edelleenkään ollut mitään hälyttäviä lukemia. Lääkäri oli nyt eri ja hän ultrasi vauvaa hartaudella. Nyt saatiin tarkka painoarviokin, joka oli eilen 3040g eli siro neiti olisi tulossa, koko jonkin verran jätättää. Virtaukset olivat kuitenkin hyvät ja vauva oli virkeä. Sitten hän teki mulle sisätutkimuksen. Ronskin ja todella kivuliaan sellaisen! Kohdunkaulaa oli 2cm, kohdunsuu pehmeä ja sormelle auki. Tarkoituksella tutki kovakouraisesti, jotta tilanne lähtisi itsestäänkin jo vähän etenemään. Auts...

Lääkäri oli tosiaan sitä mieltä, että koska vauvan koko jätättää ja toksemia näyttää etenevän (vaikkakin hiljaksiaan) niin olisi parempi mennä osastolle ja alkaa seuraavana päivänä käynnistelemään synnytystä tilanteen mukaan. Olin kuitenkin jo vähän osannut siihen varautua (vaikka siltikin olin siinä uskossa, että lähden vielä yhtenä kappaleena kotiin), joten olin pakannut sairaalakassin valmiiksi. Olihan se silti vähän shokki ja jännitys iski päälle. Eilisen kovotteli vähän, mutta ne laantui ja sain nukuttua ihan kohtuullisesti. Aamulla aloitettiin taas virtsankeräys. Lääkäri tuli klo 11 aikoihin ja kokeili, että "tilanne on vielä vähän epäkypsä", joten aloitettiin käynnistelemään cytoteceillä. Tai siis sain yhden puolikkaan (50mikrog) klo 12:30 ja toisen puolikkaan 16:30. Eka puolikas sai jonkin verran pieniä supistuksia aikaan ja joskus puoli neljältä vessakäynnillä löysin pienen palan limatulppaa. Katsotaan mitä tämän illan aikana tapahtuu vielä :) Mies on nyt iltavuorossa, mutta koko ajan hälytysvalmiudessa. Tuskin vielä tänään tapahtuu kummenpia. Kirjoittelen jahka jaksan ja pystyn, varmaan ainakin jos huomenna vielä jatketaan käynnistelyä. Mikä lienee todennäköistä.

39+2

Tervehdys synnäriltä!

Ei, en oo vielä synnyttämään eikä ennakoivia olojakaan oo, valitettavasti! Oon täällä nyt seurannassa toksemiaepäilyn vuoksi. Hommahan meni siis näin:

Mentiin aamulla Ollin kanssa ihan normaalisti neuvolaan, juteltiin jonkun aikaa voinnista ennenkun terkkari meni stixaamaan pissanäytteen. Olin valittanut melkoisesta turvotuksesta ja että olo on muutenkin aika tukala. Proteiinit oli näytteessä yhdellä plussalla ja katsottiin sitten vielä verenpaine, joka sekin huiteli kahdella mittauksella normaalia reilusti korkeammissa lukemissa. Painoa oli tullut reilusti. Terkkari soitti äitipolille ja kysyi tulisinko sinne näytille samoin tein vai miten. Lähdettiin siitä sitten labran kautta sinne, ja paikan päällä mut laitettiin reiluksi puoleksi tunniksi käyrille vauvan voinnin kartottamiseksi ja samalla monitori mittasi verenpainetta säännöllisesti. Paineet kyllä alkoi rauhottumaan ja vauvan syke piirti hyvää käyrää. Lääkäri sitten kokeili nopeasti kohdunsuun tilanteen ja se oli yhä kiinni (mikä pettymys), sitten ultrasi vauvaa. Kaikki näytti olevan hyvin, uskalsin kysäistä näkisikö hän sukupuolta ja kyllä siellä edelleen näyttäisi tyttö olevan, huh! Ilmeisesti mittoja hän ei saanut kovin tarkasti, mutta vauva vaikuttaisi nyt olevan kolmekiloinen, ei siis onneksi mitenkään iso. Mutta sehän on vain arvio ja saattaa heittää, toivottavasti ei mennyt kuitenkaan pahasti alakanttiin...

Lääkärin mielestä mun olisi hyvä jäädä osastolle seurantaan, jotta nähtäisiin yrittääkö se nyt kehittää toksemiaa vai mitä. Joten täällä sitä nyt ollaan. Paineet on rauhoittuneet, mutta virtsankeräys on menossa. Aamulla otetaan myös lisää labroja. Toivoisin kyllä pääseväni huomenna kotiin jos paineet on yhä hyvät, mutta saatan joutua olemaan täällä parikin päivää. Jos tilanne pahenisikin niin sitten kai mietittäisiin käynnistämistä. Vaikka oon jo toivonut vauvan syntymää niin silti meinasi tulla jännäitkut, kun terkkari puhui että päättävätköhän jo käynnistää synnytyksen... Tilanne tuli niin äkkiä! Kaipaan kyllä jo kotiin, mutta onneksi Olli tulee huomenna töiden jälkeen mua kattomaan.

Että näin ne tilanteet muuttuu! Ystävällä oli päivän erolla la, mutta hän synnytti jo pari päivää sitten pojan kun synnytys tapahtui käytännössä syöksynä. Kaikki sanoo, että vauva voi tulla milloin vain, mutta jotenkin tuntuu että tätä neitiä saadaan vielä tovi ootella... Koitan jaksaa kirjoitella huomenna väliaikatietoja! Neuvolakortti on hoitajilla niin en pysty nyt tarkkoja mittauksia tänne kirjoittamaan.

38+3

Harmaata sumua

Semmoiselta kaikki on taas parina viime päivänä tuntunut. Kyyneleet polttaa koko ajan silmien takana, kaikki (siis kaikki) tuntuu vaan vituttavan, väsyttää, mikään ei huvita eikä mitään jaksaisi. Eikä tähän oo mitään syytä, sehän se tässä on hassuinta. Kaikki on hyvin. Niin mulla, vauvalla kuin meillä miehenkin kanssa. On sillä varmaan vaikeeta kattoo tämmöstä äksyakkaa... Varmaan tää johtuu suurimmaksi osaksi tästä fyysisestä olosta, joka on vaan niin raskas, tukala, hikinen, kivulias... Öisin en nuku kunnolla kun hyvää asentoa on hankalaa löytää, pissillä saa juosta sen sata kertaa, mielessä pyörii miljoona asiaa. Entä jos en tunnekaan sitä pakahduttavaa onnea ja rakkautta kun vauva syntyy? Entäs jos tässä käykin vielä huonosti, miten sitten jaksaisin elämässä eteenpäin? Riittääkö rahat, riittääkö mun maito, entäs jos meneekin yliajalle? Tällä hetkellä oon niin kypsä tähän raskauteen, että yliaikaisuus ois pahin painajainen. Haluaisin vaan että tää loppus pian. Mutta oonko valmis siihen kuitenkaan? Alkaa jo ärsyttää kun ihmiset hokee samoja asioita, kuten "koita nyt nukkua vielä kun voit", "nauti nyt kun saat vaan olla", "sitten kun vauva on siinä niin et voi enää tehdä sitä ja tätä ja tuota" jne. Joojoo, tiiän tiiän! Ei tartte lisätä tätä ahistusta hokemalla päivänselviä asioita, kiitos!

Kävin tänään terkkarin lähetteestä tk:ssa lääkärillä noitten alakerran vihlomisten takia. Otti varuiksi valkovuotonäytteen vaikka se vaikuttikin silminnähden normaalille, teki sisätutkimuksen ja katsoi vielä ultralla kohdunkaulaa. 4cm jäljellä, kohdun sisäsuu kiinteä ja kiinni, sisäsuu vähän auki mutta ei aiheuta jatkotoimenpiteitä eikä merkkaa sinällään mitään. Eli ei oo beibi vielä hetkeen tulossa, mikä sinällään tietenkin hyvä että vielä ei olla ees täysiaikaisia. Silti vähän pettymys kuitenkin. Haluaisin ultraan, jossa katsottaisiin vauvan kokoa mutta semmoiseen en tule pääsemään. Enkä varmaan ees synnytystapa-arvioon, koska kaikki on menny kuitenkin sinällään hyvin. Eli se on vaan sokkona mentävä kohti h-hetkeä ja koitettava elää tilanteen mukaan. Toivottavasti ei ole yhtä iso tapaus kuin äitinsä syntyessään (vasta!) 41+5 painaen 4200g...

Neuvoloita mulla on nyt viikon välein. Edellinen oli nyt keskiviikkona, ja olin riemukseni jopa vähän (700g) laihtunut viikon takaiseen käyntiin. Nojoo, tosiaan semmoset 4,5kg oli ehtinyt kertyäkkin tässä neljän viikon aikana, mutta siihen mahtuu juhannus, muutto, vauvakutsut ja kaikki. Rehellisesti sanottuna en oo jaksanu piitata syömisistäni yhtään. Oon vaan yrittäny selvitä tän kaiken härdellin keskellä suht selväjärkisenä, ja jos se tarkottaa BigMacin (tai useamman) vetämistä naamaan niin ok. Ja kun hyvä ruoka ja herkut nyt vaan sattuu olemaan ainut keino ees jotenkin rentoutua ja höllätä, kun en pysty purkamaan ahistusta ja stressiä lenkkipolulle, salille tai punkkupulloon. Nyt kun tilanne on rauhottunut niin koitan taas (kerran) ottaa itteeni niskasta kiinni. En haluis omalla syömiselläni kasvattaa mitään megavauvaa, vaikka sellainen ei sf-mitan mukaan olisikaan tulossa kun keski- ja yläkäyrän välissä mennään edelleen nätisti. Mutta muiden kokemuksia kuunneltuani en uskalla luottaa moiseen yhtään. Seuraava nla-käynti on taas ensi keskiviikkona, muistaakseni.

RR: 126/80 (124/83)

HB: 110 (130) -> rautalisä alkoi

SF: 33 (32)

Vauvan syke: ++

Liikeet: ++

Tarjonta: Rt

Turvotus: + (+)

Painon muutos: -700g (+1100g)

   Totaalisaldo: +14,2 kg

Vauvan pää oli muuten alkanut jo kiinnittymään alas, joten jotain edistystä sentään!

Rv 35+4

Babyshowerit!

Tasan viikko sitten lauantaina koin melkoisen yllätyksen, kun mulle oltiin järkätty babyshowerit :) Oli helteinen päivä ja käytiin miehen kanssa hakemassa Stokken Tripp Trapp (newborn ja baby -setteineen) sekä turvakaukalo ja telakka, joista oltiin tehty kaupat fb:n kirpparilla, ja olin niistä niin ilonen etten osannut epäillä mitään. Ihmettelin, miksi Ransu haukkui jo meidän ollessa vielä rapussa, kun yleensä se ei yksin ollessaan hauku kun me tullaan kotiin. Sisälle tultua kesti hetken tajuta, että sillä on kaulassa vaaleenpunanen tyllirusetti :D Olohuoneessa sitten oottikin aikamoinen porukka kaikkia ihania ja tärkeitä ihmisiä, 11 taisi kaikenkaikkiaan olla mukana ja muutama vielä "ajatuksella" kun eivät olleet päässeet fyysisesti paikalle. Muun muassa sisko ja mun hyvä ystävä oli tulleet ihan kotipaikkakunnalta asti (260km välimatkaa) tänne mun takia! Mies oli siis ollut ilmeisesti pääpiruna kutsumassa porukkaa, ja yks ystävä oli ottanut sitten vetovastuun juhlien suunnittelusta, muiden tietenkin osallistuessa. Tarjolla oli kaikenlaista hyvää ja saatiin vauvan kanssa paljon ihania lahjoja, joten en jaksa alkaa niitä kaikkia ees luettelemaan! Mun piti myös osata yhistää oikean lastenohjelman hahmot oikean ohjelman nimeen. Muuten vaan hengailtiin, syötiin ja juteltiin. Sisko ja ystävä poikaystävänsä kanssa jäivät sitten meille yöksi matkan vuoksi, joten iltakin jatkui vielä mukavasti porukalla :) Kaiken kaikkiaan ikimuistoinen ja todella vaaleenpunanen päivä! <3 

Joo ja nuo kuvat on sitten ihan miten sattuu, kun tää pohja jumittaa taas... Mutta se ei ollu yllätys.

Niin ja nyt muuten rv 34+5 vetelee jo loppuaan :)

Masujumppaa!

Ajattelin vielä laittaa aiemmin tällä viikolla kuvatun videon, kun kerrankin sain kuvattua murun mylläämistä! :) Keskivaiheilla tulee rauhallisempi pätkä, mutta videon alussa ja lopussa on kyllä menoa. Voitte vaan kuvitella, miten hurjalle tuo tuntuu meikäläisestä :D Vauva pungertaa itteensä myös aikamoisesti kylkiluiden alle, joka ei tunnu niin kivalle... Kuvanlaatu näemmä kusee jonkun verran tänne siirrettynä, mutta kaipa tuosta saa selvän!

Hankintojen pyörteissä

Tänään on rv 31+5, eli kohta poksuu 32 viikkoa. Siitä on siis jo kohta kaksi viikkoa, kun "juhlittiin" masun kolmekymppisiä, vitsit että meni taas sekin aika äkkiä! Laitan heti tähän väliin kolmannen kympin masukuvaa, aika hurja pallo alkaa jo olla :D

Neuvolassa käytiin 8.6. eli 30+2. Kaikki oli muuten ok, paitsi sf-mitta ei ollut kasvanut yhtään edellisestä kerrasta, joka tosin oli ollut vasta kaksi viikkoa aiemmin. Terkkari ei ollut tästä moksiskaan, etenkin kun yläkäyrällä on menty tähän asti. Aavisteli, että kasvu jatkuisi nyt keski- ja yläkäyrien välissä, jota kyllä sopii toivoa... Mutta silti jäi vähän huoli päälle. Jos nyt seuraavallakaan kerralla kasvua ei ole tapahtunut yhtään tai tarpeeksi, niin sitten pitäisi mennä käypään äippäpolilla tarkemmassa kontrollissa. Mutta tämmöset notkahtelut on kuulemma normaalia. Seuraava neuvola on sitten 7.7. 34+3, sitä odotellessa...

RR: 117/77 (112/71)

HB: 130 (126)

SF: 28 (28)

Sydämen syke: ++

Liikkeet: ++

Tarjonta: rt

Painon muutos: +400 g/vk (+600 g/vk)

   Totaalisaldo +10,3 kg

Hankintojakin on tullut taas tehtyä, vaikka niitä oli tarkotus lähtä hankkimaan vasta tän remppa-muuttohässäkän rauhoituttua. Mutta en voi vastustaa tämmösiä löytöjä! Tori.fi on ollut ahkerassa käytössä ja sieltä tosiaan löytyi kaunis ja hyväkuntoinen pinnasänky (sis. muutama yön nukutut patja + petari), joka odottaa noutamista nykyisen omistajan luona. Haetaan se juhannuksen jälkeen, kun saadaan viedä se sitten suoraan uuteen kotiin :) Torin kautta löysin myös Philips Avent manuaalisen rintapumpun, joka oli suorastaan halpa mutta sitä on kehuttu. Ajattelin, että ehkä semmoinenkin olisi hyvä olla varuiksi, etenkin kun imetyksen sujumisesta ei oo vielä mitään hajua.  Oon myös ilmaissut kiinnostukseni itkuhälyttimestä, joka on saman merkkinen kuin rintapumppu mitä vain pari kertaa käytetty ja se on alkuperäiseen arvoonsa nähden tosi edullinen, mutta kauppa ei oo vielä varmistunut. Sit vielä tilasin Jollyroomista alesta reunapehmusteen (tietenkin vaaleenpunanen!) pinnikseen, jota kuumeisesti ootan. Ai niin, Skip Hopin hoitolaukkukin on tulossa postissa ja senkin on Tori-löytö, ainakin jos se on niin hyvä kuin myyjä anto ymmärtää (makso vain 5e + postit) :D Näistä hankinnoista kuvat tässä:

PS. Tulossa myös The Synnytysvalmennus 27.6. !

Viimeisen kolmanneksen kuulumisia

Monta viikkoa on kulunut hiljaiselossa, mutta kirjoittamiselle ei vaan kerrassaan oo ollut aikaa eikä voimavaroja. Onhan se nyt hirveä homma ottaa itseään niskasta kiinni ja istua koneen ääreen... Nojoo, ei siitä sen enempää. Aika on todellakin mennyt remontin, tavaroiden läpikäymisen (muuttoa aatellen), valmistujaisten, henkilökohtaisen avustajan homman ja raskaudenkin parissa tiiviisti, eikä luppoaikaa juuri oo ollut. Eilen yksi iso juttu saatiin kuitenkin päätökseen, ja nyt on taas hieman helpompi hengittää. Valmistuin siis eilen sairaanhoitajaksi, samoin kuin avomieheni :) Pidettiin kotona pienimuotoiset juhlat lähimmille perheenjäsenille koulun tilaisuuden jälkeen, mutta niidenkin valmistelu oli vaan yllättävän rankkaa. Ainakin näin kuumalla kelillä ja raskaana. Yritän laittaa enemmän valmistujaiskuvia sitten, kunhan saan niitä kuvaajana toimineelta siskoltani, mutta tässä kuitenkin yksi poseeraus :) Hurja miten äkkiä 3,5 vuotta lopulta hurahtikaan!

Viimeinen kolmannes pyörähti siis jo reilu viikko sitten käyntiin, mitä en oikeen meinaa vieläkään käsittää :o Nyt viikkoja on siis kasassa 29+2, eli maanantaina poksuu kolmannet pyöreät viikot! Vauva on mahassa tosi aktiivinen ja liikkeet alkaa olla jo aika epämukavia toisinaan, tuntuu että joku yrittää tulla väkisin mahanahkan läpi :D Touhukkaimpia on aamut ja illat, mutta meno on päällä muihin vuorokaudenaikoihin katsomatta myöskään sitä oonko liikkeessö vai levossa. Eilen käytiin illalla kaverin valmistujaisbileissä ja siellä rupesi väkisinkin naurattamaan, kun vetäydyin sohvannurkkaan ja tytöllä alkoi selvästi omat bileet: Maha nytky hetken aikaa ihan täsmälleen basson tahtiin :D <3

Hankinnat on vieläkin vaiheessa, koska ei viitsitä haalia tänne enää tavaroita ja remontti imee kaikki lainarahat. Tori.fi on mulla kuitenkin ahkerassa käytössä ja sieltä löydettiinkin tosi hyvät vaunut edullisesti! Just semmoset Brion Happyt mitä olin miettiny, koska ne vois olla meijän tarpeisiin kaikkein käytännöllisimmät, semmoset simppelit peruskärrit. Ne on ruskean sävyset ja suunnilleen kolmisen vuotta vanhat, mutta todella siistissä kunnossa. Ihanat! Ei olla raaskittu viiä niitä ees mihinkään säilöön, mahtuvat ihan hyvin tuossa aulassa olemaan. Niitä on niin kiva keinutella ohikulkiessa, ja ne muistuttaa siitä että vauva todellakin on piakkoin meijän luona :)

Kuva haalistaa värejä vähän.

Mitäs meillä onkaan lähiaikoina ohjelmistossa? 8.6. on jo seuraava neuvola, oon siis edellisen postauksen jälkeen yhesti jo neuvolassa ehtinyt käymään ja se oli viime viikolla. Se oli kuitenkin vaan semmonen "välikäynti", ja otettiin vaan perusmittaukset. Kaikki oli kunnossa ja uusi nuori terkkarikin tosi kiva. Kirjottelen sitten seuraavan neuvolan kuulumiset vähän tarkemmin. Ens viikolla pitäis varmaan myöskin varailla meille aikaa keskussairaalan synnytysvalmennukseen, kunhan miehen vuorot selviää vähän pitemmälle. Käääks, miten sekin voi jo olla niin ajankohtaista?! Perhevalmennukset on nyt takanapäin, mutta aattelin käydä jossain vaiheessa vielä lainaamassa vähän kirjallisuutta imetystä ja synnytystä koskien. Tasan kuukauden päästä on jo ensimmäinen äippälomapäiväkin, sitä ootellessa! :)

Lääkärineuvola

Huh, kaikki kunnossa! Lääkäri teki mun pyynnöstä sisätutkimuksen kun on noita kaikenlaisia inhottavia tuntemuksia ollut, mutta paikat on hyvin kiinni eikä merkkejä kypsymisestä ole. Painoa oli tullut maltillisesti, verenpaine hyvä ja sf-mitta 25cm, eli käyrällä mennään edelleen. Sydänäänet kuunteli myös ja kovasti neiti taas touhuili siellä ja sai siitä kehujakin :) Huomenna meen fysioterapeutille jos saisin vaikka tukivyön tuon selän avuksi, olisi ehkä helpompi touhuilla.

Etenkin kun touhuilla pitäis nyt tosissaankin jaksaa! Ostettiin siis perjantaina uusi isompi asunto :) Nyt sitten remppaillaan sitä, että saadaan sitä päivitettyä tähän päivään seitkytluvulta ja omaa silmääkin miellyttäväksi. Maltillisesti oon koittanut siellä auttaa, koska on kuitenkin semmonen tunne että haluan osallistua minkä kykenen. Siitä tulee vielä enemmän semmonen olo, että tää on meidän oma. Että tekemistä riittää! Oon myös neljä kertaa viikossa avustettavan kanssa, niin saa ees jonkinlaisia tuloja. Pienet valmistujaiset perheelle aijotaan myös pitää koulun juhlien jälkeen 31.5., joten tarjottaviakin pitäisi alkaa pikkuhiljaa suunnitella. Niistä nyt ei kuitenkaan tarvitse stressata sen kummemmin, kun läsnä tulee olemaan vaan läheisimmät ihmiset (eikä nekään siis toki kaikki). Sitten isommat valmistujaistuparit järjestetään, kunhan ollaan saatu uusi koti rempattua ja asetuttu sinne :)

En oo muuten tainnut vielä kirjoitella tänne, että ollaan luovuttu meijän saksanpaimenkoirasta muutama viikko sitten. Sille ei vaan ollut enää (eikä alunperinkään) tarpeeksi aikaa ja hermoja ja osaamista kouluttaa. Se teki meillä tosi paljon tuhoja ollessaan yksin vaikka mitä yritettiin. Ei olisi enää talous eikä parisuhdekaan sitä kestänyt, ja vaikeammaksi olisi vaan mennyt vauvan myötä... Kasvattaja otti sen onneksi ilmeisen hyvillä mielin takaisin itselleen, ainakin toistaiseksi. Siellä se on hyvä olla, paljon tilaa temmeltää, koirakavereita sekä osaava ja motivoitunut kouluttaja, joka on täydellä sydämelllä mukana. Olihan se luopuminen vaikea ratkaisu ja kova paikka etenkin miehelle, mutta näin on paras kaikkien kannalta, sekä meidän että koiran. 

Että tämmöstä tänne rv 26+1!

Isyydentunnustus

Käytiin tänään siis siellä neuvolassa hoitamassa virallisuudet pois alta. Mies tunnusti isyyden ja mä vahvistin sen (hah, olipa jotenkin typerä homma) ja allekirjoitettiin vielä yhteishuoltajuuspaperitkin. Ompahan nekin nyt tehty! Onneksi terkkari hoiti homman ihan mukavasti kun oon kuullut, että ennen lastenvalvojalle tehty "tunnustus" on osannut olla aika kiusallinenkin juttu kuulusteluineen. 

Positiivinen ylläri oli, että terkkari ehdotti että voitaisiin ultralla vilkaista vauvaa. No mikä ettei, tyttöä ei voisi kyllä liikaa katsella :) Onhan se masiina niin antiikkinen rousku kun olla ja voi, mutta tyttö näytti voivan hyvin. Lapsivettä on tarpeeksi ja neiti oli ainakin nyt raivotarjonnassa kovasti potkutellen. Varmaan ehtii vielä kääntyilemäänkin, mutta toivottavasti muljahtaisi sitten kuitenkin takaisin hyvissä ajoin ennen h-hetkeä. Sydänäänet oli hyvät ja painoa oli tullut vaan 100g/vk! Punnitus oli aika ylläri ja tuolilta vaa'alle kävellessä ehdin jo miettiä selityksiä vapusta ja muusta, mutta onneksi painoa oli tullut nyt paljon maltillisemmin. Verenpainekin oli hyvä. Eilen kävin siellä sokerirasituksessa toista kertaa ja vältyin jälleen raskausdiabetekselta, huh! :)

Tästä on hyvä taas jatkaa! Ihanan aurinkoisia päiviä ollut ja toivottavasti nää kelit jatkuu vaan :) Perjantaina onkin tiedossa aika iso juttu meijän elämässä (joka ei liity siis varsinaisesti raskauteen), mutta siitä en vielä kerro sen enempää ;)

RR: 122/80 (127/81)

Sydämen syke: +

Liikkeet: ++

Tarjonta: rt

Painon muutos: +100g/vk (+700g/vk)

   Totaalisaldo +7,8kg

25 viikkoa takana

Ja yhtäkkiä ollaankin jo tässä. 25+0, ollaan saavutettu jälleen yksi rajapyykki, tai ainakin mun mielestä rajapyykki. Edellinen oli se, kun 23 viikkoa tuli täyteen. Silloin huokaisin, että nyt jos vauva alkaisi syystä tai toisesta syntymään mut kiidätettäisiin KYS:iin ampparilla, ja vauva koitettaisiin pelastaa. Laitettaisiin keskoskaappiin ja hoidettaisiin, ei vain katseltaisi vierestä että mitään ei oo valitettavasti tehtävissä. Nyt ollaan jo kaksi viikkoa oli sen etapin ja vauva kasvaa ja vahvistuu päivä päivältä, eloonjäämismahdollisuudet kasvaa. Ja sen todellakin tuntee, että tyttö kehittyy. Potkut on koko ajan voimakkaampia ja näkyy selvemmin myös mahan päältä. Välillä ne jo vähän häiritsee kun mahdoton mylläys alkaa juuri kun asetun nukkumaan :D

Äitiyspakkauksen sain pian edellisen neuvolan jälkeen. Yllätyin kyllä tosissaan miten nopeesti se tuli! Ja onhan se ihana, vaikka netistä kuvia katsoessani ensin hieman petyinkin. Sitä on hypistelleet jo anoppi ja mun vanhemmatkin ihan Keski-Suomessa asti! Tässä kuva pakkauksesta juuri kun olin "korkannut" sen, sekä kokoelmasta mun suosikkijuttuja. Pöllökuvioinen kuolalappu kyllä unohtu kuvasta!

Tuo unipupu on aivan ihana <3

Kun ihmiset kyselee että miten oon voinut vastaan tyyliin "Kiitos kysymästä, rehellisesti sanottuna raihnaisesti". Olo on todellakin ollut kaikkea muuta kuin energinen ja hehkeä. Siksi jaksankin aina ihmetellä, jos joku kehuu mun hehkuvan kuvissa. Seriously? Jos käyn selälleni lattialle on meinaa päästä ylös, koska selkään alkaa juilia niin paljon. Mahakin alkaa pikkuhiljaa olemaan tiellä, eikä esimerkiksi kenkien solmiminen ookaan enää niin läpihuutojuttu (ja laskettuun on kuitenkin vielä kolme kuukautta ja pari viikkoa päälle, apua?) Käveleminen hengästyttää jo hieman ja aiheuttaa kivistävää tunnetta mahassa. Ei nyt varsinaisesti kipeitä supistuksia, mutta jotain supistelevaa toimintaa kuitenkin, joten liikunta rajoittuu rauhalliseen kävelyyn. Eikä pahimmillaan kykene oikein siihenkään. Alapäässä tuntuu ajoittain vihlontaa, paineen tunnetta ja muuta mielenkiintoista, joten viimeksi perjantaina jäin harkasta pois lepäämään. Äippäpolille soitellessa sanottiin, että ota Panadolia ja lepää, vauva on varmaa perätilassa ja painaa paikkoja. No kiva, en siis vieläkäään päässyt tarkistuttamaan onko paikat kunnossa ja kiinni. Ensi viikolla on onneksi lääkärineuvola, jossa aijon kyllä vaatia sitä tarkistamaan missä mennään. Mitäs muuta? Olo on kun virtahevolla, närästys on alkanut hiipiä mukaan ja lonkat puutuu nukkuessa, tissit vuotaa välillä jotain esimaitoa ja itku on herkässä. Ja perkeleet. Tiedän: Vali, vali, vali...

Huomenna olisi sitten sokerirasitus part 2, joka ei sinällään tapahtumana hirvitä. Niitä arvoja kylläkin jännitän ja toivon todella, ettei radi-diagnoosi napsahda omalle kohdalle. Se tästä vielä puuttuisikin, kun kesä menee varmaan aika tukalissa oloissa ja sitten en saisi edes herkutella yhtään sokerivauvan pelossa, ei kiitos! Keskiviikkona käydään tekemässä se isyydentunnustus, mikä on kyllä omalla tavallaan iso juttu. Askeleen lähempänä sitä, että ollaan oikeasti perhe <3

Heitän vielä loppuun kuvan eilisestä vappupallosta :) Haalarit päällä viimeistä kertaa, ja tänään vihdoin ja viimein loppui se syventävä harjoittelu. Nyt sit vaan ootellaan valmistujaisia, hurjaa!

Neuvolakuulumiset

Meillä oli torstaina kolmas neuvola eli ns "Kela-neuvola", josta saatiin siis mukaan virallinen raskaustodistus äitiysavustusta varten. Tuntuu ihan uskomattomalle, että ollaan jo näin pitkällä, enää vajaat neljä kuukautta laskettuun! Laitoinkin heti saman iltana äitiysavustuksen pakkauksen muodossa hakuun ja pistinpä ehkä vähän turhankin innokkaana hakemukset myös äitys- ja vanhempainpäivärahoista ja lapsilisästä. Noh, ompahan ne nyt hoitumassa.

Neuvolassa kaikki oli hyvin, paitsi paino oli pompsahtanut aika "hyvin"... Noh onhan tässä tullu herkuteltuakin. SF -mitta otettiin nyt ekaa kertaa, ja sekin oli käyrillä, tosin hieman lähenteli yläkäyrää.

- Pissa -/- (-/-)

- RR 127/81 (123/74)

- Sydämen syke +

- Liikkeet ++

- Painon muutos +700g/vk (+400/vk)

  Eli totaalisaldo tähän mennessä +7,4kg (+2,2kg), hui! :D

- SF 20,5cm

Tulevia juttuja kevään aikana:

- 4.5. rv 25+2 isyydentunnustus neuvolassa (oma terkkari ehtii jäädä eläkkeelle ennen seuraavaa varsinaista neuvolaa)

- rv 25 aikana sokerirasitus part 2

- 10.5. rv 26+1 neuvolalääkäri

- 17.5. rv 27+1 perhevalmennus, aiheena synnytys ja siihen valmistautuminen

- 23.5. rv 28+0 perhevalmennus, aiheena imetys ja vastasyntyneen hoito

- 26.5. rv 28+3 neuvola

Ransu tutkii neuvolasta saatua vauvapakkausta

Saatiin neuvolasta tosiaan tuommoinen vauvapakkaus jo mukaan, jossa oli kolme pikkuruista näytevaippaa, Lindexin vauvansukat, kirja vauvan ekasta vuodesta ja erilaisia vauvan ihonhoitotuotteiden näytepakkauksia. Löysin tänään muuten sellaisen aarteen, jonka olemassaoloa en ees muistanut! Nimittäin ostin vuonna 2014 Kultakeramiikasta pehmolelun "tulevaa vauvaani varten", ja olen jemmaillut ja suojellut sitä koko tämän ajan ettei koirat pääse sitä järsimään. Tänään se löytyi ja nyt laittaa sen vauvalaatikkoon säilöön tyttöä varten :) Voi kun olisi jo pinnis, jonka pääsis petaamaan ja täyttämään kaikilla söpöillä pehmoilla <3

Pistetään vielä kuvaa alkuviikon aamu(päivä)masusta eli 22+0! Tänään mennään siis 22+5, kohtahan tuo vuorokausikin jo vaihtuu. Koitan taas kirjoitella pian, koska mielenpäällä olisi vielä asiaa mutta tähän aikaan en enää saa niitä purettua tänne :)

Vauvavakuutus

Tänään käytiin hakemassa vakuutustarjous lapsen henkivakuutuksesta. Nyt pitäisi vielä täytellä terveysselvitys omasta terveydentilastani, allekirjoittaa paperit ja postittaa ne. Varausmaksun jälkeen vakuutus astuu voimaan, mutta maksut lähtevät pyörimään vasta vauvan syntymästä lähtien. Huh, onhan tuo kallis paketti, mutta sillä saa korvauksia jo silloin, jos vauva sattuukin syntymään keskosena tai joutuu muuten heti synnyttyään sairaalahoitoon. Jotenkin olo tuntuu taas hieman turvallisemmalle :) Aika ajoissahan tämä tuli, mutta vakuutus olisi pitänyt joka tapauksessa ottaa viimeistään kaksi kuukautta ennen laskettua aikaa, jotta se kattaisin mahdolliset synnytyksen jälkeiset hoitokulut tai jos vauvalla todetaan jokin sairaus jo syntyessä. Vakuutuksessa lukee vakuutettavana "Vauva X 150816A (eli siis mun sukunimi x:n paikalla). Toivottavasti vakuutusta tarvitaan mahdollisimman vähän tulevaisuudessa!

Lauantaina oli taas yksi merkittävä hetki tässä raskaudessa, kun illalla sohvalla istuskellessani tunsin melko voimakkaita potkuja ja päätin huvikseni kattoo, joko niitä näkisi mahan päältä. Pian näinkin miten masu nytkähti siitä kohtaa, mihin tyttö potkaisi! <3 Ei ehkä kaikkien mielestä vaikuta isolle asialle, mutta mulle se oli merkittävä hetki. Jotenkin taas konkretisoitui, että tuolla kohdussa ihan oikeasti kasvaa pieni vauva, pieni ihminen. Mieshän ei tietenkään ollut sillon paikalla, eikä oo päässyt tuommosta hetkeä vielä todistamaan, mutta varmaan sekin tapahtuu piakkoin kun vauva päivä päivältä vahvistuu ja kasvaa :)

Mutta nyt syvennyn lukemaan vielä viimeisiin tentteihin! Lovet (lääkehoidon osaaminen verkossa) ja akuuttihoitotyö onkin sitten viimeiset tentit näitten opiskelujen aikana. Vähän heikolle on lukeminen jäänyt, mutta jospa ne menisi läpi kuitenkin. Ja onhan tässä vielä pari päivää hyvää aikaa lukea ;)

Rv 21+1

Tyttö tuollainen!

Niin se taas vierähti pari viikkoa noin vaan! Kamala kun tuo harkka väsyttää ja tuntuu, että ei jaksa tännekään oikeen kirjotella. Jos nyt kuitenkin raapustelisin jotain puolivälin saavuttamisen ja rakenneultran takia :)

Maanantaina tuli siis täyteen rv 20+0. Potkuja tuntuu jo monta kertaa päivässä ja oon tuntenut niitä jo useamman kerran mahan päältäkin. Mies tunsi ekan potkun eilen! Tässä hieman puolivälipötsiä, joka on siis kuvattu aamulla. Todellisuudessa siis paljon, vähän melkeen pelottavan paljon isompi :D Ps. pikkusisko on aika heppahullu ja vietin pääsiäisen siis porukoilla.

Tänään oli sitten rakenneultra, jota ainakin mä olin oottanut mielettömästi. Aivot, sydän, selkäranka, jalat, kasvot ja sisäelimet tarkasteltiin ja kaikki näytti olevan kunnossa. Ultraava kätilö oli sama kuin viimeksi eli siis tosi mukava :) Kysyi halutaanko tietää sukupuoli ja kohta se sanoikin, että hänen silmäänsä vauva on tyttö! Asento oli otollinen ja siitä kuvakulmasta pojan vehkeitten olisi kuulemma pitänyt näkyä selvästi, joten hän ihmettelisi suuresti jos ne sinne jostakin vielä ilmestyisivät. Olisin kyllä ollut aika ihmeissäni, jos vauva olisikin paljastunut pojaksi, koska niin varma fiilis mulla oli tytöstä. Ja sitähän me kumpikin oltiin vähän toivottukin, eli tämä tieto oli erittäin mieluisa :) Sukulaisetkin on "vähän" innoissaan, etenkin miehen suku, sillä siellä puolella ei juuri tyttöjä ole syntynyt. Painoarvio oli pipon, reisiluun ja mahan mukaan 333g ja vastasi siis kolmea päivää pienempää, mutta nythän se kasvu vasta kiihtyy. Ehkä ihan hyvä, että neiti on tässä vaiheessa vielä siro eikä ainakaan "liian" suuri :) La ei kuitenkaan muuttunut.

Tämän parempia kuvia ei taaskaan saatu, koska tyttö pysyi itsepäisesti istukan takana piilossa. Vauhtia riitti siis siihen asti, kun olisi pitänyt vaihtaa asentoa parempaan, eikä se siitä nytkähtänyt vaikka kuinka koitettiin kuinka mahaa tökkiä ja heilutella. Tietenkin, ihan niinkuin viimeksikin! Mutta tärkeintä oli että kaikkien rakenteiden nähtiin olevan kunnossa :) Täytyy miettiä halutaanko käydä yksityisella joskus rv 26-28 tienoilla, että saataisiin sitten parempaa kuvaa. Ja oishan se nyt aika kauheeta ootella se about 20 viikkoa, ennenkuin vauvan näkisi seuraavan kerran! Toki toivois, että mitään huolestuttavia paniikkiultria ei äippäpolilla tarvitsisi tehdä.

Jotenkin tuntuu ihan uskomattomalle vieläkin. Vauvalla on kaikki hyvin, ja kaiken lisäksi meille lupailtiin sitä mun aina haaveilemaa pientä tyttöä. Miten meitä onkaan kohdannut tämmöinen onni? Eihän sitä enää oteta meiltä pois, eihän? Toivottavasti kaikki menisi nyt hyvin loppuun asti, ja saataisiin tyttö terveenä syliin elokuussa <3

Tunteiden vuoristorata

Huono omatunto. Pitäisi olla onnellinen raskaudesta ja ylpeä kasvavasta vatsastaan. Pitäisi iloita ja olla kiitollinen tästä etuoikeutetusta tilasta, josta monet vasta haaveilevat. Ja niinhän mä olenkin, kaikkea edellä mainittua! Mutta silti itkin eilen ihan kunnolla, että tää on sekä fyysisesti että henkisesti paljon rankempaa kuin mitä olin lapsellisessa päässäni kuvitellut.

Ensinnäkin tuntuu, että en oo oikeen sinut tän muuttuvan kroppani kanssa. Maha on ollut mulle aina herkkä paikka, oon pitäny itteäni jopa läskinä vaikka oon ollutkin ihan normaalipainoinen. Aina peilin ohi kävellessä on pitänyt kattoo, näyttääkö maha kuinka isolle. Oon jopa inhonnut kroppaani niin paljon, että meinasin sairastua yläasteella anoreksiaan. Vauvamahoja oon aina katsellut kaiholla. Ne on niin kauniita, tasaisen pyöreitä ja kiinteitä. Oma mahani oli alkuraskauden vaan turvonnut löllö, kaikkea muuta kuin söpö masu, joten yritin piilottaa sen löysien paitojen alle ja toivoin, että se muuttaisi pian muotoaan. Nyt kun se näyttää jo selvästi raskausvatsalle ja tuntuu paljon kiinteämmälle oon ihan hämmentynyt, että en ookaan aivan rakastunut siihen. Yritän esitellä ja ihastella sitä, mutta välillä säpsähdän että hui, onko tuo tosiaan mun. Ja täähän on vasta alkusoittoa... Tuntuu tosi ristiriitaiselle, kun toisaalta tykkäisin että mies koskettelisi mahaa enemmän ja "tutustuisi" sitä kautta meijän vauvaan, mutta toisaalta se tuntuu tosi kiusalliselle. Tekisi mieli pyytää ottamaan kädet pois "mun läskeiltä" niinkuin aina ennenkin.

Ennen olin liikunnallinen ja melko menevä. Siis nimenomaan ennen. Otin eilen kaupassa parit ekat hölkkäaskeleet sitten marraskuun, ja se ei tuntunu hyvälle. Mahaa alko heti jotenkin kivistää, eli tulipahan nyt todistettua itselle, että juoksemaan musta ei tosiaan enää oo. Kevätaurinko ja jo osittain sulaneet kadut houkuttelisi lenkille juoksulista kuulokkeista pauhaten. Noh, tyydyn kävelemään rauhallisesti Ransun kanssa... Voitin arvonnassa kolme ilmaiskertaa erääseen kuntokeskukseen ja kävinkin siellä tutustumiskäynnillä. Voi miten ihanat puitteen siellä olisi tehä kunnon salitreenit, mutta kokeilemalla selviää pystynkö enää salillakaan käymään missään muodossa. On aika kova paikka jättää urheilut venyttelyyn ja koiran ulkoilutukseen.

Entäs sitten tunnepuoli? Räjähdys- ja itkuherkkyys ja yksinäisyys. Ennen katseltiin miehen kanssa paljon leffoja ja sarjoja iltaisin ja etenkin viikonloppuisin, mutta nykyään en vaan jaksa. Klo 22 alkaa olla viimeinen takaraja nukkumaanmenolle, myöhempään valvominen menee vaan herkästi kiukutteluksi. Kavereita ei tuu nähtyä oikeen koskaan. Vähän tuntuu, että niinköhän nuo jaksaa mun kanssa enää ees olla, kun en voi lähtee ryyppääämään enkä jaksa valvoo myöhään. Elämätilanteet on niin erilaiset, mutta ei se tästä ainakaan helpota vauvan synnyttyä. Pitäisi varmaan aatella, että jos joku kaverisuhde tämän takia kaatuu, niin se ei ollut sitten sen arvoinenkaan. Kieltämättä ajatus punaviinilasillisesta tai kylmästä siideristä saa kyllä veden herahtamaan kielelle, mutta kylläpähän sitä sitten taas joskus...

Raskaus on lyhyt pätkä elämässä, mutta siinä ajassa tapahtuu niin paljon myllerryksiä, että pää ei oikeen meinaa pysyä mukana. Tuleva jännittää ja pelottaa, vaikka oonkin innoissani vauvasta. Ehkä tämmöset on ihan normaalia (ja sallittua) ensimmäistään odottavalle?

18+5

Ylimääräinen neuvola

Pidän ihan röyhkeästi tänään saikkupäivän, vaikka maha ei oo enää juuri kipeä ja olo muutenkin ihan hyvä. Mutta en halunnu ottaa mitään riskejä ja tämän päivän oon ihan vaan lepäillyt kotosalla, paitsi kävin siis tosiaan neuvolassa. Soittelin sinne kun soittoaika alkoi, ja kaveri sattui vielä vastaamaan puhelimeen. Se on nyt harjoittelussa meijän alueen äitiysneuvolassa ja kun oma terkkarini on lomalla, niin puhelut meni sen ohjaajalle. Noh ei siinä mitään, pääsin tosiaan käymään siellä heti, koska puhelintunti oli rauhallinen. 

Pääsin sitten purkamaan huoliani, mutta samaa mieltähän ne oli siitä, että vuoto ois ollu harmitonta vaan. Sain kuulla senkin, että nt-ultrasta oli kirjattu istukan olevan osittain kohdunsuulla, ja minähän en moisesta ollut tietoinen ollenkaan! Sekin voisi kuulemma aiheuttaa joskus pieniä vuotoja, mutta se ei olisi haitaksi synnytystä aatellen. Istukka usein liikkuu kohdun kasvaessa, eli varmaan vetäytyy siihen mennessä kokonaan suulta pois. Kohdunsuuta ne ei alkaneet tutkimaan, koska kuulemma sellainen aiheuttaa vaan usein enemmän infektioriskejä, ja neuvolassa kohdunsuuta tarkastellaan vasta siellä reippaasti 30 viikon paremmalla puolen. Ihan hyvä niinkin!

Mut kuitenkin ultrattiin antiikin aikaisella rouskulla (eka ultraus mahan päältä!) ja siellä se pieni viuhtoi menemään. Kuvanlaatu oli niin rakeinen, että ei toivoakaan että joku sukupuoli olisi siellä vilahtanut. Mutta tuo laite ei olekaan tarkempaa ultrausta varten. Sydänäänetkin kuunneltiin, ja tasainen vahva jumpse oli lukemaltaa niinkin paljon kuin 149. Oiskohan siellä tyttö? :) Vauvalla siis vaikutti kaikki olevan hyvin, mitä nyt en oikeastaan epäillyt itsekään. Sain vielä lähetteet klamydiapissa- ja emätinnäytteeseen, ja kävin ne jo antamassa. Viime viikon pissanäyte oli puhdas. Ompahan nyt kaikki mahollinen niidenkin osalta tutkittu! Lueskelin nimittäin eilen huolissani asiaa streptokokki-b:stä, joka voisi aiheuttaa pahimmillaan pahojakin komplikaatioita raskaudessa. Noh, hysteerikko mikä hysteerikko.

Tänään siis viikot poksuu jo niinkin paljon kuin 18+0! <3 Täytyy nyt vaan koittaa ottaa iisimmin.

Verta ja paniikki

Piti alunperin tulla kirjoittelemaan, miten kivasti oon jo alkanut tuntemaan vauvan potkuja ja miten hyvin kaikki on mennyt issiaskipuja lukuun ottamatta. Eilen kävin anopin kätköistä kaivelemassa pieni söpöjä vaatteita, ja olin suhteellisen huoleton, vaikka viikolla kohtua on kovotellut usempaan otteeseen ja parina päivänä oli ikäviä mahajomoja. Terkkari kuitenkin vakuutti niiden kuuluvan normaaliin kohdunkasvuun.

Tänä aamuna innostuin pitkästä aikaa tekemään aloitteen makkarin puolella. Mielessä kyllä kävi, että kannattaisikohan varmuuden vuoksi olla kuitenkin tekemättä mitään, kun niitä supisteluja (harkkareita) on kuitenkin ollut. Ääh, viime kerrasta on taas jo niin kauan, että en ees muista! Ehkä innostuttiin vähän turhankin paljon, koska jälkeenpäin maha oli kivikovana supistuksista ja olo oli tukala, muttei kuitenkaan kivulias. Rupesin siistimään itteäni ja säikähdin pahemman kerran, kun paperi värjäytyikin punaiseksi. Tässäkö tämä nyt oli? Näinkin pitkälle päästiin ja nyt tämä menee kesken, omaa typeryyttäni.

Mies oli vielä siinä vaiheessa vessassa. Kyyneleet alkoi juosta ja haukoin henkeäni. Mitä minä nyt teen, mitä minä nyt teen... Doppleri oli onneksi yöpöydällä ja tartuin vapisten siihen - Jumpsutus ja molske kuului aivan kuin ennenkin juuri siitä, mihin anturin ensimmäiseksi asetin. Huh, vauva on elossa. Mies tuli takaisin ja itkin että vuodan verta. En meinannut uskaltaa nousta ylös tutkiakseni vuodon määrää, pelkäsin että tulisi joku kohtalokas hulahdus. Mies pysyi ihmeellisen rauhallisena, kysyi pitäisikö soittaa päivystykseen. Sopersin vain samaa "en tiedä" ja kirjoitin vapisevin sormin raskaana olevalle ystävälle viestin: "Mitä mie teen??"

Ystävä rauhoitteli että veri tulee todennäköisesti vaan hankautuneilta limakalvoilta, mutta jos huolettaa niin kannattaa soittaa päivystykseen. Itku silmässä soitin ja selitin tilanteen. Kyseltiin vuodon määrää, onko supistukset kivuliaita, särkeekö selkään jne. Koska varsinaista kipua ei ollut, vuotoa tuli vain pyyhkiessä ja viikot ovat vielä suhteellisen vähäiset (eli kohdunsuulla ei todennäköisesti ole voinut vielä tapahtua mitään), niin kehotettiin seuraamaan tilannetta ja olemaan tarvittaessa yhteydessä synnärille. Soitin kuitenkin vielä sinne ja varmistin, että syytä huoleen ei heidänkään mielestään olisi. Onneksi kumpikin hoitaja oli todella mukava ja ymmärsivät ilmeisesti ensisynnyttäjän hysteerisyyden.

Olisin halunnut käytä tsekkauttamassa kohdunsuun tilanteen, mutta vakuutuin että ei tässä hätää ole. Vuoto loppui aika pian ja maha rauhoittui, toki vähän ikävä tunne siellä on yhä varmaan ihan touhuilustakin johtuen. Vauva tuntuu liikkuvan. Yritän nyt ottaa mahdollisimman rauhallisesti ja maanantaina soitan neuvolaan, ja kysyn voisinko päästä neuvolalääkärin tarkistukseen, kaikelta varalta. Rakenneultraan on kuitenkin vielä melkein kolme viikkoa.

Ehkä me nyt selvittiinkin säikähdyksellä. Mutta tässä taas opin sen, että mikään ei ole varmaa. Päätä särkee itkeminen ja huoli, mitenhän tästä muka pystyy jatkamaan huoletta eteenpäin? Vaikka tiedän kyllä, että yhdynnän jälkeinen vuoto on suhteellisen normaalia limakalvojen verekkyyden ja herkkyyden takia. Onneksi on doppleri ja nuo pienet muksaukset mahassa, joten vauva voi ilmeisesti kuitenkin hyvin <3

Mutta se on varma, että peitot ei tässä taloudessa heilu piiiitkään aikaan. Ehkä sitten, jos lopulta tarvitaan niitä kolmeä ässää.

Rv 17+5