Tyttö tuollainen!

Niin se taas vierähti pari viikkoa noin vaan! Kamala kun tuo harkka väsyttää ja tuntuu, että ei jaksa tännekään oikeen kirjotella. Jos nyt kuitenkin raapustelisin jotain puolivälin saavuttamisen ja rakenneultran takia :)

Maanantaina tuli siis täyteen rv 20+0. Potkuja tuntuu jo monta kertaa päivässä ja oon tuntenut niitä jo useamman kerran mahan päältäkin. Mies tunsi ekan potkun eilen! Tässä hieman puolivälipötsiä, joka on siis kuvattu aamulla. Todellisuudessa siis paljon, vähän melkeen pelottavan paljon isompi :D Ps. pikkusisko on aika heppahullu ja vietin pääsiäisen siis porukoilla.

Tänään oli sitten rakenneultra, jota ainakin mä olin oottanut mielettömästi. Aivot, sydän, selkäranka, jalat, kasvot ja sisäelimet tarkasteltiin ja kaikki näytti olevan kunnossa. Ultraava kätilö oli sama kuin viimeksi eli siis tosi mukava :) Kysyi halutaanko tietää sukupuoli ja kohta se sanoikin, että hänen silmäänsä vauva on tyttö! Asento oli otollinen ja siitä kuvakulmasta pojan vehkeitten olisi kuulemma pitänyt näkyä selvästi, joten hän ihmettelisi suuresti jos ne sinne jostakin vielä ilmestyisivät. Olisin kyllä ollut aika ihmeissäni, jos vauva olisikin paljastunut pojaksi, koska niin varma fiilis mulla oli tytöstä. Ja sitähän me kumpikin oltiin vähän toivottukin, eli tämä tieto oli erittäin mieluisa :) Sukulaisetkin on "vähän" innoissaan, etenkin miehen suku, sillä siellä puolella ei juuri tyttöjä ole syntynyt. Painoarvio oli pipon, reisiluun ja mahan mukaan 333g ja vastasi siis kolmea päivää pienempää, mutta nythän se kasvu vasta kiihtyy. Ehkä ihan hyvä, että neiti on tässä vaiheessa vielä siro eikä ainakaan "liian" suuri :) La ei kuitenkaan muuttunut.

Tämän parempia kuvia ei taaskaan saatu, koska tyttö pysyi itsepäisesti istukan takana piilossa. Vauhtia riitti siis siihen asti, kun olisi pitänyt vaihtaa asentoa parempaan, eikä se siitä nytkähtänyt vaikka kuinka koitettiin kuinka mahaa tökkiä ja heilutella. Tietenkin, ihan niinkuin viimeksikin! Mutta tärkeintä oli että kaikkien rakenteiden nähtiin olevan kunnossa :) Täytyy miettiä halutaanko käydä yksityisella joskus rv 26-28 tienoilla, että saataisiin sitten parempaa kuvaa. Ja oishan se nyt aika kauheeta ootella se about 20 viikkoa, ennenkuin vauvan näkisi seuraavan kerran! Toki toivois, että mitään huolestuttavia paniikkiultria ei äippäpolilla tarvitsisi tehdä.

Jotenkin tuntuu ihan uskomattomalle vieläkin. Vauvalla on kaikki hyvin, ja kaiken lisäksi meille lupailtiin sitä mun aina haaveilemaa pientä tyttöä. Miten meitä onkaan kohdannut tämmöinen onni? Eihän sitä enää oteta meiltä pois, eihän? Toivottavasti kaikki menisi nyt hyvin loppuun asti, ja saataisiin tyttö terveenä syliin elokuussa <3

Tunteiden vuoristorata

Huono omatunto. Pitäisi olla onnellinen raskaudesta ja ylpeä kasvavasta vatsastaan. Pitäisi iloita ja olla kiitollinen tästä etuoikeutetusta tilasta, josta monet vasta haaveilevat. Ja niinhän mä olenkin, kaikkea edellä mainittua! Mutta silti itkin eilen ihan kunnolla, että tää on sekä fyysisesti että henkisesti paljon rankempaa kuin mitä olin lapsellisessa päässäni kuvitellut.

Ensinnäkin tuntuu, että en oo oikeen sinut tän muuttuvan kroppani kanssa. Maha on ollut mulle aina herkkä paikka, oon pitäny itteäni jopa läskinä vaikka oon ollutkin ihan normaalipainoinen. Aina peilin ohi kävellessä on pitänyt kattoo, näyttääkö maha kuinka isolle. Oon jopa inhonnut kroppaani niin paljon, että meinasin sairastua yläasteella anoreksiaan. Vauvamahoja oon aina katsellut kaiholla. Ne on niin kauniita, tasaisen pyöreitä ja kiinteitä. Oma mahani oli alkuraskauden vaan turvonnut löllö, kaikkea muuta kuin söpö masu, joten yritin piilottaa sen löysien paitojen alle ja toivoin, että se muuttaisi pian muotoaan. Nyt kun se näyttää jo selvästi raskausvatsalle ja tuntuu paljon kiinteämmälle oon ihan hämmentynyt, että en ookaan aivan rakastunut siihen. Yritän esitellä ja ihastella sitä, mutta välillä säpsähdän että hui, onko tuo tosiaan mun. Ja täähän on vasta alkusoittoa... Tuntuu tosi ristiriitaiselle, kun toisaalta tykkäisin että mies koskettelisi mahaa enemmän ja "tutustuisi" sitä kautta meijän vauvaan, mutta toisaalta se tuntuu tosi kiusalliselle. Tekisi mieli pyytää ottamaan kädet pois "mun läskeiltä" niinkuin aina ennenkin.

Ennen olin liikunnallinen ja melko menevä. Siis nimenomaan ennen. Otin eilen kaupassa parit ekat hölkkäaskeleet sitten marraskuun, ja se ei tuntunu hyvälle. Mahaa alko heti jotenkin kivistää, eli tulipahan nyt todistettua itselle, että juoksemaan musta ei tosiaan enää oo. Kevätaurinko ja jo osittain sulaneet kadut houkuttelisi lenkille juoksulista kuulokkeista pauhaten. Noh, tyydyn kävelemään rauhallisesti Ransun kanssa... Voitin arvonnassa kolme ilmaiskertaa erääseen kuntokeskukseen ja kävinkin siellä tutustumiskäynnillä. Voi miten ihanat puitteen siellä olisi tehä kunnon salitreenit, mutta kokeilemalla selviää pystynkö enää salillakaan käymään missään muodossa. On aika kova paikka jättää urheilut venyttelyyn ja koiran ulkoilutukseen.

Entäs sitten tunnepuoli? Räjähdys- ja itkuherkkyys ja yksinäisyys. Ennen katseltiin miehen kanssa paljon leffoja ja sarjoja iltaisin ja etenkin viikonloppuisin, mutta nykyään en vaan jaksa. Klo 22 alkaa olla viimeinen takaraja nukkumaanmenolle, myöhempään valvominen menee vaan herkästi kiukutteluksi. Kavereita ei tuu nähtyä oikeen koskaan. Vähän tuntuu, että niinköhän nuo jaksaa mun kanssa enää ees olla, kun en voi lähtee ryyppääämään enkä jaksa valvoo myöhään. Elämätilanteet on niin erilaiset, mutta ei se tästä ainakaan helpota vauvan synnyttyä. Pitäisi varmaan aatella, että jos joku kaverisuhde tämän takia kaatuu, niin se ei ollut sitten sen arvoinenkaan. Kieltämättä ajatus punaviinilasillisesta tai kylmästä siideristä saa kyllä veden herahtamaan kielelle, mutta kylläpähän sitä sitten taas joskus...

Raskaus on lyhyt pätkä elämässä, mutta siinä ajassa tapahtuu niin paljon myllerryksiä, että pää ei oikeen meinaa pysyä mukana. Tuleva jännittää ja pelottaa, vaikka oonkin innoissani vauvasta. Ehkä tämmöset on ihan normaalia (ja sallittua) ensimmäistään odottavalle?

18+5

Ylimääräinen neuvola

Pidän ihan röyhkeästi tänään saikkupäivän, vaikka maha ei oo enää juuri kipeä ja olo muutenkin ihan hyvä. Mutta en halunnu ottaa mitään riskejä ja tämän päivän oon ihan vaan lepäillyt kotosalla, paitsi kävin siis tosiaan neuvolassa. Soittelin sinne kun soittoaika alkoi, ja kaveri sattui vielä vastaamaan puhelimeen. Se on nyt harjoittelussa meijän alueen äitiysneuvolassa ja kun oma terkkarini on lomalla, niin puhelut meni sen ohjaajalle. Noh ei siinä mitään, pääsin tosiaan käymään siellä heti, koska puhelintunti oli rauhallinen. 

Pääsin sitten purkamaan huoliani, mutta samaa mieltähän ne oli siitä, että vuoto ois ollu harmitonta vaan. Sain kuulla senkin, että nt-ultrasta oli kirjattu istukan olevan osittain kohdunsuulla, ja minähän en moisesta ollut tietoinen ollenkaan! Sekin voisi kuulemma aiheuttaa joskus pieniä vuotoja, mutta se ei olisi haitaksi synnytystä aatellen. Istukka usein liikkuu kohdun kasvaessa, eli varmaan vetäytyy siihen mennessä kokonaan suulta pois. Kohdunsuuta ne ei alkaneet tutkimaan, koska kuulemma sellainen aiheuttaa vaan usein enemmän infektioriskejä, ja neuvolassa kohdunsuuta tarkastellaan vasta siellä reippaasti 30 viikon paremmalla puolen. Ihan hyvä niinkin!

Mut kuitenkin ultrattiin antiikin aikaisella rouskulla (eka ultraus mahan päältä!) ja siellä se pieni viuhtoi menemään. Kuvanlaatu oli niin rakeinen, että ei toivoakaan että joku sukupuoli olisi siellä vilahtanut. Mutta tuo laite ei olekaan tarkempaa ultrausta varten. Sydänäänetkin kuunneltiin, ja tasainen vahva jumpse oli lukemaltaa niinkin paljon kuin 149. Oiskohan siellä tyttö? :) Vauvalla siis vaikutti kaikki olevan hyvin, mitä nyt en oikeastaan epäillyt itsekään. Sain vielä lähetteet klamydiapissa- ja emätinnäytteeseen, ja kävin ne jo antamassa. Viime viikon pissanäyte oli puhdas. Ompahan nyt kaikki mahollinen niidenkin osalta tutkittu! Lueskelin nimittäin eilen huolissani asiaa streptokokki-b:stä, joka voisi aiheuttaa pahimmillaan pahojakin komplikaatioita raskaudessa. Noh, hysteerikko mikä hysteerikko.

Tänään siis viikot poksuu jo niinkin paljon kuin 18+0! <3 Täytyy nyt vaan koittaa ottaa iisimmin.

Verta ja paniikki

Piti alunperin tulla kirjoittelemaan, miten kivasti oon jo alkanut tuntemaan vauvan potkuja ja miten hyvin kaikki on mennyt issiaskipuja lukuun ottamatta. Eilen kävin anopin kätköistä kaivelemassa pieni söpöjä vaatteita, ja olin suhteellisen huoleton, vaikka viikolla kohtua on kovotellut usempaan otteeseen ja parina päivänä oli ikäviä mahajomoja. Terkkari kuitenkin vakuutti niiden kuuluvan normaaliin kohdunkasvuun.

Tänä aamuna innostuin pitkästä aikaa tekemään aloitteen makkarin puolella. Mielessä kyllä kävi, että kannattaisikohan varmuuden vuoksi olla kuitenkin tekemättä mitään, kun niitä supisteluja (harkkareita) on kuitenkin ollut. Ääh, viime kerrasta on taas jo niin kauan, että en ees muista! Ehkä innostuttiin vähän turhankin paljon, koska jälkeenpäin maha oli kivikovana supistuksista ja olo oli tukala, muttei kuitenkaan kivulias. Rupesin siistimään itteäni ja säikähdin pahemman kerran, kun paperi värjäytyikin punaiseksi. Tässäkö tämä nyt oli? Näinkin pitkälle päästiin ja nyt tämä menee kesken, omaa typeryyttäni.

Mies oli vielä siinä vaiheessa vessassa. Kyyneleet alkoi juosta ja haukoin henkeäni. Mitä minä nyt teen, mitä minä nyt teen... Doppleri oli onneksi yöpöydällä ja tartuin vapisten siihen - Jumpsutus ja molske kuului aivan kuin ennenkin juuri siitä, mihin anturin ensimmäiseksi asetin. Huh, vauva on elossa. Mies tuli takaisin ja itkin että vuodan verta. En meinannut uskaltaa nousta ylös tutkiakseni vuodon määrää, pelkäsin että tulisi joku kohtalokas hulahdus. Mies pysyi ihmeellisen rauhallisena, kysyi pitäisikö soittaa päivystykseen. Sopersin vain samaa "en tiedä" ja kirjoitin vapisevin sormin raskaana olevalle ystävälle viestin: "Mitä mie teen??"

Ystävä rauhoitteli että veri tulee todennäköisesti vaan hankautuneilta limakalvoilta, mutta jos huolettaa niin kannattaa soittaa päivystykseen. Itku silmässä soitin ja selitin tilanteen. Kyseltiin vuodon määrää, onko supistukset kivuliaita, särkeekö selkään jne. Koska varsinaista kipua ei ollut, vuotoa tuli vain pyyhkiessä ja viikot ovat vielä suhteellisen vähäiset (eli kohdunsuulla ei todennäköisesti ole voinut vielä tapahtua mitään), niin kehotettiin seuraamaan tilannetta ja olemaan tarvittaessa yhteydessä synnärille. Soitin kuitenkin vielä sinne ja varmistin, että syytä huoleen ei heidänkään mielestään olisi. Onneksi kumpikin hoitaja oli todella mukava ja ymmärsivät ilmeisesti ensisynnyttäjän hysteerisyyden.

Olisin halunnut käytä tsekkauttamassa kohdunsuun tilanteen, mutta vakuutuin että ei tässä hätää ole. Vuoto loppui aika pian ja maha rauhoittui, toki vähän ikävä tunne siellä on yhä varmaan ihan touhuilustakin johtuen. Vauva tuntuu liikkuvan. Yritän nyt ottaa mahdollisimman rauhallisesti ja maanantaina soitan neuvolaan, ja kysyn voisinko päästä neuvolalääkärin tarkistukseen, kaikelta varalta. Rakenneultraan on kuitenkin vielä melkein kolme viikkoa.

Ehkä me nyt selvittiinkin säikähdyksellä. Mutta tässä taas opin sen, että mikään ei ole varmaa. Päätä särkee itkeminen ja huoli, mitenhän tästä muka pystyy jatkamaan huoletta eteenpäin? Vaikka tiedän kyllä, että yhdynnän jälkeinen vuoto on suhteellisen normaalia limakalvojen verekkyyden ja herkkyyden takia. Onneksi on doppleri ja nuo pienet muksaukset mahassa, joten vauva voi ilmeisesti kuitenkin hyvin <3

Mutta se on varma, että peitot ei tässä taloudessa heilu piiiitkään aikaan. Ehkä sitten, jos lopulta tarvitaan niitä kolmeä ässää.

Rv 17+5