Piti alunperin tulla kirjoittelemaan, miten kivasti oon jo alkanut tuntemaan vauvan potkuja ja miten hyvin kaikki on mennyt issiaskipuja lukuun ottamatta. Eilen kävin anopin kätköistä kaivelemassa pieni söpöjä vaatteita, ja olin suhteellisen huoleton, vaikka viikolla kohtua on kovotellut usempaan otteeseen ja parina päivänä oli ikäviä mahajomoja. Terkkari kuitenkin vakuutti niiden kuuluvan normaaliin kohdunkasvuun.
Tänä aamuna innostuin pitkästä aikaa tekemään aloitteen makkarin puolella. Mielessä kyllä kävi, että kannattaisikohan varmuuden vuoksi olla kuitenkin tekemättä mitään, kun niitä supisteluja (harkkareita) on kuitenkin ollut. Ääh, viime kerrasta on taas jo niin kauan, että en ees muista! Ehkä innostuttiin vähän turhankin paljon, koska jälkeenpäin maha oli kivikovana supistuksista ja olo oli tukala, muttei kuitenkaan kivulias. Rupesin siistimään itteäni ja säikähdin pahemman kerran, kun paperi värjäytyikin punaiseksi. Tässäkö tämä nyt oli? Näinkin pitkälle päästiin ja nyt tämä menee kesken, omaa typeryyttäni.
Mies oli vielä siinä vaiheessa vessassa. Kyyneleet alkoi juosta ja haukoin henkeäni. Mitä minä nyt teen, mitä minä nyt teen... Doppleri oli onneksi yöpöydällä ja tartuin vapisten siihen - Jumpsutus ja molske kuului aivan kuin ennenkin juuri siitä, mihin anturin ensimmäiseksi asetin. Huh, vauva on elossa. Mies tuli takaisin ja itkin että vuodan verta. En meinannut uskaltaa nousta ylös tutkiakseni vuodon määrää, pelkäsin että tulisi joku kohtalokas hulahdus. Mies pysyi ihmeellisen rauhallisena, kysyi pitäisikö soittaa päivystykseen. Sopersin vain samaa "en tiedä" ja kirjoitin vapisevin sormin raskaana olevalle ystävälle viestin: "Mitä mie teen??"
Ystävä rauhoitteli että veri tulee todennäköisesti vaan hankautuneilta limakalvoilta, mutta jos huolettaa niin kannattaa soittaa päivystykseen. Itku silmässä soitin ja selitin tilanteen. Kyseltiin vuodon määrää, onko supistukset kivuliaita, särkeekö selkään jne. Koska varsinaista kipua ei ollut, vuotoa tuli vain pyyhkiessä ja viikot ovat vielä suhteellisen vähäiset (eli kohdunsuulla ei todennäköisesti ole voinut vielä tapahtua mitään), niin kehotettiin seuraamaan tilannetta ja olemaan tarvittaessa yhteydessä synnärille. Soitin kuitenkin vielä sinne ja varmistin, että syytä huoleen ei heidänkään mielestään olisi. Onneksi kumpikin hoitaja oli todella mukava ja ymmärsivät ilmeisesti ensisynnyttäjän hysteerisyyden.
Olisin halunnut käytä tsekkauttamassa kohdunsuun tilanteen, mutta vakuutuin että ei tässä hätää ole. Vuoto loppui aika pian ja maha rauhoittui, toki vähän ikävä tunne siellä on yhä varmaan ihan touhuilustakin johtuen. Vauva tuntuu liikkuvan. Yritän nyt ottaa mahdollisimman rauhallisesti ja maanantaina soitan neuvolaan, ja kysyn voisinko päästä neuvolalääkärin tarkistukseen, kaikelta varalta. Rakenneultraan on kuitenkin vielä melkein kolme viikkoa.
Ehkä me nyt selvittiinkin säikähdyksellä. Mutta tässä taas opin sen, että mikään ei ole varmaa. Päätä särkee itkeminen ja huoli, mitenhän tästä muka pystyy jatkamaan huoletta eteenpäin? Vaikka tiedän kyllä, että yhdynnän jälkeinen vuoto on suhteellisen normaalia limakalvojen verekkyyden ja herkkyyden takia. Onneksi on doppleri ja nuo pienet muksaukset mahassa, joten vauva voi ilmeisesti kuitenkin hyvin <3
Mutta se on varma, että peitot ei tässä taloudessa heilu piiiitkään aikaan. Ehkä sitten, jos lopulta tarvitaan niitä kolmeä ässää.
Rv 17+5
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti