Tunteiden vuoristorata

Huono omatunto. Pitäisi olla onnellinen raskaudesta ja ylpeä kasvavasta vatsastaan. Pitäisi iloita ja olla kiitollinen tästä etuoikeutetusta tilasta, josta monet vasta haaveilevat. Ja niinhän mä olenkin, kaikkea edellä mainittua! Mutta silti itkin eilen ihan kunnolla, että tää on sekä fyysisesti että henkisesti paljon rankempaa kuin mitä olin lapsellisessa päässäni kuvitellut.

Ensinnäkin tuntuu, että en oo oikeen sinut tän muuttuvan kroppani kanssa. Maha on ollut mulle aina herkkä paikka, oon pitäny itteäni jopa läskinä vaikka oon ollutkin ihan normaalipainoinen. Aina peilin ohi kävellessä on pitänyt kattoo, näyttääkö maha kuinka isolle. Oon jopa inhonnut kroppaani niin paljon, että meinasin sairastua yläasteella anoreksiaan. Vauvamahoja oon aina katsellut kaiholla. Ne on niin kauniita, tasaisen pyöreitä ja kiinteitä. Oma mahani oli alkuraskauden vaan turvonnut löllö, kaikkea muuta kuin söpö masu, joten yritin piilottaa sen löysien paitojen alle ja toivoin, että se muuttaisi pian muotoaan. Nyt kun se näyttää jo selvästi raskausvatsalle ja tuntuu paljon kiinteämmälle oon ihan hämmentynyt, että en ookaan aivan rakastunut siihen. Yritän esitellä ja ihastella sitä, mutta välillä säpsähdän että hui, onko tuo tosiaan mun. Ja täähän on vasta alkusoittoa... Tuntuu tosi ristiriitaiselle, kun toisaalta tykkäisin että mies koskettelisi mahaa enemmän ja "tutustuisi" sitä kautta meijän vauvaan, mutta toisaalta se tuntuu tosi kiusalliselle. Tekisi mieli pyytää ottamaan kädet pois "mun läskeiltä" niinkuin aina ennenkin.

Ennen olin liikunnallinen ja melko menevä. Siis nimenomaan ennen. Otin eilen kaupassa parit ekat hölkkäaskeleet sitten marraskuun, ja se ei tuntunu hyvälle. Mahaa alko heti jotenkin kivistää, eli tulipahan nyt todistettua itselle, että juoksemaan musta ei tosiaan enää oo. Kevätaurinko ja jo osittain sulaneet kadut houkuttelisi lenkille juoksulista kuulokkeista pauhaten. Noh, tyydyn kävelemään rauhallisesti Ransun kanssa... Voitin arvonnassa kolme ilmaiskertaa erääseen kuntokeskukseen ja kävinkin siellä tutustumiskäynnillä. Voi miten ihanat puitteen siellä olisi tehä kunnon salitreenit, mutta kokeilemalla selviää pystynkö enää salillakaan käymään missään muodossa. On aika kova paikka jättää urheilut venyttelyyn ja koiran ulkoilutukseen.

Entäs sitten tunnepuoli? Räjähdys- ja itkuherkkyys ja yksinäisyys. Ennen katseltiin miehen kanssa paljon leffoja ja sarjoja iltaisin ja etenkin viikonloppuisin, mutta nykyään en vaan jaksa. Klo 22 alkaa olla viimeinen takaraja nukkumaanmenolle, myöhempään valvominen menee vaan herkästi kiukutteluksi. Kavereita ei tuu nähtyä oikeen koskaan. Vähän tuntuu, että niinköhän nuo jaksaa mun kanssa enää ees olla, kun en voi lähtee ryyppääämään enkä jaksa valvoo myöhään. Elämätilanteet on niin erilaiset, mutta ei se tästä ainakaan helpota vauvan synnyttyä. Pitäisi varmaan aatella, että jos joku kaverisuhde tämän takia kaatuu, niin se ei ollut sitten sen arvoinenkaan. Kieltämättä ajatus punaviinilasillisesta tai kylmästä siideristä saa kyllä veden herahtamaan kielelle, mutta kylläpähän sitä sitten taas joskus...

Raskaus on lyhyt pätkä elämässä, mutta siinä ajassa tapahtuu niin paljon myllerryksiä, että pää ei oikeen meinaa pysyä mukana. Tuleva jännittää ja pelottaa, vaikka oonkin innoissani vauvasta. Ehkä tämmöset on ihan normaalia (ja sallittua) ensimmäistään odottavalle?

18+5