Erinäisten lähteiden mukaan 10-15 % raskauksista päättyy keskenmenoon, yleensä ennen 12. raskausviikkoa. 20 -vuotiaista joka kymmenes saa keskenmenon.
Olimme juuri edellisenä iltana kertoneet minun perheelleni raskaudestani, sillä he olivat toista siskoani lukuun ottamatta meillä yökylässä ja ultra-aika oli aikaisin seuraavana aamuna. Mietimme ensin erilaisia peitetarinoita minne olisimme menossa, jotta voisimme kertoa ilouutiset ultrakuvan kera. Oli ollut todella vaikeaa olla kertomatta heille, sillä yleensä puhun erityisesti äitini kanssa kaikesta. Nyt halusimme pitää salaisuuden vai meidän ja muutaman läheisimmän ystävän välisenä, kunnes viikkoja alkaisi olla "turvallinen" määrä kasassa. Noh, olinhan minä kuitenkin lipsautellut uutista jo useammalle malttamattomuuttani. Istuimme illalla ruokapöydässä ja odotin sopivaa hetkeä, sitten aloitin:
"Meidän pitää sitten aamulla käydä keskustassa kun me mennään katsomaan semmosta pikkutyyppiä."
Meille oli tulossa myöhemmin koirapentu, joten äiti luuli että tarkoitin pikkutyypillä sitä.
"Ei, kun semmoista pientä ihmistyyppiä." ja hymyilin siihen malliin, ettei mitään jäänyt enää arvailujen varaan. Äitini suu aukesi hämmästyksestä, vaikka hän tiesi, että vauva saisi tulla meille heti kun on tullakseen. Isäpuoleni alkoi myhäillä jotain "Vai että semmoista!" ja virnisteli onnellisen näköisenä. Äiti hihkui 11 -vuotiaalle siskolleni "Kuulitko, sinusta tulee täti!" ja sisko hymyili innoissaan, vaikkakin selvästi vähän hämillään.
Minua oli kuitenkin koko ajan vaivannut epämukava olo, että kaikki ei ole kunnossa. Mies oli yrittänyt vakuutella, että kaikki on varmasti hyvin ja murehdin vain turhia, niinkuin minulla on yleensä tapana. Olimme käyneet jo rv 5+5 neuvolassa ultrassa, koska minulla oli ollu ikäviä mahakipuja ja huoli siitä, että kaikki ei ole hyvin. Kohdussa näkyi kuitenkin ruskuaispussi ja sikiöpussi oikeassa paikassa, eikä muuta ei vielä tarvinnut näkyäkään siinä vaiheessa, sitä paitsi nyt näytti olevan vasta 5+3. Kohtuni on kallellaan taaksepäin, joten kivut johtuivat sen kasvamisesta asennosta johtuen. Terveydenhoitaja vakuutteli, että voisin rentoutua, sillä kaikki oli niin kuin piti ja vaikutti oikein lupaavalle. Kahden viikon päästä tultaisiin sitten ihastelemaan sykettä. Lähdimme ultrakuva mukanamme ja teippasin sen Vauvan odotus -oppaan väliin, josta kävin ihastelemassa sitä vähän väliä, vaikka eihän siinä näkynyt edes alkiota vielä. Halusin uskoa, että kahden viikon päästä kaikki on edelleen hyvin, mutta ikävä tunne jäi edelleen. Raskauoireita oli, mutta pahoinvointi puuttui. Eihän se kaikille tule, mutta toivoin että se alkaisi vähän myöhemmin, sitten kun istukka kehittyy vauvan ja minun välille.
Välillä itkin hysteerisena, että vauva kuolee varmasti. Välillä vertailin innoissani erilaisia vaunuja netissä ja suunnittelin, mitä ostaisin ensimmäisenä, kunhan tulemme seuraavasta ultrasta. Yhden tutin sorruin hankkimaan ruokaostosten yhteydessä ja pidin sitä yöpöytäni laatikossa aarteenani. Mies pysyi tyynenä ja välillä koitti toppuutella minua. Olin kuvitellut olevani ultra-aamuna niin jännittynyt, että oksentaisin, mutta olinkin pelottavan tyyni. Tiesin, että emme saisi hyviä uutisia, ja automatkalla puhkesin jo itkuun. Katsoin näyttöä ja pieni alkio siellä näkyi, mutta liian pieni siihen nähden, että pian alkaisi yhdeksäs viikko. Kyyneleet alkoivat valua ennen kuin terkkari ehti sanoa mitään. Sykettä ei näkynyt. Mies puristi kättäni ja koitti järkeillä asiaa terkkarin kanssa, minä en kyennyt kuin itkemään. Loppukäynnistä en juuri muista muuta, kuin että terkkari koitti laskea viikkoja useaan otteeseen, jos onkin tapahtunut laskuvirhe ja Tyyppi, joksi olimme hänet jo nimennyt, on nuorempi kuin oletetaan. Se vastasi viikkoja 5+6. Hän ehdotti, että lääkäri tekisi uuden tarkistuksen viikon päästä, jos vaikka edistystä olisi tapahtunut. Jos ei olisi mutta myöskään vuoto ei alkaisi siihen mennessä, pitäisi alkaa suunnitella lääkkeellistä tyhjennystä. Pientä toivoa hän yritti kuitenkin pitää yllä.
Tuntui, että pieni osa kuoli minua siihen pedille. Eihän näin pitänyt käydä, vaikka niin paljon olinkin sitä miettinyt ja pelännyt. En nähnyt eteeni ja halusin vain äkkiä pois. Hoin päässäni samaa lausetta kuin silloin, kun kaksi viivaa piirtyivät testiin. Ei voi olla totta! Miksi minä, miksi me? Sen kaksi viikkoa olin kuvitellut olevani raskaana ja elättänyt toiveita, kertonut ihmisille raskaudesta ja vertaillut oireita maaliskuisten foorumilla. Vaikka sen kaksi viikkoa se oli ollut jo kuollut. Tunsin itseni typeräksi, huonoksi, epäonnistuneeksi, avuttomaksi ja huijatuksi. Kuvotti ja pyörrytti, surui sattui koko kehoon. Itkin, itkin ja itkin. Välillä lohduttauduin, että onneksi tämä kävi nyt kun kaikki oli kuitenkin vasta niin alussa. Mutta ei se juuri sitä tuskaa helpottanut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti