Olin tänään aivan varma, että keskenmeno on alkanut. Mulla oli ollut ikävää menkkajomotusta jo muutaman tunnin ja vessassa käydessä olin näkevinäni aavistuksen rusehtavaa vuotoa paperissa, joten lopulta pillahdin itkemään miehelle, että tässä se nyt taas sitten oli. Että miksi tän pitää olla niin saatanan vaikeeta, ja mitä niin pahaa mä oon muka tehny ansaitakseni tän. Kohta varmaan vuodan kuin seula. Mieshän siinä koitti lohduttaa, että eihän sitä tiiä jos kohtu vaan ottaa jotain kasvuspurttia, mutta jos se on mennäkseen kesken niin yritetään uudelleen. Ja yritetään taas uudelleen, jos sekin menee. Musta on vaan niin hemmetin sadistista, että vasta kolmannen kärsityn keskenmenon jälkeen asialle aletaan tehdä jotain ja syitä tutkia. Mä ainakin mielelläni haluaisin heti jonkun tukilääkityksen avuksi seuraavasta plussasta, jos tämäkään raskaus ei onnistu. Mutta eihän ihmisten (varsinkaan psyykkisellä) hyvinvoinnilla ole väliä kun puhutaan kustannuskysymyksistä... Niin, mutta tosiaan jomothan loppui melkeen heti kun sain itkettyä ahdistuksen pois, heh.
Viikonloppu on kuitenkin mennyt muuten hyvin, ja yritän olla luottavainen koska uskon raskaushormonin määrän nousseen ja asioiden edenneen. Oon ollut viikonlopun melko väsynyt ja vetämätön, vaikka yöt oon nukkunut läpeensä hyvin, koko ajan kylmää ja semmoisia vihlaisevia kipuja alamahassa oon tuntenut esimerkiksi välillä aivastaessa. Eilen aamulla jopa yökkäsin pari kertaa ennen ehdin syömään aamupalaa, ja etova olo jatkui ajoittaisena iltaan asti. Nännit on arat ja niitä juilii vähän koko ajan tuolla liivien alla. Kumpa nää ei olis vaan mun mielen kehittämiä oireita... Pitäis varmaan ottaa itteään niskasta kiinni tän hysteerisyyden kanssa, ainakin taas huomiseen hcg-kontrolliin asti! Kyllä jännittää!! Palailen sitten huomenna, kun on uutta tietoa raskauden etenemisestä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti