Pelko

Tänään on rv 6+0, eli eilen oli se päivä, mihin edellisen tyypin kehitys oli päättynyt. Aamulla olin vielä toiveikas ja innoissani lähdössä tänne Keski-Suomeen vanhempieni luokse, mutta jossain vaiheessa automatkaa mahassa alkoi tuntua ikävälle. Aattelin ensin sen johtuvan siitä, että oon istunut niin kauan, mutta perille päästyä se ei vaan lähtenyt helpottamaan. Vähän samanlainen kuumottava tunne kuin sen kystan puhkeamisen takia, mutta maha ei ollu niin arka ja liikkua kärsi. Se vaan jatku ja jatku ja jatku vaikka koitin vaan lepäillä. Välillä tuntui jotain muutakin lisänä mahan seudulla. Noin viiden tunnin jomottelun jälkeen aukesi hanat.

Itkin että tästäkö tää nyt sitten alkaa: Mikä ihme tässä päivässä on, että tästä ei vaan päästä eteenpäin? Muut koitti lohduttaa, että eihän me nyt vielä tiedetä mikä siellä on tilanne. Vertakaan ei kerta tuu, eikä oo kovaa kramppimaista kipua. Mutta kun ei se oo mun kohdalla ennenkään ollu mikään semmonen asia, mikä takais kaiken olevan hyvin. Äiti sanoi, että juurihan siellä perjantaina kaikki oli niinkun pitää. Niin olikin, mutta ei sekään meinaa mitään! Koitapa sanoa hysteeriselle odottavalle, että kaikki on varmasti hyvin. Ihan kuin puhuisi kiville. Mutta hyväähän ne vain tarkoittaa...

Nukkumaan mennessä (noin klo 23) tuntemus alkoi olla ohi. Ei sitä oikeen kivuksikaan voi sanoa, kun ei se ollut niin voimakas. Mutta sen pitkä kesto tässä huolestuttaa. "Jos se kohtu siellä vaan kasvaa!" Noh, eikai tässä muutakaan voi toivoa. Mutta toivo on kyllä tällä hetkellä melko hukassa, vaikka tänään ei semmoista samanlaista tunnetta ole ollut. Jotain tuntemuksia kyllä. Tisseissäkin onneksi. Maha on jumissa ja väsymys painaa, yöllä heräsin kolmesti pissalle. Jospa kohtu tosiaan tekisi itelleen lisää tilaa ja se alkaa jo vähän häiritä rakkoa... Vaikka näin varhain ilmeisesti muuttunut aineenvaihdunta on se syy, miksi pissittää useammin.

Pelottaa. En tiiä kumpaa pelkään enemmän: Että jos tääkin menee kesken ja meille ei vieläkään vauvaa suoda, vai sitä minkälainen musta tulisi toisen keskenmenon jälkeen. Oon vieläkin ensimmäisen jäljiltä jotenkin niin helvetin negatiivinen koko ajan, siis melkeenpä kaikkea ja kaikkia kohtaan. Ja jotenkin niin "ihan sama" -asenteinen. Minkälainen hirviö musta tulisi toisen jälkeen? Miten mä kestäisin sen pettymyksen omaa kroppaa kohtaan, miten sietäisin sen itseinhon, katkeruuden ja kateuden? Pystysinkö olemaan satuttamatta itteäni? Nyt vaan täytyisi jotenkin sinnitellä viikko seuraavaan ultraan, sen jälkeen tiedän mihin alan valmistautua - Osastojaksoon psykiatrisella vai mahdollisesti vauvan tuloon. Hauskaa muuten, miten joka toinen teksti on näin alavireinen ja joka toinen uhkuu toivoa... Mutta tämmöstä tää mun elämä tällä hetkellä onkin, yhtä vuoristorataa.