Olen aivan varma, että tässäkään kierrossa ei onnistanut. Olen päättänyt tehdä joka tapauksessa testin perjantaiaamuna ennen kuin menen lääkäriin. Tämän kaiken henkisen paskan päälle olen nimittäin alkanut epäillä, että minulla on joku tulehdus tuolla. Ihan nasta juttu hei. Olisihan se hyvä hoitaa pois ettei siitä olisi haittaa, jos vaikka tulisinkin vielä raskaaksi.
Niin. Jos tulisin raskaaksi. Eihän omalla ololla muuten niin väliä. En pysty ajattelemaan mitään muuta kuin raskautta. Millään muulla ei ole oikeastaan edes väliä. Olen yrittänyt olla stressaamatta ja miettimättä, mutta se on käytönnössä mahdotonta. En vain enää pysty elämään normaalisti. Toivon, että en olisi koskaan edes raskaaksi tullut, silloin ei varmaan olisi näin pakonomaista tarvetta tulla äkkiä uudestaan raskaaksi. Kaikki omat ajatukseni ja tekoni pyörivät tämän asian ympärillä. Pitäisi syödä terveellisesti, jotta saisi hyviä ravintoaineita raskautta ajatellen. Pitäisi jaksaa liikkua, jotta raskausaika ja synnytys sujuisivat kenties helpommin. Pitäisi olla säästöjä, jotta voisi tehdä hankintoja vauvaa varten. Seksiä harrastetaan siksi, että siitä tulisi raskaaksi. Ovulaation jälkeen sillä ei enää ole niin väliä, koska siitä ei ole hyötyä. Eilen vihjasin miehelle, että eipä olla ainakaan viikkoon puuhattu, ja mitä hän vastasi? "Niin mutta eikös se ovulaatio ollut jo?" Tähänkö sitä on oikeasti tultu, jopa mieheni kokee sen noin. Ei sen pitäisi näin mennä.
Tuntuu, että suruni ja ajatukseni eivät ole oikeutettuja. Kuten lapsettomuudesta kärsinyt kaverini, jolla pitkän yrittämisen ja hoitojen jälkeen on yksi lapsi, sanoi: "Sinä sentään olet jo kerran raskaaksi tullut, ja vieläpä noin nopeasti!" Sepä tässä onkin niin mukavaa. Jos kerran pystyn raskaaksi tulemaan ja kaiken on todettu olevan kunnossa, niin mikä tässä mättää? Miksen ole jo uudelleen raskaana?
Mitä jos en vain tule enää ikinä raskaaksi?
Ja vaikka tulisinkin, mitä jos sekin menee kesken? Jos en ikinä pääse näkemään vauvani sydämen lyövän? Entä jos nään sen, mutta onni otetaan minulta kuitenkin pois? Näiden ajatusten parissa elän melkeinpä joka päivä, ja se on todella kuluttavaa. No lakkaa ajattelemasta, kyllä se sieltä tulee kun sen aika on. Ihanko totta, niinkuin en tietäisi? Sehän se tässä kaikkein vaikeinta onkin kun tiedän, että stressaaminen ja miettiminen ei ainakaan auta yhtään. Mutta miten voi olla miettimättä sellaista asiaa, joka on elämän ykkösprioriteetti? Miten voi mennä kierron rennosti miettimättä seksiä liikaa, mutta kuitenkin onnistua harrastamaan sitä sattumalta juuri otolliseen aikaan?
Tämä syksy on ollut meidän parisuhteellemme hirvittävän raskasta aikaa. Keskenmeno ja uuden raskauden yrittäminen (lisäksi hermoja raastava koiranpentu ja sen kouluttaminen) tuntuivat ensin lähentävän meitä entisestään. Nyt en ole enää niin varma siitä, tuntuu että ne vetävät meitä pikkuhiljaa kauemmas toisistamme. Pelkään, että mieheni tulee katumapäälle eikä enää haluakaan lasta kanssani. Pelkään, että hän ei enää haluakaan minua. Eilen puhuin jotain naimisiinmenoon liittyvää, mutta hän vain totesi että eipä sitä onneksi tarvitse vielä miettiä, sanoiko peräti pitkään aikaan. Voin siis unohtaa haaveeni siitä, että hän saattaisi kosia minua lähitulevaisuudessa. Kerroin eilen, että hän on minulle kaikkein tärkein asia elämässäni. En todellakaan halua menettää häntä. Jos selviämme tästä yritysajasta, niin selviämme kyllä mistä vaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti