Tyttö tuollainen!

Niin se taas vierähti pari viikkoa noin vaan! Kamala kun tuo harkka väsyttää ja tuntuu, että ei jaksa tännekään oikeen kirjotella. Jos nyt kuitenkin raapustelisin jotain puolivälin saavuttamisen ja rakenneultran takia :)

Maanantaina tuli siis täyteen rv 20+0. Potkuja tuntuu jo monta kertaa päivässä ja oon tuntenut niitä jo useamman kerran mahan päältäkin. Mies tunsi ekan potkun eilen! Tässä hieman puolivälipötsiä, joka on siis kuvattu aamulla. Todellisuudessa siis paljon, vähän melkeen pelottavan paljon isompi :D Ps. pikkusisko on aika heppahullu ja vietin pääsiäisen siis porukoilla.

Tänään oli sitten rakenneultra, jota ainakin mä olin oottanut mielettömästi. Aivot, sydän, selkäranka, jalat, kasvot ja sisäelimet tarkasteltiin ja kaikki näytti olevan kunnossa. Ultraava kätilö oli sama kuin viimeksi eli siis tosi mukava :) Kysyi halutaanko tietää sukupuoli ja kohta se sanoikin, että hänen silmäänsä vauva on tyttö! Asento oli otollinen ja siitä kuvakulmasta pojan vehkeitten olisi kuulemma pitänyt näkyä selvästi, joten hän ihmettelisi suuresti jos ne sinne jostakin vielä ilmestyisivät. Olisin kyllä ollut aika ihmeissäni, jos vauva olisikin paljastunut pojaksi, koska niin varma fiilis mulla oli tytöstä. Ja sitähän me kumpikin oltiin vähän toivottukin, eli tämä tieto oli erittäin mieluisa :) Sukulaisetkin on "vähän" innoissaan, etenkin miehen suku, sillä siellä puolella ei juuri tyttöjä ole syntynyt. Painoarvio oli pipon, reisiluun ja mahan mukaan 333g ja vastasi siis kolmea päivää pienempää, mutta nythän se kasvu vasta kiihtyy. Ehkä ihan hyvä, että neiti on tässä vaiheessa vielä siro eikä ainakaan "liian" suuri :) La ei kuitenkaan muuttunut.

Tämän parempia kuvia ei taaskaan saatu, koska tyttö pysyi itsepäisesti istukan takana piilossa. Vauhtia riitti siis siihen asti, kun olisi pitänyt vaihtaa asentoa parempaan, eikä se siitä nytkähtänyt vaikka kuinka koitettiin kuinka mahaa tökkiä ja heilutella. Tietenkin, ihan niinkuin viimeksikin! Mutta tärkeintä oli että kaikkien rakenteiden nähtiin olevan kunnossa :) Täytyy miettiä halutaanko käydä yksityisella joskus rv 26-28 tienoilla, että saataisiin sitten parempaa kuvaa. Ja oishan se nyt aika kauheeta ootella se about 20 viikkoa, ennenkuin vauvan näkisi seuraavan kerran! Toki toivois, että mitään huolestuttavia paniikkiultria ei äippäpolilla tarvitsisi tehdä.

Jotenkin tuntuu ihan uskomattomalle vieläkin. Vauvalla on kaikki hyvin, ja kaiken lisäksi meille lupailtiin sitä mun aina haaveilemaa pientä tyttöä. Miten meitä onkaan kohdannut tämmöinen onni? Eihän sitä enää oteta meiltä pois, eihän? Toivottavasti kaikki menisi nyt hyvin loppuun asti, ja saataisiin tyttö terveenä syliin elokuussa <3

Tunteiden vuoristorata

Huono omatunto. Pitäisi olla onnellinen raskaudesta ja ylpeä kasvavasta vatsastaan. Pitäisi iloita ja olla kiitollinen tästä etuoikeutetusta tilasta, josta monet vasta haaveilevat. Ja niinhän mä olenkin, kaikkea edellä mainittua! Mutta silti itkin eilen ihan kunnolla, että tää on sekä fyysisesti että henkisesti paljon rankempaa kuin mitä olin lapsellisessa päässäni kuvitellut.

Ensinnäkin tuntuu, että en oo oikeen sinut tän muuttuvan kroppani kanssa. Maha on ollut mulle aina herkkä paikka, oon pitäny itteäni jopa läskinä vaikka oon ollutkin ihan normaalipainoinen. Aina peilin ohi kävellessä on pitänyt kattoo, näyttääkö maha kuinka isolle. Oon jopa inhonnut kroppaani niin paljon, että meinasin sairastua yläasteella anoreksiaan. Vauvamahoja oon aina katsellut kaiholla. Ne on niin kauniita, tasaisen pyöreitä ja kiinteitä. Oma mahani oli alkuraskauden vaan turvonnut löllö, kaikkea muuta kuin söpö masu, joten yritin piilottaa sen löysien paitojen alle ja toivoin, että se muuttaisi pian muotoaan. Nyt kun se näyttää jo selvästi raskausvatsalle ja tuntuu paljon kiinteämmälle oon ihan hämmentynyt, että en ookaan aivan rakastunut siihen. Yritän esitellä ja ihastella sitä, mutta välillä säpsähdän että hui, onko tuo tosiaan mun. Ja täähän on vasta alkusoittoa... Tuntuu tosi ristiriitaiselle, kun toisaalta tykkäisin että mies koskettelisi mahaa enemmän ja "tutustuisi" sitä kautta meijän vauvaan, mutta toisaalta se tuntuu tosi kiusalliselle. Tekisi mieli pyytää ottamaan kädet pois "mun läskeiltä" niinkuin aina ennenkin.

Ennen olin liikunnallinen ja melko menevä. Siis nimenomaan ennen. Otin eilen kaupassa parit ekat hölkkäaskeleet sitten marraskuun, ja se ei tuntunu hyvälle. Mahaa alko heti jotenkin kivistää, eli tulipahan nyt todistettua itselle, että juoksemaan musta ei tosiaan enää oo. Kevätaurinko ja jo osittain sulaneet kadut houkuttelisi lenkille juoksulista kuulokkeista pauhaten. Noh, tyydyn kävelemään rauhallisesti Ransun kanssa... Voitin arvonnassa kolme ilmaiskertaa erääseen kuntokeskukseen ja kävinkin siellä tutustumiskäynnillä. Voi miten ihanat puitteen siellä olisi tehä kunnon salitreenit, mutta kokeilemalla selviää pystynkö enää salillakaan käymään missään muodossa. On aika kova paikka jättää urheilut venyttelyyn ja koiran ulkoilutukseen.

Entäs sitten tunnepuoli? Räjähdys- ja itkuherkkyys ja yksinäisyys. Ennen katseltiin miehen kanssa paljon leffoja ja sarjoja iltaisin ja etenkin viikonloppuisin, mutta nykyään en vaan jaksa. Klo 22 alkaa olla viimeinen takaraja nukkumaanmenolle, myöhempään valvominen menee vaan herkästi kiukutteluksi. Kavereita ei tuu nähtyä oikeen koskaan. Vähän tuntuu, että niinköhän nuo jaksaa mun kanssa enää ees olla, kun en voi lähtee ryyppääämään enkä jaksa valvoo myöhään. Elämätilanteet on niin erilaiset, mutta ei se tästä ainakaan helpota vauvan synnyttyä. Pitäisi varmaan aatella, että jos joku kaverisuhde tämän takia kaatuu, niin se ei ollut sitten sen arvoinenkaan. Kieltämättä ajatus punaviinilasillisesta tai kylmästä siideristä saa kyllä veden herahtamaan kielelle, mutta kylläpähän sitä sitten taas joskus...

Raskaus on lyhyt pätkä elämässä, mutta siinä ajassa tapahtuu niin paljon myllerryksiä, että pää ei oikeen meinaa pysyä mukana. Tuleva jännittää ja pelottaa, vaikka oonkin innoissani vauvasta. Ehkä tämmöset on ihan normaalia (ja sallittua) ensimmäistään odottavalle?

18+5

Ylimääräinen neuvola

Pidän ihan röyhkeästi tänään saikkupäivän, vaikka maha ei oo enää juuri kipeä ja olo muutenkin ihan hyvä. Mutta en halunnu ottaa mitään riskejä ja tämän päivän oon ihan vaan lepäillyt kotosalla, paitsi kävin siis tosiaan neuvolassa. Soittelin sinne kun soittoaika alkoi, ja kaveri sattui vielä vastaamaan puhelimeen. Se on nyt harjoittelussa meijän alueen äitiysneuvolassa ja kun oma terkkarini on lomalla, niin puhelut meni sen ohjaajalle. Noh ei siinä mitään, pääsin tosiaan käymään siellä heti, koska puhelintunti oli rauhallinen. 

Pääsin sitten purkamaan huoliani, mutta samaa mieltähän ne oli siitä, että vuoto ois ollu harmitonta vaan. Sain kuulla senkin, että nt-ultrasta oli kirjattu istukan olevan osittain kohdunsuulla, ja minähän en moisesta ollut tietoinen ollenkaan! Sekin voisi kuulemma aiheuttaa joskus pieniä vuotoja, mutta se ei olisi haitaksi synnytystä aatellen. Istukka usein liikkuu kohdun kasvaessa, eli varmaan vetäytyy siihen mennessä kokonaan suulta pois. Kohdunsuuta ne ei alkaneet tutkimaan, koska kuulemma sellainen aiheuttaa vaan usein enemmän infektioriskejä, ja neuvolassa kohdunsuuta tarkastellaan vasta siellä reippaasti 30 viikon paremmalla puolen. Ihan hyvä niinkin!

Mut kuitenkin ultrattiin antiikin aikaisella rouskulla (eka ultraus mahan päältä!) ja siellä se pieni viuhtoi menemään. Kuvanlaatu oli niin rakeinen, että ei toivoakaan että joku sukupuoli olisi siellä vilahtanut. Mutta tuo laite ei olekaan tarkempaa ultrausta varten. Sydänäänetkin kuunneltiin, ja tasainen vahva jumpse oli lukemaltaa niinkin paljon kuin 149. Oiskohan siellä tyttö? :) Vauvalla siis vaikutti kaikki olevan hyvin, mitä nyt en oikeastaan epäillyt itsekään. Sain vielä lähetteet klamydiapissa- ja emätinnäytteeseen, ja kävin ne jo antamassa. Viime viikon pissanäyte oli puhdas. Ompahan nyt kaikki mahollinen niidenkin osalta tutkittu! Lueskelin nimittäin eilen huolissani asiaa streptokokki-b:stä, joka voisi aiheuttaa pahimmillaan pahojakin komplikaatioita raskaudessa. Noh, hysteerikko mikä hysteerikko.

Tänään siis viikot poksuu jo niinkin paljon kuin 18+0! <3 Täytyy nyt vaan koittaa ottaa iisimmin.

Verta ja paniikki

Piti alunperin tulla kirjoittelemaan, miten kivasti oon jo alkanut tuntemaan vauvan potkuja ja miten hyvin kaikki on mennyt issiaskipuja lukuun ottamatta. Eilen kävin anopin kätköistä kaivelemassa pieni söpöjä vaatteita, ja olin suhteellisen huoleton, vaikka viikolla kohtua on kovotellut usempaan otteeseen ja parina päivänä oli ikäviä mahajomoja. Terkkari kuitenkin vakuutti niiden kuuluvan normaaliin kohdunkasvuun.

Tänä aamuna innostuin pitkästä aikaa tekemään aloitteen makkarin puolella. Mielessä kyllä kävi, että kannattaisikohan varmuuden vuoksi olla kuitenkin tekemättä mitään, kun niitä supisteluja (harkkareita) on kuitenkin ollut. Ääh, viime kerrasta on taas jo niin kauan, että en ees muista! Ehkä innostuttiin vähän turhankin paljon, koska jälkeenpäin maha oli kivikovana supistuksista ja olo oli tukala, muttei kuitenkaan kivulias. Rupesin siistimään itteäni ja säikähdin pahemman kerran, kun paperi värjäytyikin punaiseksi. Tässäkö tämä nyt oli? Näinkin pitkälle päästiin ja nyt tämä menee kesken, omaa typeryyttäni.

Mies oli vielä siinä vaiheessa vessassa. Kyyneleet alkoi juosta ja haukoin henkeäni. Mitä minä nyt teen, mitä minä nyt teen... Doppleri oli onneksi yöpöydällä ja tartuin vapisten siihen - Jumpsutus ja molske kuului aivan kuin ennenkin juuri siitä, mihin anturin ensimmäiseksi asetin. Huh, vauva on elossa. Mies tuli takaisin ja itkin että vuodan verta. En meinannut uskaltaa nousta ylös tutkiakseni vuodon määrää, pelkäsin että tulisi joku kohtalokas hulahdus. Mies pysyi ihmeellisen rauhallisena, kysyi pitäisikö soittaa päivystykseen. Sopersin vain samaa "en tiedä" ja kirjoitin vapisevin sormin raskaana olevalle ystävälle viestin: "Mitä mie teen??"

Ystävä rauhoitteli että veri tulee todennäköisesti vaan hankautuneilta limakalvoilta, mutta jos huolettaa niin kannattaa soittaa päivystykseen. Itku silmässä soitin ja selitin tilanteen. Kyseltiin vuodon määrää, onko supistukset kivuliaita, särkeekö selkään jne. Koska varsinaista kipua ei ollut, vuotoa tuli vain pyyhkiessä ja viikot ovat vielä suhteellisen vähäiset (eli kohdunsuulla ei todennäköisesti ole voinut vielä tapahtua mitään), niin kehotettiin seuraamaan tilannetta ja olemaan tarvittaessa yhteydessä synnärille. Soitin kuitenkin vielä sinne ja varmistin, että syytä huoleen ei heidänkään mielestään olisi. Onneksi kumpikin hoitaja oli todella mukava ja ymmärsivät ilmeisesti ensisynnyttäjän hysteerisyyden.

Olisin halunnut käytä tsekkauttamassa kohdunsuun tilanteen, mutta vakuutuin että ei tässä hätää ole. Vuoto loppui aika pian ja maha rauhoittui, toki vähän ikävä tunne siellä on yhä varmaan ihan touhuilustakin johtuen. Vauva tuntuu liikkuvan. Yritän nyt ottaa mahdollisimman rauhallisesti ja maanantaina soitan neuvolaan, ja kysyn voisinko päästä neuvolalääkärin tarkistukseen, kaikelta varalta. Rakenneultraan on kuitenkin vielä melkein kolme viikkoa.

Ehkä me nyt selvittiinkin säikähdyksellä. Mutta tässä taas opin sen, että mikään ei ole varmaa. Päätä särkee itkeminen ja huoli, mitenhän tästä muka pystyy jatkamaan huoletta eteenpäin? Vaikka tiedän kyllä, että yhdynnän jälkeinen vuoto on suhteellisen normaalia limakalvojen verekkyyden ja herkkyyden takia. Onneksi on doppleri ja nuo pienet muksaukset mahassa, joten vauva voi ilmeisesti kuitenkin hyvin <3

Mutta se on varma, että peitot ei tässä taloudessa heilu piiiitkään aikaan. Ehkä sitten, jos lopulta tarvitaan niitä kolmeä ässää.

Rv 17+5

Arkikiireiden keskeltä

Kirjoitan nyt vähän pakkopullamaisesti ees jotain, vaikka oonkin ihan kuolettavan väsynyt. Tässä on nyt ollut kaikenlaista, koitan jotenkin tiivistää kuulumiset...

Viikko sitten maanantaina oli toinen neuvola. Kaikki oli kunnossa, sokerirasituksen arvotkin oli hyvät, mjuuta joudun silti uusiksi rv 26 tienoilla sen sukurasituksen vuoksi. Eipä se mitään, se oli aika helppo nakki! Painoa oli tullut 2,3 kiloa kuudessa viikossa edellisestä käynnistä, joten ei mitenkään paha. Sydänäänet kuunneltiin, mutta se laite oli vanha rotisko kun ei saatu sykelukemaa näkyviin. Seuraava neuvola onkin sitten 22+0, hui!

Dopplerilla kuunnellessa kuuluu melkoista melskettä, joten ilmeisesti vauva on energinen ja voi hyvin. Hassua kyllä se vahva poikafiilis on parin viime viikon aikana jotenkin hävinnyt! Onkohan se sittenkin tyttö? :) Välillä kun on kovasti touhunnut tai oon kiihdyksissä henkisesti, niin huomaa että mahaa alkaa "kovettaa", mutta se helpottaa kun menee lepäilemään ja rauhottuu. Se on kuulemma ihan normaalia, mitä nyt internetin keskustelupalstoja on uskominen. Masu alkaa jo erottua aika selvästi :) Liikkeitä en vieläkään tunne, tai ainakaan mitenkään selvästi. Jotain pientä kutittelua ja kuplimista on välillä tuntunut, mutta jospa pian alkaisin tuntemaan vauvan touhuiluja selkeästi.

Viikko sitten maanantaina alkoi myös viimenen, syventävä harkka sairaanhoitajan vastaanotolla lähimmällä terveysasemalla. Hurjaa, että valmistuminen on oikeasti jo niin lähellä! Mutta vaikka kyseessä on päivätyö, joka ei oo ees fyysistä, niin oon silti ihan poikki. Tänäänkin tuli itku silkasta väsymyksestä, kun ei jaksaisi tehdä yhtään mitään. Ei ees parisuhdetta hoitaa. Vois vaan nukkua ja käydä harkassa...

Mieheltä murtui nilkka lauantaina, ja nyt sillä on kipsi polveen asti seuraavat kuusi viikkoa :( Keppien kanssa könkkää menemään ja koittaa olla ekat kaksi viikkoa varaamatta ollenkaan kipeelle jalalle. Voivoi, nyt sitten koirien ulkoilutus ja kotihommat on vaan mun vastuulla... Se ei tee tästä arjesta yhtään helpompaa, mutta minkäs nyt teet.

Tänään on siis (jo) 16+0! Enää neljä viikkoa puoliväliin, reilut neljä viikkoa rakenneultraan. Älytöntä :) Laitan vielä loppuun kuvan Bola-korusta, joka saapui postissa viikko sitten. Vielä en oo kyllä osannu ottaa sitä käyttöön, mutta ehkä tässä pikkuhiljaa. Eipä se vauva vielä sitä kuule, mutta piakkoin varmaan :)

"Turquoise circles" :)

Pakko saada piimää

Niin se vaan viikko taas vierähti! Viime viikko menikin tosi nopeasti, kun joka päivä oli jotakin menoa ja tekemistä. Tänään onkin sitten ihana huilipäivä. Meillä oli ihana ystävänpäivä eilen! Aamulla lorvittiin pitkään sängyssä ja söpösteltiin pitkästä aikaa. Kuunneltiin mitä leijonavauva puuhailee masussa, ja kovat bileethän siellä taas kuulosti olevan :) Totesinkin siinä sydänääniä kuunnellessa, että onhan tämä nyt erilainen ystävänpäivä kuin viime vuonna (vaikka ei siis edelleenkään muisteta mitä silloin tehtiin), ja vuoden päästä se vasta erilainen yp onkin. Meillä vois siis olla jo puolivuotias muksu ensivuonna tähän aikaan, älytöntä! Mutta palatakseni vielä eiliseen, kävimme siis suht uudessa paikallisessa ravintolassa brunssilla, ja oli kyllä erittäin maukasta. Vähän jäi viime tippaan päivän suunnittelu, ja ensin näyttikin että kaikki ravintolat on buukattu iltaan asti. Mies oli siis aijemmin viikolla yrittänyt jo varata meille toisesta paikasta brunssia, mutta se oli täynnä. Arvostan silti hirveästi, että se ees yritti järjestää meille jotain <3 Noh, minä ehkä vähän painostin, mutta ei sillä väliä ;) Syönnin jälkeen shoppailtiin mulle ekat oikeat mammafarkut, kahdet uudet (ja kuppikokoa isommat, wau!) rintsikat, alushousuja ja vauvalle parit söpöt raitapöksyt. Loppuilta köllittiin ja syötiin loput herkut kaapeista, koska mies taas kerran yrittää alottaa "terveellisemmän elämän".

Tasan 10 viikkoa sitten tein plussatestin. Nyt kun miettii ajassa taaksepäin niin onhan tuo äkkiä hujahtanut, vaikka aluksi tuntui ettei viikot juokse millään. Tasan puolen vuoden päästä on laskettu aika. Vasta? Enää! Nyt tuntuu, että siihen on ikuisuus, mutta oikeasti puoli vuotta menee tosi äkkiä. En kyllä vieläkään käsitä tätä. Mitä jos kaikki onkin vaan unta? Mutta ei, kyllä tämä taitaa olla ihan oikeasti tapahtumassa. Kipeät ja turvonneet tissit sekä ihan oikeasti kasvanut maha muistuttaa siitä päivittäin. Maha todellakin alkaa siis pömpöttää muustakin kuin läskistä tai turvotuksesta, joka on alkanut helpottaa. Painoa on tähän mennessä kertynyt kotivaa'an mukaan ehkä kilo. Ei pahasti herkutteluihin nähen!

Huomasin muuten tuossa äskettäin, että ihan kuin hailakka pätkä linea negraa menisi tuossa alamahalla, mutta ei siis vielä napaan asti. En oo kyllä varma näänkö vaan omiani, mieheltä varmaan turha kysyä kun se tuskin sitä huomaa. Senpä näkee sitten alkaako se siitä vahvistua. Jännää, netistä kun luin niin joillakin se kyllä on jo tässä vaiheessa tullut. Jossakin sivulla sitähän kuvattiin "poikaviivana" mutta mitä luin niin paljon sitä on tyttöjäkin odottavilla ollut. Ilmeisesti sen pituus voi enemmänkin kertoa sukupuolesta, koska tyttöraskauksissa se jatkuu yleensä rintoihin asti, mutta pojista se yltää vaan napaan. Noh, katsellaan :)

Ylihuomenna mulla on sitten se sokerirasitus, vähän jänskättää. Toivottavasti selviän siitä kunnialla (eli pyörtymättä tai oksentamatta) eikä tule neuvolasta motkotuksia arvoista. En tiiä jaksanko soitella niiden seulonnan riskilukujen perään, kun viikon päästä on kuitenkin jo neuvola. Niin ja semmoista vielä, että viime torstaina alko siis yhtäkkiä aivan jäätävä himo piimään, vaikka en oo sitä varmaan pariin vuoteen juonu ollenkaan! Tänäänkin piti käydä pari purkkia ostamassa jääkaappiin, nam :)

Tässä vielä kuva anopin neulomuksista, syksyä odotellen <3

Rv 14+0

Pieni kuperkeikkailija!

Tänään oli siis kauan odotettu ja jännitetty nt-ultra. Aamulla yökin jännityksestä eikä ruoka meinannut maistua, vaikka oikeastaan oli ihan luottavainen olo. Mukava kätilö kyseli ensin keskenmenneestä raskaudesta ja sitten miten tämä nykyinen on mennyt, ennen kuin alettiin kiikaroimaan pientä. Ja voi hurja miten se oli kasvanut! Näytti tosiaan jo ihan pienelle vauvalle, kova meno oli päällä niinkuin olin aatellutkin :) Saatiin nähdä kuperkeikka, peukalon imemistä ja viuhtomista. Kätilökin naureskellen koitti komentaa vauvaa pysymään paikallaa, että saadaan mitat ja kuvat otettua :D Crl oli hurjat 6,8 cm, niskaturvotusta 1,2 mm eli se oli hyvä lukema. Selkäranka, aivot, sydän, virtsarakko, munuaiset ja muut rakenteet näyttivät hyvältä, mitä niitä nyt tässä vaiheessa pystyy kattomaan. Napanuorassa kulkee kolme suonta niinkuin kuuluukin. Vitsit olin helpottunut! Niin helpottunut että meinasin purskahtaa itkuun, mutta vauvelin mutjuilu sai kuitenkin lopulta nauramaan. Tyyppi oli muuten kirinyt kiinni mitoissaan ja vastasi nyt 13+1, mutta laskettua aikaa ei kuitenkaan muutettu.

Ajatella, että meille voi oikeasti tulla vauva? Siis meille! En osaa käsitellä tätä vieläkään. Mutta olo on onnellinen <3 Miten tuollaista pientä kohtaan voi tuntea jo jotain näin suurta?

Niin muuten, mulla on viime aikoina alkanut vahvistumaan se selittämätön fiilis vauvan sukupuolesta. Se on vissiin niitä odottavien äitien yliluonnollisia kykyjä. Luulen nimittäin kovasti, että masussa majailee pieni poitsu :)