Onnellinen!

Se pelätty aamu koittaa, En oikeen tiiä mitä aatella, joten päätän olla aattelematta mitään. Oksettaa, tuntuu että itkettää jos ajattelen että se on kuollu taas, mutta hyvien uutisten ajatteleminenkin sas kyyneleet polttamaan silmien takana. Odotusaulan kello kulkee niin hitaasti, mies räplää kännykkäänsä ja välillä silittää mua. "Jännittääkö?" Ai että jännittääkö! Mumisen jotain vastaukseksi. Sitten päästään sisälle, en muistanutkaan että kyseinen terkkari on noin mukavan näköinen vanhempi rouva. Jutellaan jotain kuluneista viikoista ja edellisistä ultrista. Pliis, voitaisko mennä jo asiaan?!

Sitten alkaa ultraus. Onneksi nään jo heti että kyllä siellä on nyt muutakin kuin ruskuaispussi, vaikka sekin näyttää kasvaneen zoomauksesta huolimatta. "Kyllähän täällä sykekin on" terkkari sanoo, ja minä vielä värisevällä äänellä varmistan. Kyyneliä alkaa valua. Huh, se on elossa, ihanaa! ♡

Pieni (tässä kuvakulmassa aivan alienin näköinen) Kirppu vajaat 8 mm pitkä. Ja sydän läpätti niin hienosti. Niiden kaikenmaailman tuntemusten jälkeen. En vaan voi käsittää. Eka mittaus täsmäsi viikkoihin 7+0, mutta keskiarvoksi tuli kuitenkin 6+4. Se ei kuitenkaan oo mitenkään hälyttävää, kun kuulemma näin varhaisessa vaiheessa muutenkin vielä vähän vaikea mittailla, eikä se hedelmöittymishetkikään oo tietenkään selvillä. Nyt pitäisi sitten yrittää jo vähän rentoutua... Tuudittautua siihen, että kyllä se sydän siellä sykkii ja Kirppu kasvaa koko ajan. Taidan silti käydä jonkun paniikkiultran rv 10 tienoilla... Nt-ultraan on vielä niin kauan kuitenkin. Sen ajankohta selviää vasta ekan varsinaisen neuvolan (11.1.) jälkeen, kun sieltä laitetaan lähete ja aika tulee sitten mulle postissa.

Näillä fiiliksillä eteenpäin :) Nyt kun pysyt vaan siellä yksiössäsi ja kasvat terveeksi vauvaksi ♡

Sain siis jo äitiyskortin ja siihen tuollaiset hienot kannet!

Huomenna tuomiolle

Rv 6+6 ja huomenna on varsinainen alkuraskauden ultra. Tuntuu, että mitä lähemmäs ultra tulee sitä enemmän ajatukset ja tunteet sahaa laidasta laitaan. Yhtenä hetkenä oon ihan varma, että siellä ei oo enää elämää, sitten hoen että "kaikki on hyvin", rauhoitun ja oon taas luottavainen. Pelottaa niin hirveästi. En haluaisi taas tuottaa pettymystä miehelle, sukulaisille ja itelleni. En ihan oikeasti tiiä, että miten selviän eteenpäin, jos huomenna tulee huonoja uutisia. Koko joulupäivän oli muuten taas se inhottava polttava jomotus mahassa, joten lopulta illalla jouduin nöyrtymään ja ottamaan ihan Panadolia. Että tosi vakuuttavaa?

Nyt vaan pitäisi pitää pää jotenkin kasassa huomiseen klo 8:30 asti. Mutta miten meijän onni muka nyt yhtäkkiä kääntyisi? Näiden kaikkien epämääräisten mahakipujen ja muiden juttujen jälkeen kaikki oiskin hyvin? 

Aatonaaton fiiliksiä

Tultiin tänään takaisin omaan kotiin mun perheen luota ja nyt makoilen sohvalla joulumusiikkia fiilistellen. Joulukuusi sai koristeiden lisäksi kynttilät, paketit löytyy jo kuusen alta, kynttilöissä ja ulkona lyhdyissä on tulet. Koti on siisti ja tuoksuu joululle: Kuuselle, kynttilöille ja jo kevyesti tänään hankitulle hyasintille. Punainen joulutähti koristaa keittiön pöytää ja saadut kortit on levitetty näkyville. Ah, nyt on kyllä viimeistään joulu hiipii sisimpään,vaikka oon vuoden jännittänyt millainen mahtaa olla eka oma joulu poissa lapsuuden kodista :) Hyvin menee toistaiseksi!

En voi olla ajattelematta, että ensi joulu voi olla ihan erilainen. Siskonikin sanoi tänään innoissaan "Jos kaikki menee hyvin niin täällä voi ensi vuonna olla semmoinen pieni käärö!" Niin, tosiaan meillä voisi olla nelikuinen vauva, joten se joulu tulisi olemaan aivan erilainen kuin nyt. Mahanpohjassa kutkuttaa moinen ajatus. Vielä viisi päivää tuomioon, mutta tämän hetken annan itseni leijua edellä mainitussa illuusiossa. Äh, mokomat hormonit, ihanhan tässä herkistyy siitä ajatuksesta...

Ärsyttävän ristiriitainen olo. Sisäinen pessimisti koittaa valmistella pettymykseen, mutta toisaalta fiilis on aika luottavainen. Oireet hämää ja niihin turvautuen koitan uskotella itelleni, että kaikki on hyvin. Samalla pelkään asettavani itelleni liian suuret odotukset seuraavaa ultraa kohtaan, ja sitten tiputaan korkeelta ja rytinällä. Tässä siis tämän hetkinen rv 6+2 oirekimara:

• Nännit on arat
• Rintoja jomottaa ja kuumottaa, tuntuvat aavistuksen raskaille
• Neljättä päivää etova olo 24/7, eniten aamuisin ja iltaisin. Ruokaa ei tee mieli, mutta nälästä tulee paha olo. Samoin kuin syömisestä. Herkkuja, etenkään suklaata, ei tee mieli yhtään, mikä on täysin poikkeuksellista! Viime raskaudessa tämmöistä ei ollut siis ollenkaan.
• Tolkuton väsymys yöunien pituudesta ja laadusta huolimatta
• Itkuherkkyys ja hermojen palaminen mitättömistä asioista (suht normaalia kylläkin)
• Alamahan jomottelut ja vihlonnat ajoittain, välillä enemmänkin (liekö hyvä juttu?)
• Maha on jumissa
• Jatkuva jano
• Pissittää useammin (nojoo, johtuu varmaan edellisestä)
• Aggressiiviset näppylät naamassa
• Turvotus

Kaikki siis vaikuttaa lupaavalle. Voi voi, kyllä jännittää... Onneksi tässä on tämä joulu. Koitan nyt keskittyä nauttimaan siitä (ilman graavilohta, nyyh) niin eiköhän se ultrapäiväkin sieltä koita pian. Kirppu saa kasvaa nyt sinne asti hyvillä eväillä :)

Hyvää joulua ♡

Pelko

Tänään on rv 6+0, eli eilen oli se päivä, mihin edellisen tyypin kehitys oli päättynyt. Aamulla olin vielä toiveikas ja innoissani lähdössä tänne Keski-Suomeen vanhempieni luokse, mutta jossain vaiheessa automatkaa mahassa alkoi tuntua ikävälle. Aattelin ensin sen johtuvan siitä, että oon istunut niin kauan, mutta perille päästyä se ei vaan lähtenyt helpottamaan. Vähän samanlainen kuumottava tunne kuin sen kystan puhkeamisen takia, mutta maha ei ollu niin arka ja liikkua kärsi. Se vaan jatku ja jatku ja jatku vaikka koitin vaan lepäillä. Välillä tuntui jotain muutakin lisänä mahan seudulla. Noin viiden tunnin jomottelun jälkeen aukesi hanat.

Itkin että tästäkö tää nyt sitten alkaa: Mikä ihme tässä päivässä on, että tästä ei vaan päästä eteenpäin? Muut koitti lohduttaa, että eihän me nyt vielä tiedetä mikä siellä on tilanne. Vertakaan ei kerta tuu, eikä oo kovaa kramppimaista kipua. Mutta kun ei se oo mun kohdalla ennenkään ollu mikään semmonen asia, mikä takais kaiken olevan hyvin. Äiti sanoi, että juurihan siellä perjantaina kaikki oli niinkun pitää. Niin olikin, mutta ei sekään meinaa mitään! Koitapa sanoa hysteeriselle odottavalle, että kaikki on varmasti hyvin. Ihan kuin puhuisi kiville. Mutta hyväähän ne vain tarkoittaa...

Nukkumaan mennessä (noin klo 23) tuntemus alkoi olla ohi. Ei sitä oikeen kivuksikaan voi sanoa, kun ei se ollut niin voimakas. Mutta sen pitkä kesto tässä huolestuttaa. "Jos se kohtu siellä vaan kasvaa!" Noh, eikai tässä muutakaan voi toivoa. Mutta toivo on kyllä tällä hetkellä melko hukassa, vaikka tänään ei semmoista samanlaista tunnetta ole ollut. Jotain tuntemuksia kyllä. Tisseissäkin onneksi. Maha on jumissa ja väsymys painaa, yöllä heräsin kolmesti pissalle. Jospa kohtu tosiaan tekisi itelleen lisää tilaa ja se alkaa jo vähän häiritä rakkoa... Vaikka näin varhain ilmeisesti muuttunut aineenvaihdunta on se syy, miksi pissittää useammin.

Pelottaa. En tiiä kumpaa pelkään enemmän: Että jos tääkin menee kesken ja meille ei vieläkään vauvaa suoda, vai sitä minkälainen musta tulisi toisen keskenmenon jälkeen. Oon vieläkin ensimmäisen jäljiltä jotenkin niin helvetin negatiivinen koko ajan, siis melkeenpä kaikkea ja kaikkia kohtaan. Ja jotenkin niin "ihan sama" -asenteinen. Minkälainen hirviö musta tulisi toisen jälkeen? Miten mä kestäisin sen pettymyksen omaa kroppaa kohtaan, miten sietäisin sen itseinhon, katkeruuden ja kateuden? Pystysinkö olemaan satuttamatta itteäni? Nyt vaan täytyisi jotenkin sinnitellä viikko seuraavaan ultraan, sen jälkeen tiedän mihin alan valmistautua - Osastojaksoon psykiatrisella vai mahdollisesti vauvan tuloon. Hauskaa muuten, miten joka toinen teksti on näin alavireinen ja joka toinen uhkuu toivoa... Mutta tämmöstä tää mun elämä tällä hetkellä onkin, yhtä vuoristorataa.

Valtakunnassa toistaiseksi kaikki hyvin!

Kylläpäs taas jänskätti niin että meinasi oksennus tulla! Tämä erikoistuva oli sama kuin syksyllä, kun kävin keskenmenon jälkeen tuolla saamassa Mifenygen tyhjennystä valmistelemaan. Sen kanssa ensin hetki jutustelua, sitten eikun selälleen pedille ja jalat levälleen tuomiota varten. Onneksi heti kun lääkäri sai sen ultraussauvan paikalleen kuultiin huojentavat sanat "Juu kyllähän täällä nyt näkyykin!" Kohtu oli kasvanut ja siellä näkyi sikiöpussi ja ruskuaispussi hyvin. Laitan siitä nyt kuvankin, vaikka kovin on epätarkka. Tuossa kuvassa ruskuaispussi näyttää itse asiassa siltä kuin se ei olisi täysin ehjä, mutta mies sanoi että parempia kuvakulmiakin olisi ollut, mutta erikoistuva ei vaan osannut käyttää sitä konetta ehkä ihan täydellisesti. Mutta näkyy siitä kuitenkin jotain :) Tänään siis rv 5+4.

Kysyin huvikseni limakalvon paksuutta, ja se oli 2,8 cm. Se revennyt kysta näkyi edelleen oikeassa munasarjassa, mutta siellä oli myös se keltarauhanen, kun edellisessä tekstissä siitä sen mahdollisesta repeämisestä panikoin! En siis soittanut tässä välissä tuonne kun tuntui että kaikki on varmaan ihan hyvin, ja pian pääsisin kasvokkain juttelemaan. Vatsaontelossa oli yhä nestettä, mutta vähenemään päin se on. Sille ei siis tehdä mitään. Erikoislääkärikin kävi arvioimassa näkymät. Oli muuten ihanaa, kun erikoislääkäri kysyi onko tuosta otettu jo kuva, niin erikoistuva sanoi että "Juu, annoin sen jo isille." Toisti vielä itsekin tuon isille -sanan hieman naurahtaen. Kuulostipas se hassulle mutta samalla niin ihanalle :)

Tuota kuvaa oon jo katellut monta kertaa (ehkä vähän liikuttuneena), ja vaalin sitä kuin kalleinta aarretta seuraavaan ultraan asti. Nyt ei auta muu kuin koittaa rauhoittua ja rentoutua, uskoa että kymmenen päivän päästä 28.12. rv 7+0 nähdään pieni sydänkin jo jumpsuttamassa ♡ Kumpa kaikki menisi tällä kertaa hyvin loppuun asti, alkuvaikeuksista huolimatta!

Se siitä huolettomuudesta

Harrastin aggressiivista googlaamista ja seikkailin niin Wikipediassa, Solunetissä, Duodecimissä ja keskustelupalstoilla. Ei olis pitänyt. 

Tänään on ollut tosi normaali olo. Epäilyttävän normaali. Nännit on yhä arat, mutta rintoja ei "tykytä" samaan tapaan. Ei oo ollut yhtään etova olo, jomoja alamahassa kylläkin muttei kovia. Pelottaa... Vaikka tiiän että oireettomammat päivätkin on ihan normaaleja, mutta kyllähän ne valaa enemmän toivoa. Tosin luin tänään netistä (kannattipa kyllä...) että tuulimunaraskaudessa voi olla runsaastikkin voimakkaita oireita, hCG nousee normaalisti ja kohtu kasvaa. Voi että, antakaa tän olla normaalisti etenevä, oikea raskaus!

Oon myös murehtinut sitä kystaa. Musta se lääkäri puhui keltarauhasen ruptuurasta, mikä tarkoittaa siis repeämistä. Mutta eihän se mitenkään voi olla hyvä juttu, jos keltarauhanen repeää alkuraskaudessa? Sehän ylläpitää kohdun limakalvoa sellaisena, että se on hyvä alkaneelle raskaudelle. Että jos se puhkeaa niin miten käy raskauden? Löysin yhdesta Duodecimin artikkelista tämmöisen kohdan googlailtuani aikani: "Jos alkuraskauden aikana joudutaan poistamaan keltarauhaskysta ennen 12. raskausviikkoa, suositellaan progesteronihoitoa." Tämä yhdistettynä oireiden vähenemiseen oon enemmän ja vähemmän hädissäni, lienee ymmärrettävää. Ääh hemmetti, pitikö tän raskauden nyt mennä pilalle jonkun hemmetin kystan takia?!

Mutta ihmettelen kyllä, miksei lääkäri tarttunut tähän jo silloin. Kai se olis sanonu, jos raskaus ois tuhoon tuomittu? Oliko se kysta sittenkin vain kiinni keltarauhasessa, eikä itse keltarauhanen? Hitto, pakko soittaa huomenna sinne polille ja kysyä. En selviä muuten järjissäni perjantaihin asti mitenkään...

1460!

Siinä nyt on se koko viikonlopun jännätyin luku, elikkäs mun hCG-arvo! Se siis tarkoittaa, että niiltä osin raskaus etenee ainakin toistaiseksi niin kuin pitääkin :) Huh, nyt voin ainakin hetken hengähtää ja tänään oonkin koittanut nauttia tästä fiiliksestä. Olin kyllä oikeastaan melko varma, että arvo on niin kuin kuuluukin, mutta kyllähän se jännitti silti ihan älyttömästi. Sain samalla perjantaille kontrolliultran naistentautien polille, joten varmaankin perun keskiviikkoisen neuvolan ultran. Ehkä me jaksetaan ootella kaks päivää pidempään, koska parissakin päivässä ehtii tapahtua paljon. 

Tämmöiset pikauutiset tähän väliin. Ja tänään siis viikkoja tasan 5+0, eli kuudes viikko alkoi!