25 viikkoa takana

Ja yhtäkkiä ollaankin jo tässä. 25+0, ollaan saavutettu jälleen yksi rajapyykki, tai ainakin mun mielestä rajapyykki. Edellinen oli se, kun 23 viikkoa tuli täyteen. Silloin huokaisin, että nyt jos vauva alkaisi syystä tai toisesta syntymään mut kiidätettäisiin KYS:iin ampparilla, ja vauva koitettaisiin pelastaa. Laitettaisiin keskoskaappiin ja hoidettaisiin, ei vain katseltaisi vierestä että mitään ei oo valitettavasti tehtävissä. Nyt ollaan jo kaksi viikkoa oli sen etapin ja vauva kasvaa ja vahvistuu päivä päivältä, eloonjäämismahdollisuudet kasvaa. Ja sen todellakin tuntee, että tyttö kehittyy. Potkut on koko ajan voimakkaampia ja näkyy selvemmin myös mahan päältä. Välillä ne jo vähän häiritsee kun mahdoton mylläys alkaa juuri kun asetun nukkumaan :D

Äitiyspakkauksen sain pian edellisen neuvolan jälkeen. Yllätyin kyllä tosissaan miten nopeesti se tuli! Ja onhan se ihana, vaikka netistä kuvia katsoessani ensin hieman petyinkin. Sitä on hypistelleet jo anoppi ja mun vanhemmatkin ihan Keski-Suomessa asti! Tässä kuva pakkauksesta juuri kun olin "korkannut" sen, sekä kokoelmasta mun suosikkijuttuja. Pöllökuvioinen kuolalappu kyllä unohtu kuvasta!

Tuo unipupu on aivan ihana <3

Kun ihmiset kyselee että miten oon voinut vastaan tyyliin "Kiitos kysymästä, rehellisesti sanottuna raihnaisesti". Olo on todellakin ollut kaikkea muuta kuin energinen ja hehkeä. Siksi jaksankin aina ihmetellä, jos joku kehuu mun hehkuvan kuvissa. Seriously? Jos käyn selälleni lattialle on meinaa päästä ylös, koska selkään alkaa juilia niin paljon. Mahakin alkaa pikkuhiljaa olemaan tiellä, eikä esimerkiksi kenkien solmiminen ookaan enää niin läpihuutojuttu (ja laskettuun on kuitenkin vielä kolme kuukautta ja pari viikkoa päälle, apua?) Käveleminen hengästyttää jo hieman ja aiheuttaa kivistävää tunnetta mahassa. Ei nyt varsinaisesti kipeitä supistuksia, mutta jotain supistelevaa toimintaa kuitenkin, joten liikunta rajoittuu rauhalliseen kävelyyn. Eikä pahimmillaan kykene oikein siihenkään. Alapäässä tuntuu ajoittain vihlontaa, paineen tunnetta ja muuta mielenkiintoista, joten viimeksi perjantaina jäin harkasta pois lepäämään. Äippäpolille soitellessa sanottiin, että ota Panadolia ja lepää, vauva on varmaa perätilassa ja painaa paikkoja. No kiva, en siis vieläkäään päässyt tarkistuttamaan onko paikat kunnossa ja kiinni. Ensi viikolla on onneksi lääkärineuvola, jossa aijon kyllä vaatia sitä tarkistamaan missä mennään. Mitäs muuta? Olo on kun virtahevolla, närästys on alkanut hiipiä mukaan ja lonkat puutuu nukkuessa, tissit vuotaa välillä jotain esimaitoa ja itku on herkässä. Ja perkeleet. Tiedän: Vali, vali, vali...

Huomenna olisi sitten sokerirasitus part 2, joka ei sinällään tapahtumana hirvitä. Niitä arvoja kylläkin jännitän ja toivon todella, ettei radi-diagnoosi napsahda omalle kohdalle. Se tästä vielä puuttuisikin, kun kesä menee varmaan aika tukalissa oloissa ja sitten en saisi edes herkutella yhtään sokerivauvan pelossa, ei kiitos! Keskiviikkona käydään tekemässä se isyydentunnustus, mikä on kyllä omalla tavallaan iso juttu. Askeleen lähempänä sitä, että ollaan oikeasti perhe <3

Heitän vielä loppuun kuvan eilisestä vappupallosta :) Haalarit päällä viimeistä kertaa, ja tänään vihdoin ja viimein loppui se syventävä harjoittelu. Nyt sit vaan ootellaan valmistujaisia, hurjaa!

Neuvolakuulumiset

Meillä oli torstaina kolmas neuvola eli ns "Kela-neuvola", josta saatiin siis mukaan virallinen raskaustodistus äitiysavustusta varten. Tuntuu ihan uskomattomalle, että ollaan jo näin pitkällä, enää vajaat neljä kuukautta laskettuun! Laitoinkin heti saman iltana äitiysavustuksen pakkauksen muodossa hakuun ja pistinpä ehkä vähän turhankin innokkaana hakemukset myös äitys- ja vanhempainpäivärahoista ja lapsilisästä. Noh, ompahan ne nyt hoitumassa.

Neuvolassa kaikki oli hyvin, paitsi paino oli pompsahtanut aika "hyvin"... Noh onhan tässä tullu herkuteltuakin. SF -mitta otettiin nyt ekaa kertaa, ja sekin oli käyrillä, tosin hieman lähenteli yläkäyrää.

- Pissa -/- (-/-)

- RR 127/81 (123/74)

- Sydämen syke +

- Liikkeet ++

- Painon muutos +700g/vk (+400/vk)

  Eli totaalisaldo tähän mennessä +7,4kg (+2,2kg), hui! :D

- SF 20,5cm

Tulevia juttuja kevään aikana:

- 4.5. rv 25+2 isyydentunnustus neuvolassa (oma terkkari ehtii jäädä eläkkeelle ennen seuraavaa varsinaista neuvolaa)

- rv 25 aikana sokerirasitus part 2

- 10.5. rv 26+1 neuvolalääkäri

- 17.5. rv 27+1 perhevalmennus, aiheena synnytys ja siihen valmistautuminen

- 23.5. rv 28+0 perhevalmennus, aiheena imetys ja vastasyntyneen hoito

- 26.5. rv 28+3 neuvola

Ransu tutkii neuvolasta saatua vauvapakkausta

Saatiin neuvolasta tosiaan tuommoinen vauvapakkaus jo mukaan, jossa oli kolme pikkuruista näytevaippaa, Lindexin vauvansukat, kirja vauvan ekasta vuodesta ja erilaisia vauvan ihonhoitotuotteiden näytepakkauksia. Löysin tänään muuten sellaisen aarteen, jonka olemassaoloa en ees muistanut! Nimittäin ostin vuonna 2014 Kultakeramiikasta pehmolelun "tulevaa vauvaani varten", ja olen jemmaillut ja suojellut sitä koko tämän ajan ettei koirat pääse sitä järsimään. Tänään se löytyi ja nyt laittaa sen vauvalaatikkoon säilöön tyttöä varten :) Voi kun olisi jo pinnis, jonka pääsis petaamaan ja täyttämään kaikilla söpöillä pehmoilla <3

Pistetään vielä kuvaa alkuviikon aamu(päivä)masusta eli 22+0! Tänään mennään siis 22+5, kohtahan tuo vuorokausikin jo vaihtuu. Koitan taas kirjoitella pian, koska mielenpäällä olisi vielä asiaa mutta tähän aikaan en enää saa niitä purettua tänne :)

Vauvavakuutus

Tänään käytiin hakemassa vakuutustarjous lapsen henkivakuutuksesta. Nyt pitäisi vielä täytellä terveysselvitys omasta terveydentilastani, allekirjoittaa paperit ja postittaa ne. Varausmaksun jälkeen vakuutus astuu voimaan, mutta maksut lähtevät pyörimään vasta vauvan syntymästä lähtien. Huh, onhan tuo kallis paketti, mutta sillä saa korvauksia jo silloin, jos vauva sattuukin syntymään keskosena tai joutuu muuten heti synnyttyään sairaalahoitoon. Jotenkin olo tuntuu taas hieman turvallisemmalle :) Aika ajoissahan tämä tuli, mutta vakuutus olisi pitänyt joka tapauksessa ottaa viimeistään kaksi kuukautta ennen laskettua aikaa, jotta se kattaisin mahdolliset synnytyksen jälkeiset hoitokulut tai jos vauvalla todetaan jokin sairaus jo syntyessä. Vakuutuksessa lukee vakuutettavana "Vauva X 150816A (eli siis mun sukunimi x:n paikalla). Toivottavasti vakuutusta tarvitaan mahdollisimman vähän tulevaisuudessa!

Lauantaina oli taas yksi merkittävä hetki tässä raskaudessa, kun illalla sohvalla istuskellessani tunsin melko voimakkaita potkuja ja päätin huvikseni kattoo, joko niitä näkisi mahan päältä. Pian näinkin miten masu nytkähti siitä kohtaa, mihin tyttö potkaisi! <3 Ei ehkä kaikkien mielestä vaikuta isolle asialle, mutta mulle se oli merkittävä hetki. Jotenkin taas konkretisoitui, että tuolla kohdussa ihan oikeasti kasvaa pieni vauva, pieni ihminen. Mieshän ei tietenkään ollut sillon paikalla, eikä oo päässyt tuommosta hetkeä vielä todistamaan, mutta varmaan sekin tapahtuu piakkoin kun vauva päivä päivältä vahvistuu ja kasvaa :)

Mutta nyt syvennyn lukemaan vielä viimeisiin tentteihin! Lovet (lääkehoidon osaaminen verkossa) ja akuuttihoitotyö onkin sitten viimeiset tentit näitten opiskelujen aikana. Vähän heikolle on lukeminen jäänyt, mutta jospa ne menisi läpi kuitenkin. Ja onhan tässä vielä pari päivää hyvää aikaa lukea ;)

Rv 21+1

Tyttö tuollainen!

Niin se taas vierähti pari viikkoa noin vaan! Kamala kun tuo harkka väsyttää ja tuntuu, että ei jaksa tännekään oikeen kirjotella. Jos nyt kuitenkin raapustelisin jotain puolivälin saavuttamisen ja rakenneultran takia :)

Maanantaina tuli siis täyteen rv 20+0. Potkuja tuntuu jo monta kertaa päivässä ja oon tuntenut niitä jo useamman kerran mahan päältäkin. Mies tunsi ekan potkun eilen! Tässä hieman puolivälipötsiä, joka on siis kuvattu aamulla. Todellisuudessa siis paljon, vähän melkeen pelottavan paljon isompi :D Ps. pikkusisko on aika heppahullu ja vietin pääsiäisen siis porukoilla.

Tänään oli sitten rakenneultra, jota ainakin mä olin oottanut mielettömästi. Aivot, sydän, selkäranka, jalat, kasvot ja sisäelimet tarkasteltiin ja kaikki näytti olevan kunnossa. Ultraava kätilö oli sama kuin viimeksi eli siis tosi mukava :) Kysyi halutaanko tietää sukupuoli ja kohta se sanoikin, että hänen silmäänsä vauva on tyttö! Asento oli otollinen ja siitä kuvakulmasta pojan vehkeitten olisi kuulemma pitänyt näkyä selvästi, joten hän ihmettelisi suuresti jos ne sinne jostakin vielä ilmestyisivät. Olisin kyllä ollut aika ihmeissäni, jos vauva olisikin paljastunut pojaksi, koska niin varma fiilis mulla oli tytöstä. Ja sitähän me kumpikin oltiin vähän toivottukin, eli tämä tieto oli erittäin mieluisa :) Sukulaisetkin on "vähän" innoissaan, etenkin miehen suku, sillä siellä puolella ei juuri tyttöjä ole syntynyt. Painoarvio oli pipon, reisiluun ja mahan mukaan 333g ja vastasi siis kolmea päivää pienempää, mutta nythän se kasvu vasta kiihtyy. Ehkä ihan hyvä, että neiti on tässä vaiheessa vielä siro eikä ainakaan "liian" suuri :) La ei kuitenkaan muuttunut.

Tämän parempia kuvia ei taaskaan saatu, koska tyttö pysyi itsepäisesti istukan takana piilossa. Vauhtia riitti siis siihen asti, kun olisi pitänyt vaihtaa asentoa parempaan, eikä se siitä nytkähtänyt vaikka kuinka koitettiin kuinka mahaa tökkiä ja heilutella. Tietenkin, ihan niinkuin viimeksikin! Mutta tärkeintä oli että kaikkien rakenteiden nähtiin olevan kunnossa :) Täytyy miettiä halutaanko käydä yksityisella joskus rv 26-28 tienoilla, että saataisiin sitten parempaa kuvaa. Ja oishan se nyt aika kauheeta ootella se about 20 viikkoa, ennenkuin vauvan näkisi seuraavan kerran! Toki toivois, että mitään huolestuttavia paniikkiultria ei äippäpolilla tarvitsisi tehdä.

Jotenkin tuntuu ihan uskomattomalle vieläkin. Vauvalla on kaikki hyvin, ja kaiken lisäksi meille lupailtiin sitä mun aina haaveilemaa pientä tyttöä. Miten meitä onkaan kohdannut tämmöinen onni? Eihän sitä enää oteta meiltä pois, eihän? Toivottavasti kaikki menisi nyt hyvin loppuun asti, ja saataisiin tyttö terveenä syliin elokuussa <3

Tunteiden vuoristorata

Huono omatunto. Pitäisi olla onnellinen raskaudesta ja ylpeä kasvavasta vatsastaan. Pitäisi iloita ja olla kiitollinen tästä etuoikeutetusta tilasta, josta monet vasta haaveilevat. Ja niinhän mä olenkin, kaikkea edellä mainittua! Mutta silti itkin eilen ihan kunnolla, että tää on sekä fyysisesti että henkisesti paljon rankempaa kuin mitä olin lapsellisessa päässäni kuvitellut.

Ensinnäkin tuntuu, että en oo oikeen sinut tän muuttuvan kroppani kanssa. Maha on ollut mulle aina herkkä paikka, oon pitäny itteäni jopa läskinä vaikka oon ollutkin ihan normaalipainoinen. Aina peilin ohi kävellessä on pitänyt kattoo, näyttääkö maha kuinka isolle. Oon jopa inhonnut kroppaani niin paljon, että meinasin sairastua yläasteella anoreksiaan. Vauvamahoja oon aina katsellut kaiholla. Ne on niin kauniita, tasaisen pyöreitä ja kiinteitä. Oma mahani oli alkuraskauden vaan turvonnut löllö, kaikkea muuta kuin söpö masu, joten yritin piilottaa sen löysien paitojen alle ja toivoin, että se muuttaisi pian muotoaan. Nyt kun se näyttää jo selvästi raskausvatsalle ja tuntuu paljon kiinteämmälle oon ihan hämmentynyt, että en ookaan aivan rakastunut siihen. Yritän esitellä ja ihastella sitä, mutta välillä säpsähdän että hui, onko tuo tosiaan mun. Ja täähän on vasta alkusoittoa... Tuntuu tosi ristiriitaiselle, kun toisaalta tykkäisin että mies koskettelisi mahaa enemmän ja "tutustuisi" sitä kautta meijän vauvaan, mutta toisaalta se tuntuu tosi kiusalliselle. Tekisi mieli pyytää ottamaan kädet pois "mun läskeiltä" niinkuin aina ennenkin.

Ennen olin liikunnallinen ja melko menevä. Siis nimenomaan ennen. Otin eilen kaupassa parit ekat hölkkäaskeleet sitten marraskuun, ja se ei tuntunu hyvälle. Mahaa alko heti jotenkin kivistää, eli tulipahan nyt todistettua itselle, että juoksemaan musta ei tosiaan enää oo. Kevätaurinko ja jo osittain sulaneet kadut houkuttelisi lenkille juoksulista kuulokkeista pauhaten. Noh, tyydyn kävelemään rauhallisesti Ransun kanssa... Voitin arvonnassa kolme ilmaiskertaa erääseen kuntokeskukseen ja kävinkin siellä tutustumiskäynnillä. Voi miten ihanat puitteen siellä olisi tehä kunnon salitreenit, mutta kokeilemalla selviää pystynkö enää salillakaan käymään missään muodossa. On aika kova paikka jättää urheilut venyttelyyn ja koiran ulkoilutukseen.

Entäs sitten tunnepuoli? Räjähdys- ja itkuherkkyys ja yksinäisyys. Ennen katseltiin miehen kanssa paljon leffoja ja sarjoja iltaisin ja etenkin viikonloppuisin, mutta nykyään en vaan jaksa. Klo 22 alkaa olla viimeinen takaraja nukkumaanmenolle, myöhempään valvominen menee vaan herkästi kiukutteluksi. Kavereita ei tuu nähtyä oikeen koskaan. Vähän tuntuu, että niinköhän nuo jaksaa mun kanssa enää ees olla, kun en voi lähtee ryyppääämään enkä jaksa valvoo myöhään. Elämätilanteet on niin erilaiset, mutta ei se tästä ainakaan helpota vauvan synnyttyä. Pitäisi varmaan aatella, että jos joku kaverisuhde tämän takia kaatuu, niin se ei ollut sitten sen arvoinenkaan. Kieltämättä ajatus punaviinilasillisesta tai kylmästä siideristä saa kyllä veden herahtamaan kielelle, mutta kylläpähän sitä sitten taas joskus...

Raskaus on lyhyt pätkä elämässä, mutta siinä ajassa tapahtuu niin paljon myllerryksiä, että pää ei oikeen meinaa pysyä mukana. Tuleva jännittää ja pelottaa, vaikka oonkin innoissani vauvasta. Ehkä tämmöset on ihan normaalia (ja sallittua) ensimmäistään odottavalle?

18+5

Ylimääräinen neuvola

Pidän ihan röyhkeästi tänään saikkupäivän, vaikka maha ei oo enää juuri kipeä ja olo muutenkin ihan hyvä. Mutta en halunnu ottaa mitään riskejä ja tämän päivän oon ihan vaan lepäillyt kotosalla, paitsi kävin siis tosiaan neuvolassa. Soittelin sinne kun soittoaika alkoi, ja kaveri sattui vielä vastaamaan puhelimeen. Se on nyt harjoittelussa meijän alueen äitiysneuvolassa ja kun oma terkkarini on lomalla, niin puhelut meni sen ohjaajalle. Noh ei siinä mitään, pääsin tosiaan käymään siellä heti, koska puhelintunti oli rauhallinen. 

Pääsin sitten purkamaan huoliani, mutta samaa mieltähän ne oli siitä, että vuoto ois ollu harmitonta vaan. Sain kuulla senkin, että nt-ultrasta oli kirjattu istukan olevan osittain kohdunsuulla, ja minähän en moisesta ollut tietoinen ollenkaan! Sekin voisi kuulemma aiheuttaa joskus pieniä vuotoja, mutta se ei olisi haitaksi synnytystä aatellen. Istukka usein liikkuu kohdun kasvaessa, eli varmaan vetäytyy siihen mennessä kokonaan suulta pois. Kohdunsuuta ne ei alkaneet tutkimaan, koska kuulemma sellainen aiheuttaa vaan usein enemmän infektioriskejä, ja neuvolassa kohdunsuuta tarkastellaan vasta siellä reippaasti 30 viikon paremmalla puolen. Ihan hyvä niinkin!

Mut kuitenkin ultrattiin antiikin aikaisella rouskulla (eka ultraus mahan päältä!) ja siellä se pieni viuhtoi menemään. Kuvanlaatu oli niin rakeinen, että ei toivoakaan että joku sukupuoli olisi siellä vilahtanut. Mutta tuo laite ei olekaan tarkempaa ultrausta varten. Sydänäänetkin kuunneltiin, ja tasainen vahva jumpse oli lukemaltaa niinkin paljon kuin 149. Oiskohan siellä tyttö? :) Vauvalla siis vaikutti kaikki olevan hyvin, mitä nyt en oikeastaan epäillyt itsekään. Sain vielä lähetteet klamydiapissa- ja emätinnäytteeseen, ja kävin ne jo antamassa. Viime viikon pissanäyte oli puhdas. Ompahan nyt kaikki mahollinen niidenkin osalta tutkittu! Lueskelin nimittäin eilen huolissani asiaa streptokokki-b:stä, joka voisi aiheuttaa pahimmillaan pahojakin komplikaatioita raskaudessa. Noh, hysteerikko mikä hysteerikko.

Tänään siis viikot poksuu jo niinkin paljon kuin 18+0! <3 Täytyy nyt vaan koittaa ottaa iisimmin.

Verta ja paniikki

Piti alunperin tulla kirjoittelemaan, miten kivasti oon jo alkanut tuntemaan vauvan potkuja ja miten hyvin kaikki on mennyt issiaskipuja lukuun ottamatta. Eilen kävin anopin kätköistä kaivelemassa pieni söpöjä vaatteita, ja olin suhteellisen huoleton, vaikka viikolla kohtua on kovotellut usempaan otteeseen ja parina päivänä oli ikäviä mahajomoja. Terkkari kuitenkin vakuutti niiden kuuluvan normaaliin kohdunkasvuun.

Tänä aamuna innostuin pitkästä aikaa tekemään aloitteen makkarin puolella. Mielessä kyllä kävi, että kannattaisikohan varmuuden vuoksi olla kuitenkin tekemättä mitään, kun niitä supisteluja (harkkareita) on kuitenkin ollut. Ääh, viime kerrasta on taas jo niin kauan, että en ees muista! Ehkä innostuttiin vähän turhankin paljon, koska jälkeenpäin maha oli kivikovana supistuksista ja olo oli tukala, muttei kuitenkaan kivulias. Rupesin siistimään itteäni ja säikähdin pahemman kerran, kun paperi värjäytyikin punaiseksi. Tässäkö tämä nyt oli? Näinkin pitkälle päästiin ja nyt tämä menee kesken, omaa typeryyttäni.

Mies oli vielä siinä vaiheessa vessassa. Kyyneleet alkoi juosta ja haukoin henkeäni. Mitä minä nyt teen, mitä minä nyt teen... Doppleri oli onneksi yöpöydällä ja tartuin vapisten siihen - Jumpsutus ja molske kuului aivan kuin ennenkin juuri siitä, mihin anturin ensimmäiseksi asetin. Huh, vauva on elossa. Mies tuli takaisin ja itkin että vuodan verta. En meinannut uskaltaa nousta ylös tutkiakseni vuodon määrää, pelkäsin että tulisi joku kohtalokas hulahdus. Mies pysyi ihmeellisen rauhallisena, kysyi pitäisikö soittaa päivystykseen. Sopersin vain samaa "en tiedä" ja kirjoitin vapisevin sormin raskaana olevalle ystävälle viestin: "Mitä mie teen??"

Ystävä rauhoitteli että veri tulee todennäköisesti vaan hankautuneilta limakalvoilta, mutta jos huolettaa niin kannattaa soittaa päivystykseen. Itku silmässä soitin ja selitin tilanteen. Kyseltiin vuodon määrää, onko supistukset kivuliaita, särkeekö selkään jne. Koska varsinaista kipua ei ollut, vuotoa tuli vain pyyhkiessä ja viikot ovat vielä suhteellisen vähäiset (eli kohdunsuulla ei todennäköisesti ole voinut vielä tapahtua mitään), niin kehotettiin seuraamaan tilannetta ja olemaan tarvittaessa yhteydessä synnärille. Soitin kuitenkin vielä sinne ja varmistin, että syytä huoleen ei heidänkään mielestään olisi. Onneksi kumpikin hoitaja oli todella mukava ja ymmärsivät ilmeisesti ensisynnyttäjän hysteerisyyden.

Olisin halunnut käytä tsekkauttamassa kohdunsuun tilanteen, mutta vakuutuin että ei tässä hätää ole. Vuoto loppui aika pian ja maha rauhoittui, toki vähän ikävä tunne siellä on yhä varmaan ihan touhuilustakin johtuen. Vauva tuntuu liikkuvan. Yritän nyt ottaa mahdollisimman rauhallisesti ja maanantaina soitan neuvolaan, ja kysyn voisinko päästä neuvolalääkärin tarkistukseen, kaikelta varalta. Rakenneultraan on kuitenkin vielä melkein kolme viikkoa.

Ehkä me nyt selvittiinkin säikähdyksellä. Mutta tässä taas opin sen, että mikään ei ole varmaa. Päätä särkee itkeminen ja huoli, mitenhän tästä muka pystyy jatkamaan huoletta eteenpäin? Vaikka tiedän kyllä, että yhdynnän jälkeinen vuoto on suhteellisen normaalia limakalvojen verekkyyden ja herkkyyden takia. Onneksi on doppleri ja nuo pienet muksaukset mahassa, joten vauva voi ilmeisesti kuitenkin hyvin <3

Mutta se on varma, että peitot ei tässä taloudessa heilu piiiitkään aikaan. Ehkä sitten, jos lopulta tarvitaan niitä kolmeä ässää.

Rv 17+5