Muruseni -blogin päätös

Mulla on nyt joku hirveän uudistumishaluinen vaihe menossa elämässä, joten päätin sitten aloittaa bloggaamisenkin uudelleen ihan puhtaalta pöydältä uuden blogin muodossa. Kova pyrkimys olisi myöskin kunnostautua kirjoittelijana, nimittäin julkaisutahti on ollut melko verkkaista viime kuukausina täällä. Tää Blogger on ollut musta alusta asti jotenkin kankea ja buginen alustana, ja olen viehättynyt myöskin Lilyn blogien esteettisyydestä. Se siis tarkoittaa, että tämän kyseisen blogin saaga päättyy, mutta jatkuu päivitetymmässä muodossa. Uusi blogini löytyy tämän hyperlinkin takaa, jos kiinnostaa vielä lueskella mun kuulumisia jatkossakin :) Nähdään siis Lilyssä!

2018, olen valmis!

Vuosi vaihtui, onneksi! Joulu ja uusi vuosi oli henkisesti tosi raskaita, ahdisti kun some pullisteli jouluisista masukuvista ja näistä "Paras vuosi ikinä, ja vielä parempi on luvassa!" -päivityksistä. Siihen kyllä yhdyn, että toivon niin että tää vuosi olisi taas suosiollisempi meille. Vaikka tietenkin viime vuodessa oli niin paljon hyvääkin, kun saatiin seurata Siirin kehitystä ja kokea ikimuistoisia hetkiä. Kihloihinkin pääsin vihdoin (kun mietin kauanko kerkesin exänkin aikana siitä haaveilla), ja nyt voi jo ihan tosissaan vähän häitäkin miettiä. Ja kerkesinhän minä olla hetken aikaa raskaanakin, senkin lasken vuoden kohokohtiin vaikka se juttu sitten päättyikin niin ikävästi. Keskenmenon lisäksi loppuvuoteen mahtui mummoni äkillinen aivoverenvuoto ja tehohoitojakso Kys:ssä. Kerettiin pelätä pahinta, mutta pikkuhijaa toipuminen eteni vaikka takapakkejakin oli. Pääsi kuitenkin jo ennen joulua kotiin ja voi hyvin. Sitten sain tietää että mun työt ei jatkukaan, mistä tuli tietenkin kamala lisästressi ja aluksi työrintamalla näytti epätoivoiselle. Uusi vuosikaan ei mennyt ihan putkeen, mutta ei siitä sen enempää. Olin siis todella huojentunut, kun päästiin tammikuun puolelle.

Tammikuu alkoikin tosi lupaavasti, kun mulle tarjottiin eräästä hoitokodista pitempää määräaikaista pestiä. Olin jo lupautunut menemään, kun selvisi että diili ei olekaan ihan niin hyvä kun miltä aluksi vaikutti. Olisin ollut siellä tuntityöläisenä, eli ei olisi tullut täysiä työvuorolistoja (vain lyhyempiä päiviä, ei ylimääräisiä vapaita edes). Sitten kävin keikalla keskussairaalassa ja selvisi, että kyseisellä osastolla olisi ilmeisesti ollut tarvetta lisähenkilöstölle, mutta se juttu kuivui kokoon sitten kuitenkin. Lopulta kävi kuitenkin niin, että aloitain huomenna työt päihdepalvelukeskuksella, josta sain ainakin maaliskuun loppuun sairauslomasijaisuuden, todennäköisesti jatkoa seuraa. Otin työn, koska palkka on paljon parempi ja saan tehdä täysiä listoja, samalla pääsen kokeilemaan välillä muutakin hommaa kuin vaan aina sitä vanhustyötä. Yhtään sitä siis vähättelemättä, mutta kyllä kaipaan jo vaihtelua ihan oman ammattitaitonikin takia. Jännityksellä siis odottelen huomista!

Vauvarintamalle ei uutta, menossa yk 2 keskenmenon jälkeen ja kroppa taitaa olla vieläkin vähän sekaisin edellisestä jupakasta. Menkkojen jälkeen tuhruttelu jatkui käytännössä ovikseen asti, jos sen nyt oikein siis tunnistin kun testit ei ihan selkeää tulosta antaneet. Pitäisi nyt vaan yrittää ottaa semmonen rento asenne ja yrittää olla spekuloimatta jokaista tuntemusta kehossa. Jos nyt ei vielä tärpännyt, niin toivottavasti pian kuitenkin. Tavoitteena oli saada vauva tälle vuodelle, joten ei tässä oo enää mahdottomasti aikaa yrittää. Tietenkin tärkeintä olisi se vauva iha ylipäätään saada, ei niin väliä milloin. Ei pitäisi asettaa tämmösiä hölmöjä tavotteita (paineita?) itelleen, mutta minkäs sitä luonnolleen mahtaa. Niin paljon raskautta haluan, mutta samalla se myös pelottaa...

Hiljaiselon syy(t)

No niin. Oon vaikka kuinka kauan miettinyt miten lähtisin tästä kirjoittamaan, mutta en vaan oo oikeen osannut. Syksyyn on nimittäin sisältynyt kaksi isoa juttua, joten käyn suoraan asiaan.

1.10. kaksi viivaa piirtyi testiin, kuten olin jo edellisenä iltana arvellut käyvän. Olin tietenkin onnessani, vaikkakin aika puulla päähän lyöty, en ois uskonut että tärppää heti samasta kierrosta kun kierukka poistettiin. Siitäpä se huoli sitten alkoi. Alusta asti oli epäilttävä fiilis, että ei tää voi onnistua näin helpolla. Toisaalta olin kuitenkin paljon tyynempi kuin Siiriä odottaessa, halusin usko että raskaus päättyy hyvin. Raskausoireita oli, etomista, väsymystä, jatkuvaa nälkää ja rintojen arkuutta. 24.10. käytiin neuvolassa ulrassa ihastelemassa pikkuruista tyyppiä ja sykkivää sydäntä. Hetken helpotus, kaikki on hyvin! Jotenkin outo olo jäi kuitenkin kytemään. Tuli neuvola, sain neuvolakortin, lähetteet verikokeisiin jne. Pari viikkoa myöhemmin varasin yksityiselle ultran, ihan vaan mielenrauhaa hakiakseni ennen reissua mun porukoitten luo. Näin heti ultran näytöltä, että nyt ei näytä siltä kuin pitäisi, kyyneleet alkoi valua. "Ei tämä nyt valitettavasti hyvälle näytä. Olen niin pahoillani." Se reissu päättyi sitten lähetteeseen naistentautien polille keskenmenon vuoksi. Sama juttu kuin ekalla kerralla: Ei vuotoja, ei kipuja, vain oma etiäinen siitä että jokin on vialla. Alkio vastasi 7+0, kun viikkoja oli menkoista laskettuna 9+1. Päästiin siis edelliskertaa pari viikkoa pitemmälle. Miksi meille kävi taas näin?

Lähdin kuitenkin suunnitelmien mukaan reissuun, jotta sain muuta ajateltavaa, kuin että kannan sisälläni kuollutta vauvan alkua. Sovittiin seuraavalle viikolle käynti polilla. Siellä varmistettiin, että tilanne oli yhä sama. Pääsisin jo seuraavana päivänä lääkkeelliseen tyhjennykseen osastolle. Synnytysvuodeosastolle, jossa keskenmenot ja ilmeisesti keskeytyksetkin nykyisin hoidetaan. Vihkonen keskenmenosta ja sairauslomatodistus mukaan. Mies lähti mukaan, oli kaikenlisäksi sen synttärit. Osastolle tullessa saatiin kuulla, että joka paikka pursuaa äitejä ja vauvoja, joten odoteltiin melkein tunti omaa huonetta käytävällä katsellen aamupalalle taapertavia äitejä, jotka työnteli vauvojaan pikkuruisissa sängyissä. Samanlaisissa, joissa minäkin työntelin omaani viime vuoden elokuussa niin ylpeänä. Tää on mun vauva! Ihan kuin vääntäisi veistä haavassa: Tämän kaiken sinä juuri menetit. Kaveri oli saanut edellisenä päivänä vauvan. Moi vaan.

Se olikin sitten pitempi urakka kun viimeksi. Kolmet cytotecit, järkyttävä viluhorkka ja ripulointia. Jokainen "toimitus" metalliseen portatiiviin, ettei vaan mikään muu ulostuleva jää huomaamatta. Eikä kyllä jäänyt. Miten lohduttomalta tuntuu katsella kylmän astian pohjalla sitä kaikkea, mistä olisi voinut tulla meidän vauva. Verta, sikiöpussin palasia, istukkaa, hyytymiä, limakalvoa. Niitten kuuluisi olla mun sisällä, kasvaa ja vaalia suurinta aarretta, mutta siinä ne nyt on. Onneksi itse alkio oli niin pieni, että sitä ei voinut erottaa sikiöpussin sisästä, mutta pelkkä ajatuskin riitti. Toisaalta olin huojentunut, että nyt se oli ohi ja toipuminen voisi alkaa. Jälkivuotoa kesti 8 päivää, enimmäkseen niukkana. Viikko tyhjennyksestä tuli vielä yllättäen iso pala istukkaa vessakäynnin yhteydessä, mutta ei kuulemma tarvinnut mennä tsekattavaksi. 4.12. sain vielä haalean haamun testiin, samana päivänä kun meillä olisi pitänyt olla nt-ultra ja viikkoja reilut 13.

Tää on ollut ihan helvetin vaikeeta. Katkeruutta, kateellisuutta, surua, pettymystä, pelkoa. Mitä jos ei enää tärppääkään? Jos menee vielä kesken? Miten ihmeessä kestäisin sen? Toisaalta Siiri on ollut suuri lohtu ja vienyt ajatuksia muualle, samoin työ. Me ollaan onnistuttu ainakin kerran, joten miksei voitaisi onnistua uudelleenkin? Mutta toisaalta taas tää on ollut vaikeempaa, kun tietää yhden lapsen kokemuksella mitä menetti. Niin moni tuttava on raskaana, pari läheistäkin ystävää. Vauvoja tupsahtelee maailmaan vähän väliä. Viimeksi oltiin aika "yksin" yrittämässä, ei tarvinnut niin pelätä kuka seuraavaksi ilmoittaa vauvauutisestaan. Mutta täältä noustaan kyllä. Koko ajan on helpompaa. Kroppa näyttää pikkuhiljaa taas käynnistyvän. Toivoa on. 

Noin, nyt sain viimein oksennettua tän kaiken sanoiksi. Enkä edes itkenyt.

Täällä ollaan!

Huhuu, onko siellä vielä joku? Tää ajan kuluminen on jotain ihan älytöntä! En oo oikeen löytänyt aikaa enkä voimavaroja kirjoitteluun. Arki on kyllä kieltämättä aika haipakkaa nykyisin. Mie aloitin heinäkuussa keikkailemaan yksityisessä kotihoitoyrityksessä ja elokuun puolivälissä sitten yksityisessä vanhusten hoitokodissa. 11.9. alkaen oon tehnyt siellä täyttä listaa, ja oon siis lopettanut kotihoidossa käymisen. Tykkään työstä ja työkavereista tosi paljon. Sopimus on vuoden loppuun asti, siitä eteenpäin ei oo vielä varmuutta jatkosta yrityskaupan vuoksi. Tällä hetkellä oon tehnyt aamuja ja iltoja, mutta saa nähdä joudunko vielä yövuoroihin jossain vaiheessa. Mies on yhä päivätöissä, joten helpottaa tytön hoitoa. Myöskään viikonloppuisin sitä ei tarvi viedä mihinkään muualle hoitoon. Siiri aloitti siis 4.9. perhepäivähoitajalla lähellä mun työpaikkaa, ja siellä on mennyt ihan älyttömän hyvin! Alkuun tyttö kiukutteli illat kotona erossaoloa, mutta nyt ollaan jo kaikki selvästi totuttu tähän uuteen arkeen. Toki huomaa, että pieni takertuu muhun silti kotona ollessa entistä enemmän. Erossa olo kuitenkin menee hyvin, tyttö ei itke eikä kiukkua hoidossa, nukkuu siellä yhdet pitkät päikkärit ja syö hyvin. Nykyisin mennäänkin siis vain yksien päikkäreitten taktiikalla, illalla klo 19-19:30 nukkumaan ja yöt menee jo useimmiten vain yhdellä herätyksellä. Imetän yhä, ekan kerran annan tissiä siinä klo 4-5 aikaan etenkin jos oon menossa aamuun. Kotona tissitellään ahkeraan. Nyt muutamana iltana Siiri on nukahtanut ihan täysin omatoimisesti ilman itkuja omaan sänkyyn, kun oon imettänyt sen huoneen sijaan hämärässä olkkarissa, ja huoneessa laittanut sen suoraan sänkyyn toki hyvät yöt toivottaen :)

On se jo niin iso tyttö! 1v tuli tosiaan jo "aikaa sitten" täyteen, sanoja tulee ainakin ääti, iss, tiss ja tiitti. Osaa hienosti näyttää omia kehonosiaan pyydettäessä, yrittää pukea ja riisua ite, syö pääsääntöisesti ite sormin tai lusikalla, juo välillä muovimukista (ei-nokallisesta), tekee yleensä aamuisin pottaan ainakin kakan, juoksee etenkin sisällä, tanssii, pusuttelee, hassuttelee ja osoittaa jo omaa tahtoa. Ja paljon kaikenlaista muuta. Toisaalta arki on mukavaa tämmöisen toimeliaan tapauksen kanssa, toisaalta välillä oon ihan hermoraunio kun kaikki pitää levittää lattialle, "ei" kaikuu välillä kuuroille korville ja nauraen vaan toistetaan se asia, josta on kielletty. Pukeminen on aika urakka, kun tyyppi heittäytyy välillä makaronina lattialle eikä suostu yhteistyöhön. Tai sitten juoksee karkuun. Onneksi löysin Tripp trappiin valjaat viimein vaatehuoneen uumenista, sillä muuten Siiri koittaa koko ajan nousta seisomaan. Sohvallekin kiipeää jo ketterästi, mutta onneksi osaa jo tulla hienosti pylly ja jalat eellä alas :) Vauhtia riittää hyvässä ja pahassa, mutta tällaista kai tää elämä taaperon kanssa on!

Tässäpä tämmöinen pikainen koonti tämän hetkisestä elämästä meijän perheessä. Saa nähdä mitä kaikkea tää jännää ja uutta tää syksy tuo tullessaan! :)

Siskoni ottama kuva 1v:stä :)

Ensimmäinen nimipäivä ja kuulumisia

Onnea Siiri! <3 

Vuosi sitten tuntui ihan hassulle, että meillä olisi pian oikeasti Siiri -tyttö. Se Siiri, josta olin niin kauan haaveillut. Reilu viikko sitten tyttö täytti 10kk ja otti ensiaskeleensa muutama päivä aikaisemmin, ihan uskomatonta! Nyt kulkee jo ihan kivoja matkoja sisällä omatoimisesti töpötellen ja seisahtuu välillä paikalleen, mutta tasapaino pysyy hienosti. Meijän vauva kävelee! Tuo "vauva" tuntuu kyllä sanana jo niin kaukaiselle, kun ei tuossa oo enää oikeen mitään vauvasta muistuttavaa jäljellä. Kohta pitää ihan oikeesti alkaa suunnittelemaan niitä 1v -synttäreitä. Apua, ei tää vauvavuosi voi olla jo näin lopuillaan!

10kk neuvolassa mitat oli 8745g, 72cm ja py 43,5cm. Seuraava onkin sitten se 1v -käynti 15.8. eli lasketun ajan päivänä. Haikeaa, mutta samalla niin jännittävää tää kaikki kasvaminen ja kehittyminen, kuten oon useaan kertaan maininnutkin. Tosi ristiriitaista. Samalla kun nautin hirveesti tästä nykysestä arjesta hyvin nukkuvan (wohooo!!), leikkisän ja taitavan esi-taaperon kanssa tuntuu ettö vauvankaipuu alkaa nostella päätään yhä useammin ja useammin. Kroppa viestittelee, että eikö olisi jo aika uudelle pienelle tuhisijalle. Kaveripiiriimme on tulossa tälle syksylle peräti kolme vauvaa, joten vauvahuuruilta ei voi välttyä. Mutta samalla joku tuolla pääkopassa koittaa pitää ohjakset käsissään, muistutella miten mukavaa elämä on nyt ja realisoida sillä, mitä kaikkea haastetta uusi vauva taas toisi mukanaan. Enää ei voitaisi Ollin isyysloman aikana vaan pötkötellä päivät pitkät vauvaa nuuhkutellen ja ihastellen, tai istua rauhassa imetysmaratonien aikana sohvalla Netflixiä kuluttaen ja herkkuja mässäten. Pitäisi pyörittää tätä muuta arkea samalla. Puhumattakaan siitä, miten raskausaikana kykenisi lepäämään, jos (kun?) päivät menisivät töissä ja äitiysloma Siirin kanssa touhottaen.

Niin tosiaan, oon nyt kahden firman keikkalistoilla jos vaikka sattuisin saamaan joskus töitä sopivasti Ollin ollessa kotona. Oon myös ilmottanu, että voisin ottaa pitempiä sijaisuuksia syyskuusta alkaen, kun ollaan haettu Siirille hoitopaikkaa syksylle. Kää-ääk. Välillä oikeen ahistaa ajatella töitä, koska pelottaa miten se uusi arki lähtee rullaamaan ja miten kaiken saa soviteltua yhteen. Etenkin tälleen perfektionistina kun haluaisi revetä joka paikkaan ja riittää kaikille. Myös oma osaaminen huolettaa, koska en oo kerenny kerätä oikeen mitään työkokemusta opiskeluajalta, ja tuntuu etten enää muista mitään teoriaa opinnoista. Mutta töihin lähtöä motivoi ajatus siitä, että sitten jossain vaiheessa voisi paremman taloudellisen tilanteen turvin jäädä hyvillä mielin taas äitiyslomalle... :P Ja töihin menemisen kynnys ei ehkä enää sen jälkeen olisi niin suuri.

Ainiin. Tässä on kerennyt tapahtua vielä yksi iso asia. Minä nimittäin pitkän harkinnan ja suunnittelun jälkeen kosin Ollia 3. vuosipäivänä 25.5. ihan rennosti täällä kotona ja se myöntyi, joten ollaan nyt sitten kihloissa ja sormukset kimaltelee vasemmissa nimettömissä sen merkiksi <3

Yhtä juhlaa

Nyt ollaan taas päästy takaisin arkeen viime viikon juhlallisuuksista! Torstaina Siiri täytti 9kk, perjantaina oli mun 24v -synttärit ja eilen tietenkin äitienpäivä, mulle ensimmäinen laatuaan.

Siiri on nyt siis ollut täällä mahan ulkopuolella pitempään ku sen sisässä! Vitsit miten hurjaa. Toisaalta raskausajasta ei kuitenkaan vielä tuon kauempaa oo, mutta välillä tuntuu että siitä on ikuisuus. En oo enää moniin kuukausiin esimerkiksi muistanut, miltä vauvat potkut masussa tuntuikaan. Nyt se vauva puskee kolmatta hammastaan, kävelee tukea vasten ja konttaa kauheeta kyytiä joka paikkaan.

Synttäreinä appiukko tuli päivällä käymään ja toi kukkia tullessaan. Meinasin jo vähän vetää herneen nenään, kun mies tuli töistä eikä sillä ollut mulle mitään lahjaa, ei ees niitä kukkia. Sitten sen puhelin yhtäkkiä soi, ja puhelun loputtua se sano että lapsenvahti tulee kohta ja meijän pitää lähtee. Arvelin, että varmaankin tarkottaa anoppia ja lähetään jonnekin ravintolaan kahestaan. Mies vei mut yhteen mun mittakaavalla tosi hienoon ravintolaan syömään viiden ruokalajin maistelumenun viineineen, vitsit oli kyllä ihana yllätys ja niin hyvää ruokaa! :)  

Peuratartar ja simpukkavaahtoa

Eilinen äitienpäiväkin sujui mukavasti pääasiassa kotosalla. Aamulla sain Nutellalla ja hedelmillä päällystettyjä vohveleita kahvin kanssa sänkyyn. Siirin päikkäreitten jälkeen käytiin anoppilassa kahvilla ja annettiin lahjukset, ja Siiri sai vähän leikkiä serkkupoikien kanssa. Iltapäivällä kävin yksin juoksemassa, syötiin hodareita ja illalla tytön nukahdettua kateltiin tavalliseen tapaan telkkua. Oispa kiva jos vuoden päästä Siirikin osaisi jo vähän piirtää mulle jotain lahjaksi :) Laitan lopuksi ekan kuvan meistä, joka on otettu Siirin ollessa 16h ikäinen. Ollaan me jo 8h tuossa vaiheessa keretty kunnolla tutustulla, mutta mies tuli vasta tuolloin iltapäivällä takaisin sairaalaan nukuttuaan rankan yön jälkeen pitkään, ja kuva on siis sen ottama. Niin ihana ja rakas pieni kirppu, kiitos että teit musta äidin! <3

Throwback time!

Aattelin huvikseni tehä tämmösen listauksen odotusaikaa muistellen, että povattiinko meille enemmän tyttöä vai poikaa näiden uskomusten perusteella. Vasemmalla puolella tyttöä koskevat väittämät ja oikealla poikaa. Oon lihavoinut ne, jotka täsmäsi omalla kohdalla :)

Vatsa on ylhäällä ja muistuttaa vesimelonia / Vatsa on alhaalla ja muistuttaa koripalloa

Linea negra jää napasi alapuolelle / Linea negra jatkuu navan yli

Vauvan syke yli 140 lyöntiä minuutissa / Syke alle 140 lyöntiä

Hiukset rasvoittuvat ja ovat elottomat / Hiukset ovat paksut ja kiiltävät

Painoa kertyy joka puolelle kehoa / Painoa kertyy lähinnä vatsaan

Himo makeaan, kuten karkkeihin / Himo suolaiseen, kuten sipseihin

Hiukseen sidottu sormus liikkuu heilurimaisesti vatsan päällä roikottaessa / Sormus tekee pyörivää liikettä

Ankara raskauspahoinvointi / Ei pahoinvointia juuri ollenkaan

Kasvojen iho on rasvainen, näppyinen ja kalpea / Kasvot hehkuvat ja näyttävät hyvinvoivilta

Äidin vahva tunne tytöstä / Poikaolo

Tulos: tyttö 5/10, poika 5/10

Haha, olipas hauska! Näitten perusteella oli siis ihan fifty-fifty mahdollisuudet kumpaankin. Ainiin, tulipas näiden lisäksi mieleen vielä kiinalainen syntymäkalenteri, sen mukaan meille nimittäin ennustettiin tyttöä eli se kallistaa vaakakupin niukasti tytön eduksi. Jos (ja toivottavasti kun) oon vielä joskus uudelleen raskaana, niin on hauska taas palata tähän listaan ja vertailla sen hetkisiä merkkejä... Olisihan se kiva saada vielä joskus poikakin tätä meijän porukkaa täydentämään ;)

Mitä kuuluu kasikuiselle?

Huhhuh, kyllä on päivät (ja yöt) muuttuneet paljon se  jälkeen kun 7kk tuli täyteen! Oppi nimittäin pian ryömimään jo hurjaa vauhtia, joten joutu ihan tosissaan kulkemaan perässä eikä voinut tuudittautua siihen, että kyllä se siinä lelukasan vieressä viihtyy. Pian alkoi reenaanaan konttausta, mutta vasta ehkä viikko sitten konttasi ekaa kertaa kunnolla. Tosin ei oo sitä sen jälkeen kun kerran kontannut pienen matkan, vaikka nytkyy siinä asennossa vähän väliä. Noin 7,5kk alko nousta meitä vasten ahkeraan seisomaan ja sitten jo piakkoin kaikkea muutakin vasten. 8kk tultua täyteen on kehittynyt nopeasti seisomaan nousussa entisestään, seisoo tukea vasten jämäkämmin ja on alkanut myös kävelemään tukea vasten, esim sohvapöytää ja sohvaa. Painoilla ja ruuvien kiristämisellä tuunatun taaperokärrin kanssakin jo vähän kävellyt. Saa kyllä olla koko ajan vahtimassa kun omatoimisessa laskeutumisessa on vielä paljon reenattavaa, mutta siltikään pieniltä kolauksilta ei olla vältytty. Oon tosissani alkanut harkitsemaan konttauskypärän hankkimista :D Typy kun olisi vaan päästämässä molemmat kädet rti ja kurottelee turhan pitkälle. Istumaankin pääsee jo ite. Hurja harppaus siis menty eteenpäin motoristen taitojen osalta.

Pari päivää ennen 8kk täyttymistä huomasin kummankin alaetuhampaan puhjenneen, eli vihdoin Siirilläkin  sanoa olevan hampaita! Hampaat on jonkin verran vaivanneet, lähinnä iltakiukuttelun lomassa ja öisin. Ainakin niin luulen, mutta päivisin on ollut kyllä enimmäkseen oma pirtsakka itsensä. Hampaiden pesu on siis tullut osaksi aamu- ja iltarutiineja. Onneksi kuolaaminen ei oo mitenkään merkittävästi lisääntynyt, toki se nyt valuu herkemmin kun kielellä pitää tunnustella mitä suuhun on ilmestynyt. Puuro ja jopa soseet on alkaneet upota muutamaa lusikallista enemmän, joten ollaan siirrytty enemmän sekaruokailuun pelkkien sormiruokien sijaan. Osin siitä syystä tein yhden melko radikaalin ratkaisun, kun aloin olla täynnä levottomia öitä ja ailti klo 5:een aikaistuneita herätyksiä. Päätin lopettaa yöimetykset. Alkuun ekalla herätyksellä valvottiin tuntikin ennenkuin tyttö luovutti ja nukahti ilman maitoo. Tosi äkkiä päästiin kuitenkin siihen, että S herää joko kerran alkuyöstä tai joskus klo 4 aikoihin, välillä sekä että jolloin ekalla kerralla ei siis saa tissiä. Välillä oon kuitenkin antanut jos päivällä on syönyt kiinteitä huonommin. Eli aika lempeä taktiikka loppujen lopuksi, mutta on auttanut kuitenkin paljon! Omaan sänkyyn nukahtaa iltaisin suht helpolla. Jospa pikkuhiljaa pääsen yösyötöistä kokonaan eroon. 8kk neuvolassa mitat oli 8055g, 69,5cm ja py 42,3cm. Niin on jo ison tytön elkeet että hui! 

Se liikkuu!

Siiri on nyt reilun viikon verran ryöminyt! Oppi siis vihdoinkin sen samana päivänä kun tuli 7kk ikää täyteen :) Vauhtikin on jo melkoinen, kunhan tarpeeksi kiinnostava houkutin on näköpiirissä, eli enimmäkseen ne on Ransun kupit, luut ja lelut, äitin kännykkä tai tabletti tai lattialta löytyvät pikkuroskat. Pitäisi käydä ostamassa pistorasioihin tulpat ennenkuin neiti äkkää mennä niitä tutkimaan. Tuli aikamoinen tunnemyrsky kun se ekan kerran pääsi etenemään, koska oltiin jo jonkun aikaa odoteltu milloin siinä onnistuu. Toisaalta olin innoissani ja iloinen toisen puolesta (etenkin kun miten tyyppi ite oli siitä silminnähden mielissään), toisaalta melkeen säikähdin kun tajusin, että taas ollaan yhtä etappia kauempana pikkuvauva-ajoista. Voi haikeus! Mutta kyllä mie (jos en oo ennen mietä kirjottanut niin selvennyksenä: Näin puhun siis normaalisti :D) enemmän nautin kun Siirin kanssa voi koko ajan touhuta enemmän ja se on selvästi "tässä maailmassa", ja alkaa ymmärtää ja olla vastavuoroinen. 

Neuvolaa ei siis oo kun vasta 8kk lääkärineuvola seuraavaksi. Ois kyllä ollut kiva tietää tän hetkiset mitat, mutta täytyy vielä melkeen kuukausi ootella niitä. Välillä vähän jännittää kasvaako tyttö tarpeeksi, kun kiinteitä menee vielä niin pieniä määriä ja päivisin se ei välillä malttaisi millään imeä, joten tarjoankin tissiä yhä kuudesta kahdeksaan kertaa päivässä. Kompensoi sitten yöllä ja vaatii tissiä kolmen tunnin välein... Onhan sitä nyt päivällä ihan liikaa kaikkea muutakin tekemistä ;) 

Eilen oli toisiksi viimeinen vauvauinti ja siellä oli kuvaaja ottamassa vauvoista vapaaehtoisia sukelluskuvia. Meijän kuvat ei harmiksi näyttäneet oikeen onnistuvan, ainakin kun kameran näytöltä vilkaistiin pikaisesti. Pitää kattoa miltä ne näyttää sitten tietokoneella editoituna, kun saadaan viimeistään kolmen viikon päästä ne linkkinä sähköpostiin. En viitsi maksaa huonoista kuvista. Hurja miten äkkiä tuokin kurssi on hujahtanut, vastahan se tammikuussa alkoi!

Neiti 7kk!

Kuten kuvasta näkyy meillä on opittu istumaan melko hyvin, ei siis ite vielä nouse istumaan (paitsi konttausasennosta yrittää istua) eikä ihan kympillä pysy ilman tukea, joten ei uskalla jättää lattialle istuksimaan ilman että on ite vieressä valmiina ottamaan koppia. Konttausasentoa alkoi mallaamaan pari päivää ryömimään oppimisen jälkeen, nyt välillä uskaltaa nostaa jo kädetkin suoraksi, kyynerpäät irti lattiasta (toisin kuin kuvassa) ja nytkyy siinä hetken ennen mahalleen sukeltamista :D Voi mun pieni! Saa nähdä millon se lähtee konttaamaan, vaikka varmaan tätäkin nyt ensin tovi reenataan :)

Nyt ollaan muuten lopullisesti jätetty perhepedissä nukkuminen, koska mun selkä sanoo ittensä kohta irti ja Siirikin nukkuu paljon levottomammin meijän välissä... Tietenkin tiheään tissiä vaatien. Mutta mikään helppo juttu tuo omaan sänkyyn ja huoneeseen siirtyminen ei oo, on nimittäin neidillä "hieman" tuota luonnetta :D Aika monta kertaa on saanu tähän asti siellä rampata tutittamassa, rauhottelemassa ja imettämässä, tosin yritän sitä siis lykätä mahdollisimman pitkään. Luulen, että Siirillä on enemmänkin kyse lohtusyömisestä kun oikeasta nälästä. Aamulla toki haen sen meijän väliin syömään ja touhuamaan, mikä onkin kyllä päivän paras hetki :) Siiri on aina herätessään niin aurinkoinen, että täytyy olla tosi surkea yö ettei siitä piristyisi!

Olen muutakin kuin äiti

Kaikki postaukset synnytyksen jälkeen on käsitelleet enemmän tai vähemmän vauvaa. Nyt aattelin suoda edes yhden vain itsestani itsekkäine ajatuksineen. 

Postauksen otsikko tuppaa usein arjessa unohtumaan. Oon niin keskittynyt vaan Siiriin, että oma itse jää taka-alalle. Ja niin sen kai kuuluukin mennä, mutta äitien olisi hyvä panostaa enemmän itseensä ja omaan hyvinvointiinsa, sillä se luo pohjan kaikelle muulle. Helpommin sanottu kuin tehty. Nyt näin puolen vuoden äitiyden jälkeen oon kuitenkin alkanut huomata että se Salla, joka pikkuhiljaa tukahtui kasvavan raskausmasun alla ja painui vielä entistä syvemmälle unholaan pienen vauvan tuhistessa rinnalla, on nyt kevään kynnyksellä alkanut kaivautumaan pois piilostaan. Olo alkaa olla normaali, henkisesti ja fyysisesti. Voi kuinka nautinkaan kevätauringossa juoksemisesta, kun huomaan miten askel kevenee lenkki lenkiltä. Minnekkään ei kolota, ei tarvitse pelätä kaatuvansa masua suojellen, sektiohaava ei kiristä ja rinnat pysyy kivasti aisoissa uusilla (entisiä isommilla) urheiluliiveillä. Oon päässyt välillä myös salille reenaamaan painoilla. Vuosi sitten sain vain haaveilla tästä kaikesta kovottelevan vatsan takia.

Raskausläskit on alkaneet sulamaan, kun oon jaksanut kiinnittää huomiota ruokavalioon ja järjestänyt aikaa liikunnalle. Peiliin katsominen ei enää aiheuta niin pahasti kuvotusta ja häpeää. Kyllähän tuo maha roikkuu ja hyllyy yhä (ja moni muukin paikka :D), mutta pikkuhiljaa edetään kohti kiinteämpää vartaloa ja parempaa fyysistä kuntoa. Haaveilen uusista vaatteista, jotka ovat muutakin kuin löysiä housuja tai mahan piilottavia telttapaitoja. Tai sellaisia, joissa ei tarvitse pystyä imettämään. Haaveilen tavallisista rintsikoista. Olisi ihana jaksaa meikata vähän useammin ja laittaa tukka muuten kuin ponnarille. Ihan vaikka pitää niitä auki ilman, että joku on repimässä niistä tai tunkemassa niitä suuhunsa.

On ihanaa saada yhä useammin omaa aikaa. Kun voi jutella aikuisten ihmisten kanssa muustakin kuin siitä, paljonko kiinteitä vauva syö tai kuinka monessa pätkässä nukuttiin edellisenä yönä. Käyttää puheessaan muitakin pronomineja kuin me tai te. Menojalkakin vipattaisi ja odotan jo innolla kevään terassikelejä, jotta pääsen juomaan kylmän Happy Joen auringon lämmittäessä ihanasti.

Tietenkin vauva-arkikin on ihanaa ja en todellakaan haluaisi enää palata aikaan ennen Siiriä. Välillä iskee myös pieni vauvakaipuu, kun tajuaa ettei meillä oo enää pikkuvauvaa. Sitten yritän muistutella itelleni, mitä kaikkea hauskaa voi tehdä ja miten elämä on niin paljon helpompaa kun ei oo raskaana, ja miten sitä sitten taas sulkeutuisikaan siihen vauvakuplaan... Puhumattakaan miten parisuhde jäisi taas taka-alalle, kun ollaan juuri saatu sitä elvytettyä. Joten torstaina mulle laitetaan kuparikierukka. Vaikutustehohan kestäisi viisi vuotta, mutta otan sen varmasti ennen sitä pois. Se, kuinka kauan sitä lopulta tulee pidettyä jää nähtäväksi. Riippuuhan se toki siitäkin, miten mun kroppa siihen reagoi. Että ihan heti ei oo vauvauutisia täältä suunnalta luvassa, ellei sitten kohtalo päätä toisin. Toki se yllätys otettaisiin ensijärkytyksen jälkeen ilolla vastaan :)

Puolivuotias!

Siirille tuli jo tuossa hyvä tovi sitten puoli vuotta täyteen, ihan uskomatonta miten nopeesti mun vauva kasvaa! Nyyh!

Ei oo meillä enää pikkuvauvaa. Puolivuotisneuvolassa mitat oli 7350g (s. 3080g) & 65cm (s. 59cm) joten hyvin neiti pulskistuu, vaikka pituus vähän jätättää. Istuu syöttötuolissa ja opettelee soseiden lomassa sormiruokailua, vaunujen koppa vaihdettu ratasosaan, pinnasängyn pohja laskettu, tuteissa siirrytty isompiin, vaippakoko muuttuu taas pian, sitterissä on enää harvakseltaan ja vaipat helpompi vaihtaa sängyssä tai lattialla. Ryömimistä ja konttaamista sentään vielä ootellaan, mutta kovasti tykkäisi jo seisoskella tuettuna. Ilman tukea istuu jo pieniä hetkiä.

Missä on mun pieni ryppysorminen rimpulani, jolla ei ollut reisimakkaroista tietoakaan? Se, joka söi tissiä rauhassa lähes tuntitolkulla putkeen venkoilematta tai venyttämättä noita lärpsyköitä entisestään? Hän, joka tuhisi pienessä unipesässä meijän välissä, eikä herättänyt repimällä hiuksista tai potkimalla kylkiluihin?

Toisaalta tuo hersyvä hymykuoppainen nauru, kaikkea tutkivat kädet ja hereilläoloajan taukoamatta viuhtovat jalat saa mut oottamaan innolla, mitä kaikkea uutta ja hienoo onkin vielä eessä! Just tuon tyypin äitinä oleminen on rankinta, mutta kuitenkin parasta tässä elämässä ♡

Vauvauinti ja 5kk neuvola

Sunnuntaina oli Siirin eka vauvauinti ja se meni aivan loistavasti! Melkeen liiankin hyvin eli vähän jänskättää miten tän viikon reissu sujuu :D Oltiin ihan kahdestaan liikenteessä, koska Ollilla oli aamuvuoro eikä ollut saanut vuoroa vaihdettua yrityksistä huolimatta. Harmitti kyllä, mutta onneksi nyt se aloitti sopivasti uudessa työpaikassa ja tekee nykyisin vain päivätyötä arkisin. Mutta itse uintiin! Oli tosi vaikeeta suunnitella mihin aikaan pitäisi herätä, syödä ja lähteä että tyttö jaksaisi hyväntuulisena, joten syötin sen tunti ennen kuin piti olla altaassa, neuvojen mukaan. Pukuhuoneessa riisuin ensin itseni ja kaivelin kaikki pesuhuoneeseen lähtevät kamat valmiiksi ennenkuin vaihdoin Siirille uikkarin. Kaukalon olin suojannut sellaisella kosteussuojalla. Seuraavalla kerralla taidan kyllä laittaa Siirin vaippasilteen siihen ja pukea uikkarin vasta pukkarissa, koska pissithän lirahti heti kun vaippaa ei ollut. Uinnissa käytiin kolme ihan perusotetta läpi, leikittiin pari laululeikkiä joissa vauvoja nosteltiin ja heiluteltiin vedessä ja lopuksi tehtiin vauvapiiri, jotta pikkuiset sai koskea ja ihmetellä toisiaan ihan lähekkäin. Siiri tykkäsi tosi paljon, hihkui, hymyili ja räpiköi käsillä ja jaloilla :) Kaksi vauvakaveria on samassa uintiryhmässä, eli silleenkin oli mukavaa kun oli tuttuja. Oli yllättävän raskasta kannatella vauvaa se puoli tuntia ja sen kyllä tuntee yhä käsissä, mutta Siirin ilon näkeminen sai mutkin tuntemaan itteni niin onnelliseksi ja kiitolliseksi tuosta pienestä rakkaasta <3  Pesuhuoneessa huuhdeltiin kloorivesi hyvin pois ja mentiin saunaan lämmittelemään ja syöpöttelemään. Siiri oli selvästi raukea pukuhuoneessa, mutta väsyitkuilta säästyttiin ja uni tuli heti autossa. Ootan jo innolla tulevaa uintia, etenkin kun Ollikin pääsee mukaan!

Pikku uimaria jännittää!

Maanantaina oli sitten 5kk neuvola rokotteineen. Suluissa olevat mitat on kuukauden takaa ja tuoreet: 6670g (5830g), 63,5 cm (62cm) ja py 40cm (39,5cm). Painoa oli siis tullut hurjat 830g! Se nousi siis miinukselta keskikäyrälle, muut mitat menee edelleen -1. Rokotteet otettiin kaikki aivan kuten tähänki  asti ja tästä eteenkin päin, vaikka itkuhan siitä tuli. Onneksi tyttö leppyi äkkiä ja kohta jo jutusteli kovasti terkkarille. Ajattelin, että nythän se varmaan nukkuu päikkärit oikeen hyvin, mutta eipäs nukkunutkaan. Sitten joskus viiden jälkeen (neuvola oli siis klo 10) alkoi ihan mieletön itku ja huuto, en muista että Siiri olisi koskaan itkenyt niin :/ Oikeen mikään ei meinannut auttaa, kunnes annettiin Pamolia kun tyttö tuntui myös lämpimälle, ja olihan sillä sitten ihan kuumettakin. Se onneksi vähän rauhoitti, mutta ilta oli itkuinen ja Siiri halusi olla paljon sylissä ja tissillä, luonnollisesti. Yöllä nukkui ihmeen hyvin 3-4h pätkissä, mutta annettiin puoliltaöin taas särkylääkettä, kun kuume oli noussut takaisin. Sai sitä vielä aamulla herättyään. Eilinen oli aika raskas, kun eihän se oikeen nukkunut eikä viihtynyt kuin sylissä. Yhdet löysät rotakakat tuli. Onneksi iltaa kohti neiti vähän piristyi, eikä lämpökään enää niin kohonnut. Annoin varuilta kuitenkin kerran särkylääkkeen, kun musta se tuntui vähän lämpimälle. Yö meni ihan ok, ja aamulla oli jo entinen hymyileväinen naama vieressä kun herättiin :) Otin sen siis viereen viiden aikaan, kun olin itse niin uninen että pelkäsin pudottavani sen lattialle. Toivottavasti pahimmat oireet olisi nyt selätetty, mutta ihmettelen kyllä miten nyt otti niin koville, kun 3kk samoista rokotteista ei tullut pientä kitinää kummenpaa... Toki rota laittoi silloinkin mahan sekaisin. Onneksi se oli nyt viimeinen laatuaan, ja seuraavat piikit tulee vasta 1v neuvolassa!

Neidin hiuslook

Zombiäiti

Väsyttää. Sellainen kestoväsymys mulla on varmasti koko ajan päällä ja siihen on jo niin tottunut ettei se juuri tunnu (mutta näkyy kyllä hajamielisyytenä ja töhöilynä), mutta viime päivinä on kyllä väsyttänyt ihan oikeasti. Siiri on käytännössä koko elinikänsä nukkunut semmoisissa 3-4h pätkissä yöt, mitä nyt ekana viikkona yhtenä yönä 7h (ja ite heräilin vähän väliä hädissäni tarkistamaan, onko se ees elossa :D) ja 2kk iässä viikon 5-7h putkeen, jopa yhden 8h yön. Yksi hulinavaihe oli tuossa 3-4kk tienoilla, jolloin heräili parin tunnin välein syömään ja imetyksen jälkeen olisi vielä ollut kovasti juttutuulella. Sitten palattiin vähäksi aikaa normaaliin, kunnes nyt taas viikon verran yöt on olleet ihan kamalia. Tyttö nukahtaa siinä 20:30-21, mutta eihän silloin vielä ite malttaisi mennä maaten, koska Ollikin pääsee iltavuorosta vasta ysin jälkeen. Sitten se aika vaan kummasti venähtää, ja just kun on ite päässyt mukavasti sänkyyn niin 2-3h Siirin nukahtamisesta pinniksestä alkaa kuulua tuttua ähinää, joka muuttuu pian itkunsekaiseksi. Loppuyö heräillään tunnin parin välein ja välillä tiheämminkin, syödään, kitistään, kääntyillään poikittain sängyssä, ähistään ja itketään. Yritän saada sen ensin jatkamaan uniaan tutilla ja unilelulla, mutta se onnistuu melko harvoin. Välillä riittää sylissä heijailu, mutta viimeinen keino nukahtamiseen on toki tissi. 

Olen nyt siis yrittänyt saada Siirin nukkumaan koko yön omassa sängyssään, sillä mun kroppa ei tätä perhepetisysteemiä enää kestä, vaikka se olisikin muuten helpoin tapa selvitä yöimetyksistä ja saada tyttö jatkamaan uniaan. Oon siis yrittänyt imettää sängyn reunalla istuen ja pää vähän väliä pilkkien. Lopulta otan kuitenkin tytön meijän väliin nukkumaan, koska en vaan enää jaksa. Eikä siinä mitään pahaa olekkaan, mutta haluaisin pikkuhiljaa saada meijän sängyn pyhitetyksi todellakin vain meille kahdelle. Ja nukkua itsekkin vapaammin ilman pelkoa tytön liiskaantumisesta tai tippumisesta, vaikka tuoli reunustaakin sänkyä mun puolelta yöpöydän jatkeena.

Niin että hermot on kireellä ja nytkin oon varmaan sata kertaa lukenut tän tekstin, enkä vieläkään oo varma saako tästä tajunnanvirrasta mitään selkoa :D Mutta että jotain hulinaa tämä nyt varmaan on. Päivisin sentään päikkärit nukkuu ulkona vaunussa hyvin, semmoset 3h kerrallaan. Toivottavasti vielä joskus mekin saadaan nukkuä yöllä! Tai lähinnä minä, mieshän enimmäkseen kuorsaa tyytyväisenä...

Väsynyt, mutta kuitenkin onnellinen :)

Vuoden eka!

Hyvää alkanutta vuotta 2017! :)

Meillä meni uusi vuosi ihan mukavasti, käytiin kattomassa kaupungin ilotulitus klo 18 ja sen jälkeen mentiin pariksi tunniksi kaveriperheen luokse, jossa siis on Siiriä 20pv nuorempi tyttö ja vajaa 2v taapero. Syötiin perinteisesti nakkeja ja perunasalaattia ja katseltiin kun vauvat köllötteli lattialla. Kotona sitten katseltiin leffaa ja herkuteltiin juustoilla ja sipseillä, joinpa yhden siiderinkin kun tyttö oli nukahtanut! Tänään käytiin juhlimassa Siirin serkkupojan 4v synttäreitä miehen sukulaisten kesken, sai taas kaikkea herkkua lappaa naamaan :D Jokohan sitä nyt sais itteensä niskasta kiinni tammikuun kunniaksi?

Raketteja ihmettelemässä

Herran synttärikakku

Siiri tyylikkäänä

Eilen kun imetin viimeistä kertaa vanhalle vuodelle mietin vähän liikuttuneena, mitä kaikkea tämä vuosi tuokaan mukanaan. Siiri oppii niin paljon uusia taitoja, kasvaa ja kehittyy, ja pian meillä ei enää olekaan vauvaa, vaan eläväinen taapero. Hui! Täytyy nyt yrittää nauttia näistä vauvakuukausista, koska on niitä vielä onneksi aika monta jäljellä :) Mutta nyt voi jo sanoa, että ensi kuussa meillä on puolivuotias!

Vuosi 2016

Nyt kun kirjoittaminen on monelta kuukaudelta jäänyt ja vuosi lähenee loppuaan, ajattelin katsella taaksepäin kuluneeseen vuoteen ja verestellä muistoja. Tämä vuosi on ollut elämäni jännittävin, raskain ja rakkain monella tapaa.

Tammikuun vaihtuessa katselin telkkarista Helsingin uutta vuotta pahoinvoivana ja en uskaltanut oikeen ajatella, että meillä voisi olla tänä vuonna vihdoin oma vauva. Klementiinit, riisikakut ja raskausvitamiinit oivat pääasiallinen ruokavalioni. Pelkäsin liukastuvani sen aiheuttaen keskenmenon, joten ulkona liikkuminen oli todella vähäistä. Väänsin opinnäytetyötä seminaarikuntoon hiki hatussa parini kanssa.

Helmikuussa esitettiin ja palautettiin oppari ja aloitin sh-opintojen viimeisen syventävän harjoittelun. 8.2. oli odotettu ja jännitetty nt-ultra, jossa vauvalla kaikki näytti olevan onneksi kunnossa. Vauva-uutinen ähti jakoon niillekkin, keiltä se oli maltettu salata ja masu alkoi pikkuhiljaa kasvaa. Samoin myös luotto siihen, että tämä vauva saadaan tuoda elävänä kotiin.

Maaliskuu meni tehokkaasti harkan ja satunnaisten koulujuttujen parissa. Raskauden puoliväli poksui ja pieniä potkuja alkoi satelemaan ihanasti. Koitti rakenneultra, jossa kaikki oli juuri niinkuin piti ja saatiin kuulla odottavamme pientä prinsessaa. Voi sitä onnea! Olin melko väsynyt ja mahan kovottelut hidasti menoa. Parisuhde oli kovilla jatkuvien riitojen takia.

Huhtikuussa tehtiin raskas päätös ja päätettiin luopua saksanpaimenkoirasta. Arki alkoi helpottaa ja riidat väheni merkittävästi. Hankittiin vauvalle vakuutus, täytettiin Kelan papereita ja saatiin äitiyspakkaus hypisteltäväksi kotiin. Ransu täytti 2v!

Toukokuussa tapahtui paljon. Vappua juhlin hillitysti viimeistä kertaa haalareihin ahtautuen, luonnollisesti vesiselvänä. Isyydentunnustus ja yhteishuoltajuussopimus, lääkärineuvola ja viimeisen kolmanneksen alkaminen aivan toukokuun lopulla olivat isoja juttuja raskaudessa. Ostettiin ensimmäinen yhteinen koti, ja sen remontoiminen alkoikin sitten samoin tein. Loppuhuipennukseksi valmistuttiin molemmat sairaanhoitajiksi 3,5v opintojen jälkeen, vieläpä samalta luokalta! :)

Kesäkuu pakattiin, myytiin ylimääräisiä kamoja pois, rempattiin uutta asuntoa ja mä selasin vimmatusti netin ihmeellistä maailmaa ettien uuteen kotiin ja vauvalle kaikkea kivaa ja tarpeellista. Olisin halunnut nauttia kesästä enemmän, mutta kiire, väsymys ja tukala olo vei niin paljon aikaa ja energiaa, että en saanut siitä irti niin paljon kuin olisin halunnut. Juhannuksen vietin Ransun kanssa kotimaisemissa Ollin ollessa Joensuussa töissä. Harmitti olla erillään, mutta toisaalta sain nauttia maaseudun rauhasta, järvestä ja perheestä kun ei tarvinnut kyhjöttää yksin kotona kaupungissa limpparia litkien. Pääsin extempore masukuvauksiin ja siitä jäi ihania kuvia muistoksi. Juhannuksen jälkeen muutettiin vielä pienen remonttikaaoksen keskelle, mutta pian päästiin jo asettumaan kunnolla taloksi.

Heinäkuun alussa mulle järjestettiin ihanat babyshowerit yllärinä, ja uusi koti täyttyi ihanista ihmisistä. Urakoitiin viimeiset vauvahankinnat, sillä halusin kaiken olevan valmista rv 37 mennessä. Koitti täysiaikaisuus, laitoin vauvalle pedin valmiiksi (olin kyllä tainnut valmistella sen hyvin jo aiemmin :D), vuorasin sängyn lapsivesien menon varalta ja kaivoin sairaalakassin esiin pakkaamista oottamaan. Ja sitten sitä vasta ootettiinkin.

Elokuu koitti ja päivä päivältä kävin kärsimättömämmäksi, eikö vauva ikinä tule. Jälkikäteen ihan hävettää, kun laskettua aikaa ei oltu vielä edes ohitettu! Aloin vaan olla niin loppu siihen tukalaan oloon, eikä helteet ainakaan yhtään helpottaneet oloa. Tein kaikkeni, jotta synnytys käynnistyisi nopeammin. Siivosin kodin melkeinpä kirjaimellisesti lattiasta kattoon (mm. kuurasin pesuhuoneen lattian ja jynssäsin vaatehuoneen seiniä), saunottiin appiukon ja kaverin luona kun omaa saunaa ei oo, käytin ahkerasti Ransua lenkeillä ja ravasin rappukäytävässä, tein akupainantaa, koitin rentoutua ja herkutella. Ja oli se kolmaskin ässä aika ahkerassa testissä :D Mutta yhtäkkiä homma sai aivan uuden juonenkäänteen, kun aivan tavalliselta neuvolakäynniltä 38+4 mut marssitettiinkin äitipolille tsekkaukseen ja jäin sieltä svo:lle pariksi päiväksi seurantaan alkavan raskausmyrkytyksen takia. Olin kotona pari päivää, menin uudelleen kontrolliin ultrattavaksi ja eikun takaisin osastolle käynnistykseen. Seuraavana päivänä sain pari puolikasta supistuksia aiheuttavaa lääkettä ja siitä seuraavana iltana 11.8. klo 22:15 syntyi kiireellisellä sektiolla maailman ihanin tyttö ♡  Laskettuna päivänä 15.8. päästiin kotiin, ja loppukuu menikin vauvaa ihastellen ja opetellen uutta elämää.

Syyskuusta ei ole jäänyt oikeen muistikuvia, sillä se hurahti hurjalla nopeudella ja väsymyspöhnässä. Eikä näillä imestysaivoilla muista muutenkaan mitään! Matkustettiin ekaa kertaa uudella kokoonpanolla Viitasaarelle mun perheen luo, ja sinne kerääntyi sukulaisia ihmettelemään pientä nyyttiä. Suunnittelin nimiäisiä ja väkersin jopa kutsut ja kummitodistukset ite.

Ensimmäinen päivä lokakuuta juhlittiin sitten tytön nimeä täällä meillä kotona reilun parinkymmenen hengen voimin, ja hänestähän tuli siis Siiri Ilona Emilia ♡ Ystäväni teki ihanan vaaleanpunaisella sokerimassalla kuorrutetun vadelma-suklaakakun mun toiveiden mukaan. Lisäksi tarjottiin mun äidin tekemää voileipäkakkua, Ollin veljenvaimon tekemää focacciaa, mun väsäämiä kinkkuhyrriä, anopin leipomaa omenapiirakkaa, keksejä, sipsejä, vaahtokarkkeja ja viinirypäleitä. Kilisteltiin Pommacilla, mä sopersin jotain puheentapaista päästäni (todella kiusallista!) ja paljastin tytön nimen kolmannesta nimestä alkaen nimen merkitystä selittäen. Etunimen tiesi jo melkein kaikki vieraista, koska alettiin kutsua tyttöä Siiriksi heti rakenneultran jälkeen, mutta koska muutamalta oltiin maltettu se salata annoin yhen kummin tehtäväksi avata pienen pinkin laatikon, ja sieltä paljastui etunimellä varustettu ruokalappu. Jaoin kummitodistukset ja Ollin tehtävänä oli vaan edustaa neiti sylissä koko virallisen osuuden ajan. Seurustelua, syöpöttelyä, valokuvia ja lahjojen availua... Hyvin yksinkertaiset mutta meidän näköiset juhlat :) Siirin tullessa 2kk sillä todettiin hyvin todennäköinen atooppinen ihottuma, ja se onkin välillä aiheuttanut vähän päänvaivaa. Onneksi löytyi hyvä rasva, jolla iho pysynyt nyt hyvänä ilman kortisoniakin.

Marraskuussa Siiri oppi nauramaan ja tarttumaan esineisiin. Enimmäkseen perusarkea typyn kasvua ihmetellen ja kotia hoitaen Ollin käydessä kolmivuorotyössä. Juhlittiin Ollin ekaa isänpäivää! :)

Tässä joulukuussa on tapahtunut paljon, ja tämä(kin) kuu hujahti silmissä, etenkin jouluvalmisteluja tehdessä ja vähän myös stressatessa, myönnettäköön. 4pv vaille 4kk ikäisenä Siiri kääntyi ekan kerran selältä mahalleen, ja siitä lähtien onkin pyöriskellyt vähän turhankin ahkeraan. Tarttuminen on vaan kehittynyt, istumaan pitäisi jo kovasti päästä ja kainaloista seisottaminen on huippuhauskaa. Koko ajan kuullaan uusia ääntelyitä ja Siirin hereilläolo onkin melkosta älämölöä :D Sormet on koko ajan suussa melkeen rannetta myöten. Mahallaan pääsee jo välillä peruuttelemaan ja koittaa nostaa peppua polvien varaan sekä selvästi yritystä on ryömimiseenkin. Mies sai vakipaikan! Joulunaluspäivät vietettiin Viitasaarella sukuloiden, mutta aatonaattona matkattiin takaisin kotiin. Siirin eka joulu alkoi surkeasti, kun se pyörähti aamupesuilla lattialle, mutta siitä selvittiin onneksi vaan säikähdyksellä vaikka varuilta päivystyksessä käytiinkin. Mulle jäi kyllä varmaan ikuiset traumat ja huono omatunto painaa vieläkin, koska ois vaan pitänyt olla tarkempi... Mutta tästäkin taas opittiin. Muuten joulu meni ihan mukavasti ja oltiin oltu kaikki tosi kiltteinä lahjamäärästä päätellen :D Siiri sai ekat sosemaistiaiset bataattia joulupäivänä, ja ollaan tutustuttu jo vähän porkkanaankin.

Ootan vuoden vaihtumista jo innolla, mutta toisaalta samaan aikaan haikeudella, sillä vuosi 2016 oli meille niin hyvä ja onnellinen ♡

Kuulumisia vauvakuplasta

Eilen tuli täyteen viikko siitä, kun tultiin sairaalasta kotiin. Aika on mennyt kyllä äkkiä, ja moneen kertaan oon yrittänyt aloittaa kirjoittamista, mutta pikkuneiti on pitänyt tiiviisti otteessaan :) Tissillä ollaan (ja paljon!) ja hereillä ollessa oikeen muu paikka kun syli ei meinaa kelvata. Onneksi isikin on vielä kotona. Mitään kummenpia rytmejä ei vielä ole, valveilla ollaan välillä 30min, välillä useampi tunti ja sama homma syöntivälien kanssa. Toissayönä tyttö yllätti ja hieman säikäytti nukkumalla melkein 7h putkeen, mutta korjasi tilanteen viime yönä palaten max 3h yhtenäisiin uniin :D Maidon riittävyys jännitti aluksi toden teolla ja pari kertaa turvauduttiin varuiksi korvikkeeseenkin, mutta onneksi viime torstain neuvolakäynnillä painoa oli tullut melkeen 200g kotiinlähtöpäivästä, ja syntymäpaino melkeen saavutettu. Terkkari koitti vakuutella, että oma maito tuntuu siis riittävän hyvin, ja tytölle onkin alkanut tulla jo aavistuksen makkaroita ;) Se kun oli niin rimpula syntyessään. Tytön eka varsinainen neuvola on 6.9.

Tikit poistettiin perjantaina, ja haava ei juuri enää itsestään muistuttele. Varovainen täytyisi silti koittaa olla. Kovasti ootan että pääsen kunnolla urheilemaan, mutta toistaiseksi rauhalliset vaunulenkit saa kelvata. Maha on edelleen melko karun näkönen. On sektiohaava, Klexane -pistosten (veritulpan ehkäisy) jättämiä mustelmia ympäri napaa, muutamia onneksi haaleita raskausarpia alamahalla, löysä ja hyllyvä maha sekä iso ruma napa. Mutta ne on onneksi vain kosmeettisia juttuja, ja aikaa synnytyksestä on kuitenkin kulunut vasta niin vähän. Toisaalta tunnen ylpeyttä näistä jäljistä, koska ne muistuttaa tuosta maailman parhaasta pikkutyypistä, ekasta raskaudesta ja hurjasta synnytyksestä.

Synnytys on kyllä pyörinyt paljon mielessä, mutta enää en itke ihan niin herkästi siitä puhuessa. Moni ehkä aattelee, että mitä väliä sillä on kuinka se lapsi on maailmaan tullut, mutta ei se ihan niinkään mene kun omalle kohdalle sattuu jotain tämmöstä. Toki tärkeintä on, että vauva on terve, mutta tuommoinen kokemus vaan jättää pelkkää sektiohaavaa suuremmat arvet. Aina mainostetaan, että kyllä naisen keho osaa toimia tosipaikan tullen, mutta musta tuntuu että omani petti mut. Vaikka toisaalta tilanne ei varmaan olisi siitä muuttunut vaikka supistukset ois toimineet, kun suurin ongelma oli vauvan kaulan ympärille tiukasti kiertynyt napanuora. Mutta siitäkään ei voi syyttää ketään, se oli vaan surkean huono sattuma kun yleensä napanuora kaulan ympärillä ei aiheuta ongelmia. Välillä herään myös ajattelemaan, miten paljon huonommin synnytys olisi voinut edetä ja päättyä, mutta ne ajatukset koitan ajaa heti pois mielestä... Neuvolassa oon tästä puhunut ja mulle on tarjottiin jo sairaalassa mahdollisuutta keskustella mukana olleiden kätilöiden kanssa, mutta en vielä sairaalassa halunnut lähtä repimään tuoreita haavoja auki. Halusin keskittyä nauttimaan vauvasta. Kuulemma mulla on mahollisuus olla yhteydessä sairaalaan vielä puolikin vuotta synnytyksestä, mutta pitää kuulostella onko se tarpeellista. Onneksi on synnytyspelkopoli, koska siitä tulee varmasti olemaan hyötyä jos meille vielä joskus lisää vauvoja tulee :)

Mutta nyt nautitaan tästä hetkestä ja tästä kun tyttö on vielä ihan pieni <3

Minä olen äiti!

Tyttö syntyi 11.8. klo 22:15 kiireisellä sektiolla painaen 3080g ja pituutta oli 49cm <3 Kirjoitan tähän jäljemmäksi synnytyskertomuksen, on sitten joskus itsellekkin joku mistä sitä lueskella. Nykytilanne: Vauva voi hyvin, maito alkoi eilen nousta ja mahdollisesti päästään huomenna kotiin, ellei vauvan paino oo enää tippunut.

Tässä nyt se tarina, miten minusta tuli äiti <3

Mä menin tiistaina ä-polille kontrolliin rv 39+1, ja siellä todettiin vauvan koon jätättävän vähän raskausmyrkytyksen etevän hitaasti, joten lääkäri päätti että meen osastolle ja synnytys käynnistettäisiin seuraavana päivänä. Teki tosi ronskin sisätutkimuksen tarkoituksella, joka aiheuttikin sinä päivänä pieniä supistuksia ja lähinnä kovottelua. Keskiviikkona sain puolikkaan (annos 50mikrog) cytotecin klo 12:30 ja 16:30. Klo 20 alkoi tuntua kipeitä supistuksia, jotka kovenivat ja olivat klo 22 jo melko säännöllisiä. Klo 22-23 välillä tuli limatulppaa iso satsi kahdessa erässä, myöhemmin vielä loput. En saanut kivuilta nukuttua, joten sain oxanest-injektion lihakseen puoliltaöin, joka autto pariksi tunniksi. Kätilö ei oikeen uskonu että synnytys ois vielä käynnissä kun olin niin vähä ehtiny saata cytoja... Sitten supistukset taas voimistui ja klo klo 3:30 aikoihin kätilö tsekkasi ja olin 3 cm auki, kanavaa 0,5cm. Sen jälkeen soittelin miehen pikkuhiljaa tulemaan paikalle.

Kokeilin TENSiä osastolla ja kärvistelin kunnes vaille 7 torstaiaamuna lähdettiin saliin. Epiduraalin sain (pisto onnistui toisella yrittämällä) klo 9 kun olin 5cm auki ja 9:45 meni lapsiveet. Sittenpä se homma alkoikin hidastua. Epiduraali vei multa oikean jalan ihan turraksi ja supistuksista voiman. Vauvan päähän laitettiin anturi sydänkäyrän ja sykkeen seuraamiseksi, koska mahan päälle asennettu antura näytti välillä vauvan sykkeen laskevan alle sadan. Klo 10:40 sain oksitosiinitipan tukemaan supistuksia, mutta vauvan sykkeenlaskut tulivat jyrkemmiksi. Pahimmillaan syke oli 34. Kuulemma sykkeenlaskut ovat normaaleja, mutta koska niitä tuli joka supistuksella ja välillä ne jäivät hetkeksi roikkumaan lääkäri tuli ottamaan mikroverinäytteen vauvan päästä klo 12:50. Jo tällöin mua alettiin valmistella mahdolliseen sektioon, enkä saanut edes juoda vettä. Itkin labrahoitajien ottaessa musta verinäytteitä. Onneksi hapetusarvo ja muut olivat ok, mutta meille miehen kanssa jäi jo tällöin ikävä fiilis tilanteesta... 

Sain salissa kaksi pussia ravintoliuosta suoneen, koska olin niin heikko. Olin valvonut yli vuorokauden putkeen, viimeisin ruokani oli iltapala, mulle nousi lämpöä ja huoli vauvan voinnista verotti jaksamista. Kätilö ja mies nostivat minut kontalleen sängylle, keinutuoliin ja pallon päälle sänkyä vasten jotta painovoima auttaisi synnytyksen etenemisessä. Oksensin kahdesti heikkouttani. Sentit avautuivat todella hitaasti. Vauvan sydänkäyrällä näkyi välillä hetkellisiä nousuja mutta nekin kuulemma olivat normaaleja, mutta me olimme todella huolissamme. En muista paljonko kello oli kun otettiin toiset verinäytteet, nekin ok joten oksitosiinia kokeiltiin uudelleen pienemmällä määrällä, mutta samalla tuloksella. Taisteltiin aikaa vastaan. Klo 21 olin edelleen vain max 8cm auki ja koska tilanne ei ollut edennyt pariin tuntiin tehtiin lopulta sektiopäätös. Mies pääsisi mukaan, joten olimme huojentuneita että vauva saadaan vihdoin turvaan. 

Eipä ne ongelmat loppuneet vielä siihen. Anestesialääkäri ei saanut toistuvista yrityksistä huolimatta mulle spinaalia laitettua, joku ongelma siinä oli että neula ei osunut oikeaan paikkaan. Mua pelotti että saan vähintään jonkin hermovaurion. Sitten mulle sanotaan, että ei onnistu, mut olisi pakko nukuttaa eikä mies sitten pääse leikkaukseen mukaan. Itkin että en halua nukutusta, koska se pelotti ja samalla harmitti, että kumpikaan ei pääsisi todistamaan vauvan syntymää kaiken tämän jälkeen, mutta eihän siinä itku auttanut eikä pyyntö että joku muu lääkäri vielä yrittäisi pistää. Zum - ja heräsin heräämöstä tokkurassa, kurkkuun ja leikkaushaavaan koski ja mielessä oli ensimmäisenä se että en edes tiedä onko vauva elossa. 

Vauva oli syntynyt klo 22:15 (rv 39+3) ja kuulemma voi hyvin, mutta apgarpisteet olivat olleet ensimmäiseksi vain 3, koska vauva ei itkenyt ja oli veltto. Napanuora oli ollut kaulan ympärillä, ja se oli kiristynyt joka supistuksen aikana ja siksi syke tipahteli. En usko että alatiesynnytys olisi onnistunut, vaikka oltaisiin päästy ponnistamaan asti. Vauva oli myös tokkurassa nukutusaineesta ja puudutteista, mutta lopulta pisteet olivat 7 ja 8. Mies toi kätilön kanssa tytön näytille ja sain pitää häntä hetken sylissä, mutta siitä en ikävä kyllä muista mitään. Muistan vaan valtavan onnellisen ja epätodellisen tunteen, että minusta oli tullut äiti ja hymyilin <3 Kahden aikoihin pääsin osastolle, jossa mies oli vastassa pitäen tyttöä paitansa alla ihokontaktissa. Sain vauvan syliin ja ensi-imetys(yritelmä) tapahtui :)

Istukka oli kalkkinen (raskausmyrkytys?) ja synnytyksen kestoksi on kirjattu 19h 16min. Lapsivesien menosta syntymään meni 12,5h.

Käynnistelyä

Noniin, pääsin tosiaan lauantaina osastolta kotiin. Seurailin viikonlopun kotona paineita ja tein maanantaista tiistaihin taas virtsankeräystä, tiistaille oli sitten sovittu kontrolli äitipolille. Polilla paineet oli hyvät, sitten oli aika lääkärille. Valkuaisen määrä oli taas noussut pissassa,  mutta ei edelleenkään ollut mitään hälyttäviä lukemia. Lääkäri oli nyt eri ja hän ultrasi vauvaa hartaudella. Nyt saatiin tarkka painoarviokin, joka oli eilen 3040g eli siro neiti olisi tulossa, koko jonkin verran jätättää. Virtaukset olivat kuitenkin hyvät ja vauva oli virkeä. Sitten hän teki mulle sisätutkimuksen. Ronskin ja todella kivuliaan sellaisen! Kohdunkaulaa oli 2cm, kohdunsuu pehmeä ja sormelle auki. Tarkoituksella tutki kovakouraisesti, jotta tilanne lähtisi itsestäänkin jo vähän etenemään. Auts...

Lääkäri oli tosiaan sitä mieltä, että koska vauvan koko jätättää ja toksemia näyttää etenevän (vaikkakin hiljaksiaan) niin olisi parempi mennä osastolle ja alkaa seuraavana päivänä käynnistelemään synnytystä tilanteen mukaan. Olin kuitenkin jo vähän osannut siihen varautua (vaikka siltikin olin siinä uskossa, että lähden vielä yhtenä kappaleena kotiin), joten olin pakannut sairaalakassin valmiiksi. Olihan se silti vähän shokki ja jännitys iski päälle. Eilisen kovotteli vähän, mutta ne laantui ja sain nukuttua ihan kohtuullisesti. Aamulla aloitettiin taas virtsankeräys. Lääkäri tuli klo 11 aikoihin ja kokeili, että "tilanne on vielä vähän epäkypsä", joten aloitettiin käynnistelemään cytoteceillä. Tai siis sain yhden puolikkaan (50mikrog) klo 12:30 ja toisen puolikkaan 16:30. Eka puolikas sai jonkin verran pieniä supistuksia aikaan ja joskus puoli neljältä vessakäynnillä löysin pienen palan limatulppaa. Katsotaan mitä tämän illan aikana tapahtuu vielä :) Mies on nyt iltavuorossa, mutta koko ajan hälytysvalmiudessa. Tuskin vielä tänään tapahtuu kummenpia. Kirjoittelen jahka jaksan ja pystyn, varmaan ainakin jos huomenna vielä jatketaan käynnistelyä. Mikä lienee todennäköistä.

39+2

Tervehdys synnäriltä!

Ei, en oo vielä synnyttämään eikä ennakoivia olojakaan oo, valitettavasti! Oon täällä nyt seurannassa toksemiaepäilyn vuoksi. Hommahan meni siis näin:

Mentiin aamulla Ollin kanssa ihan normaalisti neuvolaan, juteltiin jonkun aikaa voinnista ennenkun terkkari meni stixaamaan pissanäytteen. Olin valittanut melkoisesta turvotuksesta ja että olo on muutenkin aika tukala. Proteiinit oli näytteessä yhdellä plussalla ja katsottiin sitten vielä verenpaine, joka sekin huiteli kahdella mittauksella normaalia reilusti korkeammissa lukemissa. Painoa oli tullut reilusti. Terkkari soitti äitipolille ja kysyi tulisinko sinne näytille samoin tein vai miten. Lähdettiin siitä sitten labran kautta sinne, ja paikan päällä mut laitettiin reiluksi puoleksi tunniksi käyrille vauvan voinnin kartottamiseksi ja samalla monitori mittasi verenpainetta säännöllisesti. Paineet kyllä alkoi rauhottumaan ja vauvan syke piirti hyvää käyrää. Lääkäri sitten kokeili nopeasti kohdunsuun tilanteen ja se oli yhä kiinni (mikä pettymys), sitten ultrasi vauvaa. Kaikki näytti olevan hyvin, uskalsin kysäistä näkisikö hän sukupuolta ja kyllä siellä edelleen näyttäisi tyttö olevan, huh! Ilmeisesti mittoja hän ei saanut kovin tarkasti, mutta vauva vaikuttaisi nyt olevan kolmekiloinen, ei siis onneksi mitenkään iso. Mutta sehän on vain arvio ja saattaa heittää, toivottavasti ei mennyt kuitenkaan pahasti alakanttiin...

Lääkärin mielestä mun olisi hyvä jäädä osastolle seurantaan, jotta nähtäisiin yrittääkö se nyt kehittää toksemiaa vai mitä. Joten täällä sitä nyt ollaan. Paineet on rauhoittuneet, mutta virtsankeräys on menossa. Aamulla otetaan myös lisää labroja. Toivoisin kyllä pääseväni huomenna kotiin jos paineet on yhä hyvät, mutta saatan joutua olemaan täällä parikin päivää. Jos tilanne pahenisikin niin sitten kai mietittäisiin käynnistämistä. Vaikka oon jo toivonut vauvan syntymää niin silti meinasi tulla jännäitkut, kun terkkari puhui että päättävätköhän jo käynnistää synnytyksen... Tilanne tuli niin äkkiä! Kaipaan kyllä jo kotiin, mutta onneksi Olli tulee huomenna töiden jälkeen mua kattomaan.

Että näin ne tilanteet muuttuu! Ystävällä oli päivän erolla la, mutta hän synnytti jo pari päivää sitten pojan kun synnytys tapahtui käytännössä syöksynä. Kaikki sanoo, että vauva voi tulla milloin vain, mutta jotenkin tuntuu että tätä neitiä saadaan vielä tovi ootella... Koitan jaksaa kirjoitella huomenna väliaikatietoja! Neuvolakortti on hoitajilla niin en pysty nyt tarkkoja mittauksia tänne kirjoittamaan.

38+3