No niin. Oon vaikka kuinka kauan miettinyt miten lähtisin tästä kirjoittamaan, mutta en vaan oo oikeen osannut. Syksyyn on nimittäin sisältynyt kaksi isoa juttua, joten käyn suoraan asiaan.
1.10. kaksi viivaa piirtyi testiin, kuten olin jo edellisenä iltana arvellut käyvän. Olin tietenkin onnessani, vaikkakin aika puulla päähän lyöty, en ois uskonut että tärppää heti samasta kierrosta kun kierukka poistettiin. Siitäpä se huoli sitten alkoi. Alusta asti oli epäilttävä fiilis, että ei tää voi onnistua näin helpolla. Toisaalta olin kuitenkin paljon tyynempi kuin Siiriä odottaessa, halusin usko että raskaus päättyy hyvin. Raskausoireita oli, etomista, väsymystä, jatkuvaa nälkää ja rintojen arkuutta. 24.10. käytiin neuvolassa ulrassa ihastelemassa pikkuruista tyyppiä ja sykkivää sydäntä. Hetken helpotus, kaikki on hyvin! Jotenkin outo olo jäi kuitenkin kytemään. Tuli neuvola, sain neuvolakortin, lähetteet verikokeisiin jne. Pari viikkoa myöhemmin varasin yksityiselle ultran, ihan vaan mielenrauhaa hakiakseni ennen reissua mun porukoitten luo. Näin heti ultran näytöltä, että nyt ei näytä siltä kuin pitäisi, kyyneleet alkoi valua. "Ei tämä nyt valitettavasti hyvälle näytä. Olen niin pahoillani." Se reissu päättyi sitten lähetteeseen naistentautien polille keskenmenon vuoksi. Sama juttu kuin ekalla kerralla: Ei vuotoja, ei kipuja, vain oma etiäinen siitä että jokin on vialla. Alkio vastasi 7+0, kun viikkoja oli menkoista laskettuna 9+1. Päästiin siis edelliskertaa pari viikkoa pitemmälle. Miksi meille kävi taas näin?
Lähdin kuitenkin suunnitelmien mukaan reissuun, jotta sain muuta ajateltavaa, kuin että kannan sisälläni kuollutta vauvan alkua. Sovittiin seuraavalle viikolle käynti polilla. Siellä varmistettiin, että tilanne oli yhä sama. Pääsisin jo seuraavana päivänä lääkkeelliseen tyhjennykseen osastolle. Synnytysvuodeosastolle, jossa keskenmenot ja ilmeisesti keskeytyksetkin nykyisin hoidetaan. Vihkonen keskenmenosta ja sairauslomatodistus mukaan. Mies lähti mukaan, oli kaikenlisäksi sen synttärit. Osastolle tullessa saatiin kuulla, että joka paikka pursuaa äitejä ja vauvoja, joten odoteltiin melkein tunti omaa huonetta käytävällä katsellen aamupalalle taapertavia äitejä, jotka työnteli vauvojaan pikkuruisissa sängyissä. Samanlaisissa, joissa minäkin työntelin omaani viime vuoden elokuussa niin ylpeänä. Tää on mun vauva! Ihan kuin vääntäisi veistä haavassa: Tämän kaiken sinä juuri menetit. Kaveri oli saanut edellisenä päivänä vauvan. Moi vaan.
Se olikin sitten pitempi urakka kun viimeksi. Kolmet cytotecit, järkyttävä viluhorkka ja ripulointia. Jokainen "toimitus" metalliseen portatiiviin, ettei vaan mikään muu ulostuleva jää huomaamatta. Eikä kyllä jäänyt. Miten lohduttomalta tuntuu katsella kylmän astian pohjalla sitä kaikkea, mistä olisi voinut tulla meidän vauva. Verta, sikiöpussin palasia, istukkaa, hyytymiä, limakalvoa. Niitten kuuluisi olla mun sisällä, kasvaa ja vaalia suurinta aarretta, mutta siinä ne nyt on. Onneksi itse alkio oli niin pieni, että sitä ei voinut erottaa sikiöpussin sisästä, mutta pelkkä ajatuskin riitti. Toisaalta olin huojentunut, että nyt se oli ohi ja toipuminen voisi alkaa. Jälkivuotoa kesti 8 päivää, enimmäkseen niukkana. Viikko tyhjennyksestä tuli vielä yllättäen iso pala istukkaa vessakäynnin yhteydessä, mutta ei kuulemma tarvinnut mennä tsekattavaksi. 4.12. sain vielä haalean haamun testiin, samana päivänä kun meillä olisi pitänyt olla nt-ultra ja viikkoja reilut 13.
Tää on ollut ihan helvetin vaikeeta. Katkeruutta, kateellisuutta, surua, pettymystä, pelkoa. Mitä jos ei enää tärppääkään? Jos menee vielä kesken? Miten ihmeessä kestäisin sen? Toisaalta Siiri on ollut suuri lohtu ja vienyt ajatuksia muualle, samoin työ. Me ollaan onnistuttu ainakin kerran, joten miksei voitaisi onnistua uudelleenkin? Mutta toisaalta taas tää on ollut vaikeempaa, kun tietää yhden lapsen kokemuksella mitä menetti. Niin moni tuttava on raskaana, pari läheistäkin ystävää. Vauvoja tupsahtelee maailmaan vähän väliä. Viimeksi oltiin aika "yksin" yrittämässä, ei tarvinnut niin pelätä kuka seuraavaksi ilmoittaa vauvauutisestaan. Mutta täältä noustaan kyllä. Koko ajan on helpompaa. Kroppa näyttää pikkuhiljaa taas käynnistyvän. Toivoa on.
Noin, nyt sain viimein oksennettua tän kaiken sanoiksi. Enkä edes itkenyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti