Vuoden eka!

Hyvää alkanutta vuotta 2017! :)

Meillä meni uusi vuosi ihan mukavasti, käytiin kattomassa kaupungin ilotulitus klo 18 ja sen jälkeen mentiin pariksi tunniksi kaveriperheen luokse, jossa siis on Siiriä 20pv nuorempi tyttö ja vajaa 2v taapero. Syötiin perinteisesti nakkeja ja perunasalaattia ja katseltiin kun vauvat köllötteli lattialla. Kotona sitten katseltiin leffaa ja herkuteltiin juustoilla ja sipseillä, joinpa yhden siiderinkin kun tyttö oli nukahtanut! Tänään käytiin juhlimassa Siirin serkkupojan 4v synttäreitä miehen sukulaisten kesken, sai taas kaikkea herkkua lappaa naamaan :D Jokohan sitä nyt sais itteensä niskasta kiinni tammikuun kunniaksi?

Raketteja ihmettelemässä

Herran synttärikakku

Siiri tyylikkäänä

Eilen kun imetin viimeistä kertaa vanhalle vuodelle mietin vähän liikuttuneena, mitä kaikkea tämä vuosi tuokaan mukanaan. Siiri oppii niin paljon uusia taitoja, kasvaa ja kehittyy, ja pian meillä ei enää olekaan vauvaa, vaan eläväinen taapero. Hui! Täytyy nyt yrittää nauttia näistä vauvakuukausista, koska on niitä vielä onneksi aika monta jäljellä :) Mutta nyt voi jo sanoa, että ensi kuussa meillä on puolivuotias!

Vuosi 2016

Nyt kun kirjoittaminen on monelta kuukaudelta jäänyt ja vuosi lähenee loppuaan, ajattelin katsella taaksepäin kuluneeseen vuoteen ja verestellä muistoja. Tämä vuosi on ollut elämäni jännittävin, raskain ja rakkain monella tapaa.

Tammikuun vaihtuessa katselin telkkarista Helsingin uutta vuotta pahoinvoivana ja en uskaltanut oikeen ajatella, että meillä voisi olla tänä vuonna vihdoin oma vauva. Klementiinit, riisikakut ja raskausvitamiinit oivat pääasiallinen ruokavalioni. Pelkäsin liukastuvani sen aiheuttaen keskenmenon, joten ulkona liikkuminen oli todella vähäistä. Väänsin opinnäytetyötä seminaarikuntoon hiki hatussa parini kanssa.

Helmikuussa esitettiin ja palautettiin oppari ja aloitin sh-opintojen viimeisen syventävän harjoittelun. 8.2. oli odotettu ja jännitetty nt-ultra, jossa vauvalla kaikki näytti olevan onneksi kunnossa. Vauva-uutinen ähti jakoon niillekkin, keiltä se oli maltettu salata ja masu alkoi pikkuhiljaa kasvaa. Samoin myös luotto siihen, että tämä vauva saadaan tuoda elävänä kotiin.

Maaliskuu meni tehokkaasti harkan ja satunnaisten koulujuttujen parissa. Raskauden puoliväli poksui ja pieniä potkuja alkoi satelemaan ihanasti. Koitti rakenneultra, jossa kaikki oli juuri niinkuin piti ja saatiin kuulla odottavamme pientä prinsessaa. Voi sitä onnea! Olin melko väsynyt ja mahan kovottelut hidasti menoa. Parisuhde oli kovilla jatkuvien riitojen takia.

Huhtikuussa tehtiin raskas päätös ja päätettiin luopua saksanpaimenkoirasta. Arki alkoi helpottaa ja riidat väheni merkittävästi. Hankittiin vauvalle vakuutus, täytettiin Kelan papereita ja saatiin äitiyspakkaus hypisteltäväksi kotiin. Ransu täytti 2v!

Toukokuussa tapahtui paljon. Vappua juhlin hillitysti viimeistä kertaa haalareihin ahtautuen, luonnollisesti vesiselvänä. Isyydentunnustus ja yhteishuoltajuussopimus, lääkärineuvola ja viimeisen kolmanneksen alkaminen aivan toukokuun lopulla olivat isoja juttuja raskaudessa. Ostettiin ensimmäinen yhteinen koti, ja sen remontoiminen alkoikin sitten samoin tein. Loppuhuipennukseksi valmistuttiin molemmat sairaanhoitajiksi 3,5v opintojen jälkeen, vieläpä samalta luokalta! :)

Kesäkuu pakattiin, myytiin ylimääräisiä kamoja pois, rempattiin uutta asuntoa ja mä selasin vimmatusti netin ihmeellistä maailmaa ettien uuteen kotiin ja vauvalle kaikkea kivaa ja tarpeellista. Olisin halunnut nauttia kesästä enemmän, mutta kiire, väsymys ja tukala olo vei niin paljon aikaa ja energiaa, että en saanut siitä irti niin paljon kuin olisin halunnut. Juhannuksen vietin Ransun kanssa kotimaisemissa Ollin ollessa Joensuussa töissä. Harmitti olla erillään, mutta toisaalta sain nauttia maaseudun rauhasta, järvestä ja perheestä kun ei tarvinnut kyhjöttää yksin kotona kaupungissa limpparia litkien. Pääsin extempore masukuvauksiin ja siitä jäi ihania kuvia muistoksi. Juhannuksen jälkeen muutettiin vielä pienen remonttikaaoksen keskelle, mutta pian päästiin jo asettumaan kunnolla taloksi.

Heinäkuun alussa mulle järjestettiin ihanat babyshowerit yllärinä, ja uusi koti täyttyi ihanista ihmisistä. Urakoitiin viimeiset vauvahankinnat, sillä halusin kaiken olevan valmista rv 37 mennessä. Koitti täysiaikaisuus, laitoin vauvalle pedin valmiiksi (olin kyllä tainnut valmistella sen hyvin jo aiemmin :D), vuorasin sängyn lapsivesien menon varalta ja kaivoin sairaalakassin esiin pakkaamista oottamaan. Ja sitten sitä vasta ootettiinkin.

Elokuu koitti ja päivä päivältä kävin kärsimättömämmäksi, eikö vauva ikinä tule. Jälkikäteen ihan hävettää, kun laskettua aikaa ei oltu vielä edes ohitettu! Aloin vaan olla niin loppu siihen tukalaan oloon, eikä helteet ainakaan yhtään helpottaneet oloa. Tein kaikkeni, jotta synnytys käynnistyisi nopeammin. Siivosin kodin melkeinpä kirjaimellisesti lattiasta kattoon (mm. kuurasin pesuhuoneen lattian ja jynssäsin vaatehuoneen seiniä), saunottiin appiukon ja kaverin luona kun omaa saunaa ei oo, käytin ahkerasti Ransua lenkeillä ja ravasin rappukäytävässä, tein akupainantaa, koitin rentoutua ja herkutella. Ja oli se kolmaskin ässä aika ahkerassa testissä :D Mutta yhtäkkiä homma sai aivan uuden juonenkäänteen, kun aivan tavalliselta neuvolakäynniltä 38+4 mut marssitettiinkin äitipolille tsekkaukseen ja jäin sieltä svo:lle pariksi päiväksi seurantaan alkavan raskausmyrkytyksen takia. Olin kotona pari päivää, menin uudelleen kontrolliin ultrattavaksi ja eikun takaisin osastolle käynnistykseen. Seuraavana päivänä sain pari puolikasta supistuksia aiheuttavaa lääkettä ja siitä seuraavana iltana 11.8. klo 22:15 syntyi kiireellisellä sektiolla maailman ihanin tyttö ♡  Laskettuna päivänä 15.8. päästiin kotiin, ja loppukuu menikin vauvaa ihastellen ja opetellen uutta elämää.

Syyskuusta ei ole jäänyt oikeen muistikuvia, sillä se hurahti hurjalla nopeudella ja väsymyspöhnässä. Eikä näillä imestysaivoilla muista muutenkaan mitään! Matkustettiin ekaa kertaa uudella kokoonpanolla Viitasaarelle mun perheen luo, ja sinne kerääntyi sukulaisia ihmettelemään pientä nyyttiä. Suunnittelin nimiäisiä ja väkersin jopa kutsut ja kummitodistukset ite.

Ensimmäinen päivä lokakuuta juhlittiin sitten tytön nimeä täällä meillä kotona reilun parinkymmenen hengen voimin, ja hänestähän tuli siis Siiri Ilona Emilia ♡ Ystäväni teki ihanan vaaleanpunaisella sokerimassalla kuorrutetun vadelma-suklaakakun mun toiveiden mukaan. Lisäksi tarjottiin mun äidin tekemää voileipäkakkua, Ollin veljenvaimon tekemää focacciaa, mun väsäämiä kinkkuhyrriä, anopin leipomaa omenapiirakkaa, keksejä, sipsejä, vaahtokarkkeja ja viinirypäleitä. Kilisteltiin Pommacilla, mä sopersin jotain puheentapaista päästäni (todella kiusallista!) ja paljastin tytön nimen kolmannesta nimestä alkaen nimen merkitystä selittäen. Etunimen tiesi jo melkein kaikki vieraista, koska alettiin kutsua tyttöä Siiriksi heti rakenneultran jälkeen, mutta koska muutamalta oltiin maltettu se salata annoin yhen kummin tehtäväksi avata pienen pinkin laatikon, ja sieltä paljastui etunimellä varustettu ruokalappu. Jaoin kummitodistukset ja Ollin tehtävänä oli vaan edustaa neiti sylissä koko virallisen osuuden ajan. Seurustelua, syöpöttelyä, valokuvia ja lahjojen availua... Hyvin yksinkertaiset mutta meidän näköiset juhlat :) Siirin tullessa 2kk sillä todettiin hyvin todennäköinen atooppinen ihottuma, ja se onkin välillä aiheuttanut vähän päänvaivaa. Onneksi löytyi hyvä rasva, jolla iho pysynyt nyt hyvänä ilman kortisoniakin.

Marraskuussa Siiri oppi nauramaan ja tarttumaan esineisiin. Enimmäkseen perusarkea typyn kasvua ihmetellen ja kotia hoitaen Ollin käydessä kolmivuorotyössä. Juhlittiin Ollin ekaa isänpäivää! :)

Tässä joulukuussa on tapahtunut paljon, ja tämä(kin) kuu hujahti silmissä, etenkin jouluvalmisteluja tehdessä ja vähän myös stressatessa, myönnettäköön. 4pv vaille 4kk ikäisenä Siiri kääntyi ekan kerran selältä mahalleen, ja siitä lähtien onkin pyöriskellyt vähän turhankin ahkeraan. Tarttuminen on vaan kehittynyt, istumaan pitäisi jo kovasti päästä ja kainaloista seisottaminen on huippuhauskaa. Koko ajan kuullaan uusia ääntelyitä ja Siirin hereilläolo onkin melkosta älämölöä :D Sormet on koko ajan suussa melkeen rannetta myöten. Mahallaan pääsee jo välillä peruuttelemaan ja koittaa nostaa peppua polvien varaan sekä selvästi yritystä on ryömimiseenkin. Mies sai vakipaikan! Joulunaluspäivät vietettiin Viitasaarella sukuloiden, mutta aatonaattona matkattiin takaisin kotiin. Siirin eka joulu alkoi surkeasti, kun se pyörähti aamupesuilla lattialle, mutta siitä selvittiin onneksi vaan säikähdyksellä vaikka varuilta päivystyksessä käytiinkin. Mulle jäi kyllä varmaan ikuiset traumat ja huono omatunto painaa vieläkin, koska ois vaan pitänyt olla tarkempi... Mutta tästäkin taas opittiin. Muuten joulu meni ihan mukavasti ja oltiin oltu kaikki tosi kiltteinä lahjamäärästä päätellen :D Siiri sai ekat sosemaistiaiset bataattia joulupäivänä, ja ollaan tutustuttu jo vähän porkkanaankin.

Ootan vuoden vaihtumista jo innolla, mutta toisaalta samaan aikaan haikeudella, sillä vuosi 2016 oli meille niin hyvä ja onnellinen ♡

Kuulumisia vauvakuplasta

Eilen tuli täyteen viikko siitä, kun tultiin sairaalasta kotiin. Aika on mennyt kyllä äkkiä, ja moneen kertaan oon yrittänyt aloittaa kirjoittamista, mutta pikkuneiti on pitänyt tiiviisti otteessaan :) Tissillä ollaan (ja paljon!) ja hereillä ollessa oikeen muu paikka kun syli ei meinaa kelvata. Onneksi isikin on vielä kotona. Mitään kummenpia rytmejä ei vielä ole, valveilla ollaan välillä 30min, välillä useampi tunti ja sama homma syöntivälien kanssa. Toissayönä tyttö yllätti ja hieman säikäytti nukkumalla melkein 7h putkeen, mutta korjasi tilanteen viime yönä palaten max 3h yhtenäisiin uniin :D Maidon riittävyys jännitti aluksi toden teolla ja pari kertaa turvauduttiin varuiksi korvikkeeseenkin, mutta onneksi viime torstain neuvolakäynnillä painoa oli tullut melkeen 200g kotiinlähtöpäivästä, ja syntymäpaino melkeen saavutettu. Terkkari koitti vakuutella, että oma maito tuntuu siis riittävän hyvin, ja tytölle onkin alkanut tulla jo aavistuksen makkaroita ;) Se kun oli niin rimpula syntyessään. Tytön eka varsinainen neuvola on 6.9.

Tikit poistettiin perjantaina, ja haava ei juuri enää itsestään muistuttele. Varovainen täytyisi silti koittaa olla. Kovasti ootan että pääsen kunnolla urheilemaan, mutta toistaiseksi rauhalliset vaunulenkit saa kelvata. Maha on edelleen melko karun näkönen. On sektiohaava, Klexane -pistosten (veritulpan ehkäisy) jättämiä mustelmia ympäri napaa, muutamia onneksi haaleita raskausarpia alamahalla, löysä ja hyllyvä maha sekä iso ruma napa. Mutta ne on onneksi vain kosmeettisia juttuja, ja aikaa synnytyksestä on kuitenkin kulunut vasta niin vähän. Toisaalta tunnen ylpeyttä näistä jäljistä, koska ne muistuttaa tuosta maailman parhaasta pikkutyypistä, ekasta raskaudesta ja hurjasta synnytyksestä.

Synnytys on kyllä pyörinyt paljon mielessä, mutta enää en itke ihan niin herkästi siitä puhuessa. Moni ehkä aattelee, että mitä väliä sillä on kuinka se lapsi on maailmaan tullut, mutta ei se ihan niinkään mene kun omalle kohdalle sattuu jotain tämmöstä. Toki tärkeintä on, että vauva on terve, mutta tuommoinen kokemus vaan jättää pelkkää sektiohaavaa suuremmat arvet. Aina mainostetaan, että kyllä naisen keho osaa toimia tosipaikan tullen, mutta musta tuntuu että omani petti mut. Vaikka toisaalta tilanne ei varmaan olisi siitä muuttunut vaikka supistukset ois toimineet, kun suurin ongelma oli vauvan kaulan ympärille tiukasti kiertynyt napanuora. Mutta siitäkään ei voi syyttää ketään, se oli vaan surkean huono sattuma kun yleensä napanuora kaulan ympärillä ei aiheuta ongelmia. Välillä herään myös ajattelemaan, miten paljon huonommin synnytys olisi voinut edetä ja päättyä, mutta ne ajatukset koitan ajaa heti pois mielestä... Neuvolassa oon tästä puhunut ja mulle on tarjottiin jo sairaalassa mahdollisuutta keskustella mukana olleiden kätilöiden kanssa, mutta en vielä sairaalassa halunnut lähtä repimään tuoreita haavoja auki. Halusin keskittyä nauttimaan vauvasta. Kuulemma mulla on mahollisuus olla yhteydessä sairaalaan vielä puolikin vuotta synnytyksestä, mutta pitää kuulostella onko se tarpeellista. Onneksi on synnytyspelkopoli, koska siitä tulee varmasti olemaan hyötyä jos meille vielä joskus lisää vauvoja tulee :)

Mutta nyt nautitaan tästä hetkestä ja tästä kun tyttö on vielä ihan pieni <3

Minä olen äiti!

Tyttö syntyi 11.8. klo 22:15 kiireisellä sektiolla painaen 3080g ja pituutta oli 49cm <3 Kirjoitan tähän jäljemmäksi synnytyskertomuksen, on sitten joskus itsellekkin joku mistä sitä lueskella. Nykytilanne: Vauva voi hyvin, maito alkoi eilen nousta ja mahdollisesti päästään huomenna kotiin, ellei vauvan paino oo enää tippunut.

Tässä nyt se tarina, miten minusta tuli äiti <3

Mä menin tiistaina ä-polille kontrolliin rv 39+1, ja siellä todettiin vauvan koon jätättävän vähän raskausmyrkytyksen etevän hitaasti, joten lääkäri päätti että meen osastolle ja synnytys käynnistettäisiin seuraavana päivänä. Teki tosi ronskin sisätutkimuksen tarkoituksella, joka aiheuttikin sinä päivänä pieniä supistuksia ja lähinnä kovottelua. Keskiviikkona sain puolikkaan (annos 50mikrog) cytotecin klo 12:30 ja 16:30. Klo 20 alkoi tuntua kipeitä supistuksia, jotka kovenivat ja olivat klo 22 jo melko säännöllisiä. Klo 22-23 välillä tuli limatulppaa iso satsi kahdessa erässä, myöhemmin vielä loput. En saanut kivuilta nukuttua, joten sain oxanest-injektion lihakseen puoliltaöin, joka autto pariksi tunniksi. Kätilö ei oikeen uskonu että synnytys ois vielä käynnissä kun olin niin vähä ehtiny saata cytoja... Sitten supistukset taas voimistui ja klo klo 3:30 aikoihin kätilö tsekkasi ja olin 3 cm auki, kanavaa 0,5cm. Sen jälkeen soittelin miehen pikkuhiljaa tulemaan paikalle.

Kokeilin TENSiä osastolla ja kärvistelin kunnes vaille 7 torstaiaamuna lähdettiin saliin. Epiduraalin sain (pisto onnistui toisella yrittämällä) klo 9 kun olin 5cm auki ja 9:45 meni lapsiveet. Sittenpä se homma alkoikin hidastua. Epiduraali vei multa oikean jalan ihan turraksi ja supistuksista voiman. Vauvan päähän laitettiin anturi sydänkäyrän ja sykkeen seuraamiseksi, koska mahan päälle asennettu antura näytti välillä vauvan sykkeen laskevan alle sadan. Klo 10:40 sain oksitosiinitipan tukemaan supistuksia, mutta vauvan sykkeenlaskut tulivat jyrkemmiksi. Pahimmillaan syke oli 34. Kuulemma sykkeenlaskut ovat normaaleja, mutta koska niitä tuli joka supistuksella ja välillä ne jäivät hetkeksi roikkumaan lääkäri tuli ottamaan mikroverinäytteen vauvan päästä klo 12:50. Jo tällöin mua alettiin valmistella mahdolliseen sektioon, enkä saanut edes juoda vettä. Itkin labrahoitajien ottaessa musta verinäytteitä. Onneksi hapetusarvo ja muut olivat ok, mutta meille miehen kanssa jäi jo tällöin ikävä fiilis tilanteesta... 

Sain salissa kaksi pussia ravintoliuosta suoneen, koska olin niin heikko. Olin valvonut yli vuorokauden putkeen, viimeisin ruokani oli iltapala, mulle nousi lämpöä ja huoli vauvan voinnista verotti jaksamista. Kätilö ja mies nostivat minut kontalleen sängylle, keinutuoliin ja pallon päälle sänkyä vasten jotta painovoima auttaisi synnytyksen etenemisessä. Oksensin kahdesti heikkouttani. Sentit avautuivat todella hitaasti. Vauvan sydänkäyrällä näkyi välillä hetkellisiä nousuja mutta nekin kuulemma olivat normaaleja, mutta me olimme todella huolissamme. En muista paljonko kello oli kun otettiin toiset verinäytteet, nekin ok joten oksitosiinia kokeiltiin uudelleen pienemmällä määrällä, mutta samalla tuloksella. Taisteltiin aikaa vastaan. Klo 21 olin edelleen vain max 8cm auki ja koska tilanne ei ollut edennyt pariin tuntiin tehtiin lopulta sektiopäätös. Mies pääsisi mukaan, joten olimme huojentuneita että vauva saadaan vihdoin turvaan. 

Eipä ne ongelmat loppuneet vielä siihen. Anestesialääkäri ei saanut toistuvista yrityksistä huolimatta mulle spinaalia laitettua, joku ongelma siinä oli että neula ei osunut oikeaan paikkaan. Mua pelotti että saan vähintään jonkin hermovaurion. Sitten mulle sanotaan, että ei onnistu, mut olisi pakko nukuttaa eikä mies sitten pääse leikkaukseen mukaan. Itkin että en halua nukutusta, koska se pelotti ja samalla harmitti, että kumpikaan ei pääsisi todistamaan vauvan syntymää kaiken tämän jälkeen, mutta eihän siinä itku auttanut eikä pyyntö että joku muu lääkäri vielä yrittäisi pistää. Zum - ja heräsin heräämöstä tokkurassa, kurkkuun ja leikkaushaavaan koski ja mielessä oli ensimmäisenä se että en edes tiedä onko vauva elossa. 

Vauva oli syntynyt klo 22:15 (rv 39+3) ja kuulemma voi hyvin, mutta apgarpisteet olivat olleet ensimmäiseksi vain 3, koska vauva ei itkenyt ja oli veltto. Napanuora oli ollut kaulan ympärillä, ja se oli kiristynyt joka supistuksen aikana ja siksi syke tipahteli. En usko että alatiesynnytys olisi onnistunut, vaikka oltaisiin päästy ponnistamaan asti. Vauva oli myös tokkurassa nukutusaineesta ja puudutteista, mutta lopulta pisteet olivat 7 ja 8. Mies toi kätilön kanssa tytön näytille ja sain pitää häntä hetken sylissä, mutta siitä en ikävä kyllä muista mitään. Muistan vaan valtavan onnellisen ja epätodellisen tunteen, että minusta oli tullut äiti ja hymyilin <3 Kahden aikoihin pääsin osastolle, jossa mies oli vastassa pitäen tyttöä paitansa alla ihokontaktissa. Sain vauvan syliin ja ensi-imetys(yritelmä) tapahtui :)

Istukka oli kalkkinen (raskausmyrkytys?) ja synnytyksen kestoksi on kirjattu 19h 16min. Lapsivesien menosta syntymään meni 12,5h.

Käynnistelyä

Noniin, pääsin tosiaan lauantaina osastolta kotiin. Seurailin viikonlopun kotona paineita ja tein maanantaista tiistaihin taas virtsankeräystä, tiistaille oli sitten sovittu kontrolli äitipolille. Polilla paineet oli hyvät, sitten oli aika lääkärille. Valkuaisen määrä oli taas noussut pissassa,  mutta ei edelleenkään ollut mitään hälyttäviä lukemia. Lääkäri oli nyt eri ja hän ultrasi vauvaa hartaudella. Nyt saatiin tarkka painoarviokin, joka oli eilen 3040g eli siro neiti olisi tulossa, koko jonkin verran jätättää. Virtaukset olivat kuitenkin hyvät ja vauva oli virkeä. Sitten hän teki mulle sisätutkimuksen. Ronskin ja todella kivuliaan sellaisen! Kohdunkaulaa oli 2cm, kohdunsuu pehmeä ja sormelle auki. Tarkoituksella tutki kovakouraisesti, jotta tilanne lähtisi itsestäänkin jo vähän etenemään. Auts...

Lääkäri oli tosiaan sitä mieltä, että koska vauvan koko jätättää ja toksemia näyttää etenevän (vaikkakin hiljaksiaan) niin olisi parempi mennä osastolle ja alkaa seuraavana päivänä käynnistelemään synnytystä tilanteen mukaan. Olin kuitenkin jo vähän osannut siihen varautua (vaikka siltikin olin siinä uskossa, että lähden vielä yhtenä kappaleena kotiin), joten olin pakannut sairaalakassin valmiiksi. Olihan se silti vähän shokki ja jännitys iski päälle. Eilisen kovotteli vähän, mutta ne laantui ja sain nukuttua ihan kohtuullisesti. Aamulla aloitettiin taas virtsankeräys. Lääkäri tuli klo 11 aikoihin ja kokeili, että "tilanne on vielä vähän epäkypsä", joten aloitettiin käynnistelemään cytoteceillä. Tai siis sain yhden puolikkaan (50mikrog) klo 12:30 ja toisen puolikkaan 16:30. Eka puolikas sai jonkin verran pieniä supistuksia aikaan ja joskus puoli neljältä vessakäynnillä löysin pienen palan limatulppaa. Katsotaan mitä tämän illan aikana tapahtuu vielä :) Mies on nyt iltavuorossa, mutta koko ajan hälytysvalmiudessa. Tuskin vielä tänään tapahtuu kummenpia. Kirjoittelen jahka jaksan ja pystyn, varmaan ainakin jos huomenna vielä jatketaan käynnistelyä. Mikä lienee todennäköistä.

39+2

Tervehdys synnäriltä!

Ei, en oo vielä synnyttämään eikä ennakoivia olojakaan oo, valitettavasti! Oon täällä nyt seurannassa toksemiaepäilyn vuoksi. Hommahan meni siis näin:

Mentiin aamulla Ollin kanssa ihan normaalisti neuvolaan, juteltiin jonkun aikaa voinnista ennenkun terkkari meni stixaamaan pissanäytteen. Olin valittanut melkoisesta turvotuksesta ja että olo on muutenkin aika tukala. Proteiinit oli näytteessä yhdellä plussalla ja katsottiin sitten vielä verenpaine, joka sekin huiteli kahdella mittauksella normaalia reilusti korkeammissa lukemissa. Painoa oli tullut reilusti. Terkkari soitti äitipolille ja kysyi tulisinko sinne näytille samoin tein vai miten. Lähdettiin siitä sitten labran kautta sinne, ja paikan päällä mut laitettiin reiluksi puoleksi tunniksi käyrille vauvan voinnin kartottamiseksi ja samalla monitori mittasi verenpainetta säännöllisesti. Paineet kyllä alkoi rauhottumaan ja vauvan syke piirti hyvää käyrää. Lääkäri sitten kokeili nopeasti kohdunsuun tilanteen ja se oli yhä kiinni (mikä pettymys), sitten ultrasi vauvaa. Kaikki näytti olevan hyvin, uskalsin kysäistä näkisikö hän sukupuolta ja kyllä siellä edelleen näyttäisi tyttö olevan, huh! Ilmeisesti mittoja hän ei saanut kovin tarkasti, mutta vauva vaikuttaisi nyt olevan kolmekiloinen, ei siis onneksi mitenkään iso. Mutta sehän on vain arvio ja saattaa heittää, toivottavasti ei mennyt kuitenkaan pahasti alakanttiin...

Lääkärin mielestä mun olisi hyvä jäädä osastolle seurantaan, jotta nähtäisiin yrittääkö se nyt kehittää toksemiaa vai mitä. Joten täällä sitä nyt ollaan. Paineet on rauhoittuneet, mutta virtsankeräys on menossa. Aamulla otetaan myös lisää labroja. Toivoisin kyllä pääseväni huomenna kotiin jos paineet on yhä hyvät, mutta saatan joutua olemaan täällä parikin päivää. Jos tilanne pahenisikin niin sitten kai mietittäisiin käynnistämistä. Vaikka oon jo toivonut vauvan syntymää niin silti meinasi tulla jännäitkut, kun terkkari puhui että päättävätköhän jo käynnistää synnytyksen... Tilanne tuli niin äkkiä! Kaipaan kyllä jo kotiin, mutta onneksi Olli tulee huomenna töiden jälkeen mua kattomaan.

Että näin ne tilanteet muuttuu! Ystävällä oli päivän erolla la, mutta hän synnytti jo pari päivää sitten pojan kun synnytys tapahtui käytännössä syöksynä. Kaikki sanoo, että vauva voi tulla milloin vain, mutta jotenkin tuntuu että tätä neitiä saadaan vielä tovi ootella... Koitan jaksaa kirjoitella huomenna väliaikatietoja! Neuvolakortti on hoitajilla niin en pysty nyt tarkkoja mittauksia tänne kirjoittamaan.

38+3

Harmaata sumua

Semmoiselta kaikki on taas parina viime päivänä tuntunut. Kyyneleet polttaa koko ajan silmien takana, kaikki (siis kaikki) tuntuu vaan vituttavan, väsyttää, mikään ei huvita eikä mitään jaksaisi. Eikä tähän oo mitään syytä, sehän se tässä on hassuinta. Kaikki on hyvin. Niin mulla, vauvalla kuin meillä miehenkin kanssa. On sillä varmaan vaikeeta kattoo tämmöstä äksyakkaa... Varmaan tää johtuu suurimmaksi osaksi tästä fyysisestä olosta, joka on vaan niin raskas, tukala, hikinen, kivulias... Öisin en nuku kunnolla kun hyvää asentoa on hankalaa löytää, pissillä saa juosta sen sata kertaa, mielessä pyörii miljoona asiaa. Entä jos en tunnekaan sitä pakahduttavaa onnea ja rakkautta kun vauva syntyy? Entäs jos tässä käykin vielä huonosti, miten sitten jaksaisin elämässä eteenpäin? Riittääkö rahat, riittääkö mun maito, entäs jos meneekin yliajalle? Tällä hetkellä oon niin kypsä tähän raskauteen, että yliaikaisuus ois pahin painajainen. Haluaisin vaan että tää loppus pian. Mutta oonko valmis siihen kuitenkaan? Alkaa jo ärsyttää kun ihmiset hokee samoja asioita, kuten "koita nyt nukkua vielä kun voit", "nauti nyt kun saat vaan olla", "sitten kun vauva on siinä niin et voi enää tehdä sitä ja tätä ja tuota" jne. Joojoo, tiiän tiiän! Ei tartte lisätä tätä ahistusta hokemalla päivänselviä asioita, kiitos!

Kävin tänään terkkarin lähetteestä tk:ssa lääkärillä noitten alakerran vihlomisten takia. Otti varuiksi valkovuotonäytteen vaikka se vaikuttikin silminnähden normaalille, teki sisätutkimuksen ja katsoi vielä ultralla kohdunkaulaa. 4cm jäljellä, kohdun sisäsuu kiinteä ja kiinni, sisäsuu vähän auki mutta ei aiheuta jatkotoimenpiteitä eikä merkkaa sinällään mitään. Eli ei oo beibi vielä hetkeen tulossa, mikä sinällään tietenkin hyvä että vielä ei olla ees täysiaikaisia. Silti vähän pettymys kuitenkin. Haluaisin ultraan, jossa katsottaisiin vauvan kokoa mutta semmoiseen en tule pääsemään. Enkä varmaan ees synnytystapa-arvioon, koska kaikki on menny kuitenkin sinällään hyvin. Eli se on vaan sokkona mentävä kohti h-hetkeä ja koitettava elää tilanteen mukaan. Toivottavasti ei ole yhtä iso tapaus kuin äitinsä syntyessään (vasta!) 41+5 painaen 4200g...

Neuvoloita mulla on nyt viikon välein. Edellinen oli nyt keskiviikkona, ja olin riemukseni jopa vähän (700g) laihtunut viikon takaiseen käyntiin. Nojoo, tosiaan semmoset 4,5kg oli ehtinyt kertyäkkin tässä neljän viikon aikana, mutta siihen mahtuu juhannus, muutto, vauvakutsut ja kaikki. Rehellisesti sanottuna en oo jaksanu piitata syömisistäni yhtään. Oon vaan yrittäny selvitä tän kaiken härdellin keskellä suht selväjärkisenä, ja jos se tarkottaa BigMacin (tai useamman) vetämistä naamaan niin ok. Ja kun hyvä ruoka ja herkut nyt vaan sattuu olemaan ainut keino ees jotenkin rentoutua ja höllätä, kun en pysty purkamaan ahistusta ja stressiä lenkkipolulle, salille tai punkkupulloon. Nyt kun tilanne on rauhottunut niin koitan taas (kerran) ottaa itteeni niskasta kiinni. En haluis omalla syömiselläni kasvattaa mitään megavauvaa, vaikka sellainen ei sf-mitan mukaan olisikaan tulossa kun keski- ja yläkäyrän välissä mennään edelleen nätisti. Mutta muiden kokemuksia kuunneltuani en uskalla luottaa moiseen yhtään. Seuraava nla-käynti on taas ensi keskiviikkona, muistaakseni.

RR: 126/80 (124/83)

HB: 110 (130) -> rautalisä alkoi

SF: 33 (32)

Vauvan syke: ++

Liikeet: ++

Tarjonta: Rt

Turvotus: + (+)

Painon muutos: -700g (+1100g)

   Totaalisaldo: +14,2 kg

Vauvan pää oli muuten alkanut jo kiinnittymään alas, joten jotain edistystä sentään!

Rv 35+4