Eilen tuli täyteen viikko siitä, kun tultiin sairaalasta kotiin. Aika on mennyt kyllä äkkiä, ja moneen kertaan oon yrittänyt aloittaa kirjoittamista, mutta pikkuneiti on pitänyt tiiviisti otteessaan :) Tissillä ollaan (ja paljon!) ja hereillä ollessa oikeen muu paikka kun syli ei meinaa kelvata. Onneksi isikin on vielä kotona. Mitään kummenpia rytmejä ei vielä ole, valveilla ollaan välillä 30min, välillä useampi tunti ja sama homma syöntivälien kanssa. Toissayönä tyttö yllätti ja hieman säikäytti nukkumalla melkein 7h putkeen, mutta korjasi tilanteen viime yönä palaten max 3h yhtenäisiin uniin :D Maidon riittävyys jännitti aluksi toden teolla ja pari kertaa turvauduttiin varuiksi korvikkeeseenkin, mutta onneksi viime torstain neuvolakäynnillä painoa oli tullut melkeen 200g kotiinlähtöpäivästä, ja syntymäpaino melkeen saavutettu. Terkkari koitti vakuutella, että oma maito tuntuu siis riittävän hyvin, ja tytölle onkin alkanut tulla jo aavistuksen makkaroita ;) Se kun oli niin rimpula syntyessään. Tytön eka varsinainen neuvola on 6.9.
Tikit poistettiin perjantaina, ja haava ei juuri enää itsestään muistuttele. Varovainen täytyisi silti koittaa olla. Kovasti ootan että pääsen kunnolla urheilemaan, mutta toistaiseksi rauhalliset vaunulenkit saa kelvata. Maha on edelleen melko karun näkönen. On sektiohaava, Klexane -pistosten (veritulpan ehkäisy) jättämiä mustelmia ympäri napaa, muutamia onneksi haaleita raskausarpia alamahalla, löysä ja hyllyvä maha sekä iso ruma napa. Mutta ne on onneksi vain kosmeettisia juttuja, ja aikaa synnytyksestä on kuitenkin kulunut vasta niin vähän. Toisaalta tunnen ylpeyttä näistä jäljistä, koska ne muistuttaa tuosta maailman parhaasta pikkutyypistä, ekasta raskaudesta ja hurjasta synnytyksestä.
Synnytys on kyllä pyörinyt paljon mielessä, mutta enää en itke ihan niin herkästi siitä puhuessa. Moni ehkä aattelee, että mitä väliä sillä on kuinka se lapsi on maailmaan tullut, mutta ei se ihan niinkään mene kun omalle kohdalle sattuu jotain tämmöstä. Toki tärkeintä on, että vauva on terve, mutta tuommoinen kokemus vaan jättää pelkkää sektiohaavaa suuremmat arvet. Aina mainostetaan, että kyllä naisen keho osaa toimia tosipaikan tullen, mutta musta tuntuu että omani petti mut. Vaikka toisaalta tilanne ei varmaan olisi siitä muuttunut vaikka supistukset ois toimineet, kun suurin ongelma oli vauvan kaulan ympärille tiukasti kiertynyt napanuora. Mutta siitäkään ei voi syyttää ketään, se oli vaan surkean huono sattuma kun yleensä napanuora kaulan ympärillä ei aiheuta ongelmia. Välillä herään myös ajattelemaan, miten paljon huonommin synnytys olisi voinut edetä ja päättyä, mutta ne ajatukset koitan ajaa heti pois mielestä... Neuvolassa oon tästä puhunut ja mulle on tarjottiin jo sairaalassa mahdollisuutta keskustella mukana olleiden kätilöiden kanssa, mutta en vielä sairaalassa halunnut lähtä repimään tuoreita haavoja auki. Halusin keskittyä nauttimaan vauvasta. Kuulemma mulla on mahollisuus olla yhteydessä sairaalaan vielä puolikin vuotta synnytyksestä, mutta pitää kuulostella onko se tarpeellista. Onneksi on synnytyspelkopoli, koska siitä tulee varmasti olemaan hyötyä jos meille vielä joskus lisää vauvoja tulee :)
Mutta nyt nautitaan tästä hetkestä ja tästä kun tyttö on vielä ihan pieni <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti