Muruseni -blogin päätös

Mulla on nyt joku hirveän uudistumishaluinen vaihe menossa elämässä, joten päätin sitten aloittaa bloggaamisenkin uudelleen ihan puhtaalta pöydältä uuden blogin muodossa. Kova pyrkimys olisi myöskin kunnostautua kirjoittelijana, nimittäin julkaisutahti on ollut melko verkkaista viime kuukausina täällä. Tää Blogger on ollut musta alusta asti jotenkin kankea ja buginen alustana, ja olen viehättynyt myöskin Lilyn blogien esteettisyydestä. Se siis tarkoittaa, että tämän kyseisen blogin saaga päättyy, mutta jatkuu päivitetymmässä muodossa. Uusi blogini löytyy tämän hyperlinkin takaa, jos kiinnostaa vielä lueskella mun kuulumisia jatkossakin :) Nähdään siis Lilyssä!

2018, olen valmis!

Vuosi vaihtui, onneksi! Joulu ja uusi vuosi oli henkisesti tosi raskaita, ahdisti kun some pullisteli jouluisista masukuvista ja näistä "Paras vuosi ikinä, ja vielä parempi on luvassa!" -päivityksistä. Siihen kyllä yhdyn, että toivon niin että tää vuosi olisi taas suosiollisempi meille. Vaikka tietenkin viime vuodessa oli niin paljon hyvääkin, kun saatiin seurata Siirin kehitystä ja kokea ikimuistoisia hetkiä. Kihloihinkin pääsin vihdoin (kun mietin kauanko kerkesin exänkin aikana siitä haaveilla), ja nyt voi jo ihan tosissaan vähän häitäkin miettiä. Ja kerkesinhän minä olla hetken aikaa raskaanakin, senkin lasken vuoden kohokohtiin vaikka se juttu sitten päättyikin niin ikävästi. Keskenmenon lisäksi loppuvuoteen mahtui mummoni äkillinen aivoverenvuoto ja tehohoitojakso Kys:ssä. Kerettiin pelätä pahinta, mutta pikkuhijaa toipuminen eteni vaikka takapakkejakin oli. Pääsi kuitenkin jo ennen joulua kotiin ja voi hyvin. Sitten sain tietää että mun työt ei jatkukaan, mistä tuli tietenkin kamala lisästressi ja aluksi työrintamalla näytti epätoivoiselle. Uusi vuosikaan ei mennyt ihan putkeen, mutta ei siitä sen enempää. Olin siis todella huojentunut, kun päästiin tammikuun puolelle.

Tammikuu alkoikin tosi lupaavasti, kun mulle tarjottiin eräästä hoitokodista pitempää määräaikaista pestiä. Olin jo lupautunut menemään, kun selvisi että diili ei olekaan ihan niin hyvä kun miltä aluksi vaikutti. Olisin ollut siellä tuntityöläisenä, eli ei olisi tullut täysiä työvuorolistoja (vain lyhyempiä päiviä, ei ylimääräisiä vapaita edes). Sitten kävin keikalla keskussairaalassa ja selvisi, että kyseisellä osastolla olisi ilmeisesti ollut tarvetta lisähenkilöstölle, mutta se juttu kuivui kokoon sitten kuitenkin. Lopulta kävi kuitenkin niin, että aloitain huomenna työt päihdepalvelukeskuksella, josta sain ainakin maaliskuun loppuun sairauslomasijaisuuden, todennäköisesti jatkoa seuraa. Otin työn, koska palkka on paljon parempi ja saan tehdä täysiä listoja, samalla pääsen kokeilemaan välillä muutakin hommaa kuin vaan aina sitä vanhustyötä. Yhtään sitä siis vähättelemättä, mutta kyllä kaipaan jo vaihtelua ihan oman ammattitaitonikin takia. Jännityksellä siis odottelen huomista!

Vauvarintamalle ei uutta, menossa yk 2 keskenmenon jälkeen ja kroppa taitaa olla vieläkin vähän sekaisin edellisestä jupakasta. Menkkojen jälkeen tuhruttelu jatkui käytännössä ovikseen asti, jos sen nyt oikein siis tunnistin kun testit ei ihan selkeää tulosta antaneet. Pitäisi nyt vaan yrittää ottaa semmonen rento asenne ja yrittää olla spekuloimatta jokaista tuntemusta kehossa. Jos nyt ei vielä tärpännyt, niin toivottavasti pian kuitenkin. Tavoitteena oli saada vauva tälle vuodelle, joten ei tässä oo enää mahdottomasti aikaa yrittää. Tietenkin tärkeintä olisi se vauva iha ylipäätään saada, ei niin väliä milloin. Ei pitäisi asettaa tämmösiä hölmöjä tavotteita (paineita?) itelleen, mutta minkäs sitä luonnolleen mahtaa. Niin paljon raskautta haluan, mutta samalla se myös pelottaa...

Hiljaiselon syy(t)

No niin. Oon vaikka kuinka kauan miettinyt miten lähtisin tästä kirjoittamaan, mutta en vaan oo oikeen osannut. Syksyyn on nimittäin sisältynyt kaksi isoa juttua, joten käyn suoraan asiaan.

1.10. kaksi viivaa piirtyi testiin, kuten olin jo edellisenä iltana arvellut käyvän. Olin tietenkin onnessani, vaikkakin aika puulla päähän lyöty, en ois uskonut että tärppää heti samasta kierrosta kun kierukka poistettiin. Siitäpä se huoli sitten alkoi. Alusta asti oli epäilttävä fiilis, että ei tää voi onnistua näin helpolla. Toisaalta olin kuitenkin paljon tyynempi kuin Siiriä odottaessa, halusin usko että raskaus päättyy hyvin. Raskausoireita oli, etomista, väsymystä, jatkuvaa nälkää ja rintojen arkuutta. 24.10. käytiin neuvolassa ulrassa ihastelemassa pikkuruista tyyppiä ja sykkivää sydäntä. Hetken helpotus, kaikki on hyvin! Jotenkin outo olo jäi kuitenkin kytemään. Tuli neuvola, sain neuvolakortin, lähetteet verikokeisiin jne. Pari viikkoa myöhemmin varasin yksityiselle ultran, ihan vaan mielenrauhaa hakiakseni ennen reissua mun porukoitten luo. Näin heti ultran näytöltä, että nyt ei näytä siltä kuin pitäisi, kyyneleet alkoi valua. "Ei tämä nyt valitettavasti hyvälle näytä. Olen niin pahoillani." Se reissu päättyi sitten lähetteeseen naistentautien polille keskenmenon vuoksi. Sama juttu kuin ekalla kerralla: Ei vuotoja, ei kipuja, vain oma etiäinen siitä että jokin on vialla. Alkio vastasi 7+0, kun viikkoja oli menkoista laskettuna 9+1. Päästiin siis edelliskertaa pari viikkoa pitemmälle. Miksi meille kävi taas näin?

Lähdin kuitenkin suunnitelmien mukaan reissuun, jotta sain muuta ajateltavaa, kuin että kannan sisälläni kuollutta vauvan alkua. Sovittiin seuraavalle viikolle käynti polilla. Siellä varmistettiin, että tilanne oli yhä sama. Pääsisin jo seuraavana päivänä lääkkeelliseen tyhjennykseen osastolle. Synnytysvuodeosastolle, jossa keskenmenot ja ilmeisesti keskeytyksetkin nykyisin hoidetaan. Vihkonen keskenmenosta ja sairauslomatodistus mukaan. Mies lähti mukaan, oli kaikenlisäksi sen synttärit. Osastolle tullessa saatiin kuulla, että joka paikka pursuaa äitejä ja vauvoja, joten odoteltiin melkein tunti omaa huonetta käytävällä katsellen aamupalalle taapertavia äitejä, jotka työnteli vauvojaan pikkuruisissa sängyissä. Samanlaisissa, joissa minäkin työntelin omaani viime vuoden elokuussa niin ylpeänä. Tää on mun vauva! Ihan kuin vääntäisi veistä haavassa: Tämän kaiken sinä juuri menetit. Kaveri oli saanut edellisenä päivänä vauvan. Moi vaan.

Se olikin sitten pitempi urakka kun viimeksi. Kolmet cytotecit, järkyttävä viluhorkka ja ripulointia. Jokainen "toimitus" metalliseen portatiiviin, ettei vaan mikään muu ulostuleva jää huomaamatta. Eikä kyllä jäänyt. Miten lohduttomalta tuntuu katsella kylmän astian pohjalla sitä kaikkea, mistä olisi voinut tulla meidän vauva. Verta, sikiöpussin palasia, istukkaa, hyytymiä, limakalvoa. Niitten kuuluisi olla mun sisällä, kasvaa ja vaalia suurinta aarretta, mutta siinä ne nyt on. Onneksi itse alkio oli niin pieni, että sitä ei voinut erottaa sikiöpussin sisästä, mutta pelkkä ajatuskin riitti. Toisaalta olin huojentunut, että nyt se oli ohi ja toipuminen voisi alkaa. Jälkivuotoa kesti 8 päivää, enimmäkseen niukkana. Viikko tyhjennyksestä tuli vielä yllättäen iso pala istukkaa vessakäynnin yhteydessä, mutta ei kuulemma tarvinnut mennä tsekattavaksi. 4.12. sain vielä haalean haamun testiin, samana päivänä kun meillä olisi pitänyt olla nt-ultra ja viikkoja reilut 13.

Tää on ollut ihan helvetin vaikeeta. Katkeruutta, kateellisuutta, surua, pettymystä, pelkoa. Mitä jos ei enää tärppääkään? Jos menee vielä kesken? Miten ihmeessä kestäisin sen? Toisaalta Siiri on ollut suuri lohtu ja vienyt ajatuksia muualle, samoin työ. Me ollaan onnistuttu ainakin kerran, joten miksei voitaisi onnistua uudelleenkin? Mutta toisaalta taas tää on ollut vaikeempaa, kun tietää yhden lapsen kokemuksella mitä menetti. Niin moni tuttava on raskaana, pari läheistäkin ystävää. Vauvoja tupsahtelee maailmaan vähän väliä. Viimeksi oltiin aika "yksin" yrittämässä, ei tarvinnut niin pelätä kuka seuraavaksi ilmoittaa vauvauutisestaan. Mutta täältä noustaan kyllä. Koko ajan on helpompaa. Kroppa näyttää pikkuhiljaa taas käynnistyvän. Toivoa on. 

Noin, nyt sain viimein oksennettua tän kaiken sanoiksi. Enkä edes itkenyt.

Täällä ollaan!

Huhuu, onko siellä vielä joku? Tää ajan kuluminen on jotain ihan älytöntä! En oo oikeen löytänyt aikaa enkä voimavaroja kirjoitteluun. Arki on kyllä kieltämättä aika haipakkaa nykyisin. Mie aloitin heinäkuussa keikkailemaan yksityisessä kotihoitoyrityksessä ja elokuun puolivälissä sitten yksityisessä vanhusten hoitokodissa. 11.9. alkaen oon tehnyt siellä täyttä listaa, ja oon siis lopettanut kotihoidossa käymisen. Tykkään työstä ja työkavereista tosi paljon. Sopimus on vuoden loppuun asti, siitä eteenpäin ei oo vielä varmuutta jatkosta yrityskaupan vuoksi. Tällä hetkellä oon tehnyt aamuja ja iltoja, mutta saa nähdä joudunko vielä yövuoroihin jossain vaiheessa. Mies on yhä päivätöissä, joten helpottaa tytön hoitoa. Myöskään viikonloppuisin sitä ei tarvi viedä mihinkään muualle hoitoon. Siiri aloitti siis 4.9. perhepäivähoitajalla lähellä mun työpaikkaa, ja siellä on mennyt ihan älyttömän hyvin! Alkuun tyttö kiukutteli illat kotona erossaoloa, mutta nyt ollaan jo kaikki selvästi totuttu tähän uuteen arkeen. Toki huomaa, että pieni takertuu muhun silti kotona ollessa entistä enemmän. Erossa olo kuitenkin menee hyvin, tyttö ei itke eikä kiukkua hoidossa, nukkuu siellä yhdet pitkät päikkärit ja syö hyvin. Nykyisin mennäänkin siis vain yksien päikkäreitten taktiikalla, illalla klo 19-19:30 nukkumaan ja yöt menee jo useimmiten vain yhdellä herätyksellä. Imetän yhä, ekan kerran annan tissiä siinä klo 4-5 aikaan etenkin jos oon menossa aamuun. Kotona tissitellään ahkeraan. Nyt muutamana iltana Siiri on nukahtanut ihan täysin omatoimisesti ilman itkuja omaan sänkyyn, kun oon imettänyt sen huoneen sijaan hämärässä olkkarissa, ja huoneessa laittanut sen suoraan sänkyyn toki hyvät yöt toivottaen :)

On se jo niin iso tyttö! 1v tuli tosiaan jo "aikaa sitten" täyteen, sanoja tulee ainakin ääti, iss, tiss ja tiitti. Osaa hienosti näyttää omia kehonosiaan pyydettäessä, yrittää pukea ja riisua ite, syö pääsääntöisesti ite sormin tai lusikalla, juo välillä muovimukista (ei-nokallisesta), tekee yleensä aamuisin pottaan ainakin kakan, juoksee etenkin sisällä, tanssii, pusuttelee, hassuttelee ja osoittaa jo omaa tahtoa. Ja paljon kaikenlaista muuta. Toisaalta arki on mukavaa tämmöisen toimeliaan tapauksen kanssa, toisaalta välillä oon ihan hermoraunio kun kaikki pitää levittää lattialle, "ei" kaikuu välillä kuuroille korville ja nauraen vaan toistetaan se asia, josta on kielletty. Pukeminen on aika urakka, kun tyyppi heittäytyy välillä makaronina lattialle eikä suostu yhteistyöhön. Tai sitten juoksee karkuun. Onneksi löysin Tripp trappiin valjaat viimein vaatehuoneen uumenista, sillä muuten Siiri koittaa koko ajan nousta seisomaan. Sohvallekin kiipeää jo ketterästi, mutta onneksi osaa jo tulla hienosti pylly ja jalat eellä alas :) Vauhtia riittää hyvässä ja pahassa, mutta tällaista kai tää elämä taaperon kanssa on!

Tässäpä tämmöinen pikainen koonti tämän hetkisestä elämästä meijän perheessä. Saa nähdä mitä kaikkea tää jännää ja uutta tää syksy tuo tullessaan! :)

Siskoni ottama kuva 1v:stä :)

Ensimmäinen nimipäivä ja kuulumisia

Onnea Siiri! <3 

Vuosi sitten tuntui ihan hassulle, että meillä olisi pian oikeasti Siiri -tyttö. Se Siiri, josta olin niin kauan haaveillut. Reilu viikko sitten tyttö täytti 10kk ja otti ensiaskeleensa muutama päivä aikaisemmin, ihan uskomatonta! Nyt kulkee jo ihan kivoja matkoja sisällä omatoimisesti töpötellen ja seisahtuu välillä paikalleen, mutta tasapaino pysyy hienosti. Meijän vauva kävelee! Tuo "vauva" tuntuu kyllä sanana jo niin kaukaiselle, kun ei tuossa oo enää oikeen mitään vauvasta muistuttavaa jäljellä. Kohta pitää ihan oikeesti alkaa suunnittelemaan niitä 1v -synttäreitä. Apua, ei tää vauvavuosi voi olla jo näin lopuillaan!

10kk neuvolassa mitat oli 8745g, 72cm ja py 43,5cm. Seuraava onkin sitten se 1v -käynti 15.8. eli lasketun ajan päivänä. Haikeaa, mutta samalla niin jännittävää tää kaikki kasvaminen ja kehittyminen, kuten oon useaan kertaan maininnutkin. Tosi ristiriitaista. Samalla kun nautin hirveesti tästä nykysestä arjesta hyvin nukkuvan (wohooo!!), leikkisän ja taitavan esi-taaperon kanssa tuntuu ettö vauvankaipuu alkaa nostella päätään yhä useammin ja useammin. Kroppa viestittelee, että eikö olisi jo aika uudelle pienelle tuhisijalle. Kaveripiiriimme on tulossa tälle syksylle peräti kolme vauvaa, joten vauvahuuruilta ei voi välttyä. Mutta samalla joku tuolla pääkopassa koittaa pitää ohjakset käsissään, muistutella miten mukavaa elämä on nyt ja realisoida sillä, mitä kaikkea haastetta uusi vauva taas toisi mukanaan. Enää ei voitaisi Ollin isyysloman aikana vaan pötkötellä päivät pitkät vauvaa nuuhkutellen ja ihastellen, tai istua rauhassa imetysmaratonien aikana sohvalla Netflixiä kuluttaen ja herkkuja mässäten. Pitäisi pyörittää tätä muuta arkea samalla. Puhumattakaan siitä, miten raskausaikana kykenisi lepäämään, jos (kun?) päivät menisivät töissä ja äitiysloma Siirin kanssa touhottaen.

Niin tosiaan, oon nyt kahden firman keikkalistoilla jos vaikka sattuisin saamaan joskus töitä sopivasti Ollin ollessa kotona. Oon myös ilmottanu, että voisin ottaa pitempiä sijaisuuksia syyskuusta alkaen, kun ollaan haettu Siirille hoitopaikkaa syksylle. Kää-ääk. Välillä oikeen ahistaa ajatella töitä, koska pelottaa miten se uusi arki lähtee rullaamaan ja miten kaiken saa soviteltua yhteen. Etenkin tälleen perfektionistina kun haluaisi revetä joka paikkaan ja riittää kaikille. Myös oma osaaminen huolettaa, koska en oo kerenny kerätä oikeen mitään työkokemusta opiskeluajalta, ja tuntuu etten enää muista mitään teoriaa opinnoista. Mutta töihin lähtöä motivoi ajatus siitä, että sitten jossain vaiheessa voisi paremman taloudellisen tilanteen turvin jäädä hyvillä mielin taas äitiyslomalle... :P Ja töihin menemisen kynnys ei ehkä enää sen jälkeen olisi niin suuri.

Ainiin. Tässä on kerennyt tapahtua vielä yksi iso asia. Minä nimittäin pitkän harkinnan ja suunnittelun jälkeen kosin Ollia 3. vuosipäivänä 25.5. ihan rennosti täällä kotona ja se myöntyi, joten ollaan nyt sitten kihloissa ja sormukset kimaltelee vasemmissa nimettömissä sen merkiksi <3

Yhtä juhlaa

Nyt ollaan taas päästy takaisin arkeen viime viikon juhlallisuuksista! Torstaina Siiri täytti 9kk, perjantaina oli mun 24v -synttärit ja eilen tietenkin äitienpäivä, mulle ensimmäinen laatuaan.

Siiri on nyt siis ollut täällä mahan ulkopuolella pitempään ku sen sisässä! Vitsit miten hurjaa. Toisaalta raskausajasta ei kuitenkaan vielä tuon kauempaa oo, mutta välillä tuntuu että siitä on ikuisuus. En oo enää moniin kuukausiin esimerkiksi muistanut, miltä vauvat potkut masussa tuntuikaan. Nyt se vauva puskee kolmatta hammastaan, kävelee tukea vasten ja konttaa kauheeta kyytiä joka paikkaan.

Synttäreinä appiukko tuli päivällä käymään ja toi kukkia tullessaan. Meinasin jo vähän vetää herneen nenään, kun mies tuli töistä eikä sillä ollut mulle mitään lahjaa, ei ees niitä kukkia. Sitten sen puhelin yhtäkkiä soi, ja puhelun loputtua se sano että lapsenvahti tulee kohta ja meijän pitää lähtee. Arvelin, että varmaankin tarkottaa anoppia ja lähetään jonnekin ravintolaan kahestaan. Mies vei mut yhteen mun mittakaavalla tosi hienoon ravintolaan syömään viiden ruokalajin maistelumenun viineineen, vitsit oli kyllä ihana yllätys ja niin hyvää ruokaa! :)  

Peuratartar ja simpukkavaahtoa

Eilinen äitienpäiväkin sujui mukavasti pääasiassa kotosalla. Aamulla sain Nutellalla ja hedelmillä päällystettyjä vohveleita kahvin kanssa sänkyyn. Siirin päikkäreitten jälkeen käytiin anoppilassa kahvilla ja annettiin lahjukset, ja Siiri sai vähän leikkiä serkkupoikien kanssa. Iltapäivällä kävin yksin juoksemassa, syötiin hodareita ja illalla tytön nukahdettua kateltiin tavalliseen tapaan telkkua. Oispa kiva jos vuoden päästä Siirikin osaisi jo vähän piirtää mulle jotain lahjaksi :) Laitan lopuksi ekan kuvan meistä, joka on otettu Siirin ollessa 16h ikäinen. Ollaan me jo 8h tuossa vaiheessa keretty kunnolla tutustulla, mutta mies tuli vasta tuolloin iltapäivällä takaisin sairaalaan nukuttuaan rankan yön jälkeen pitkään, ja kuva on siis sen ottama. Niin ihana ja rakas pieni kirppu, kiitos että teit musta äidin! <3

Throwback time!

Aattelin huvikseni tehä tämmösen listauksen odotusaikaa muistellen, että povattiinko meille enemmän tyttöä vai poikaa näiden uskomusten perusteella. Vasemmalla puolella tyttöä koskevat väittämät ja oikealla poikaa. Oon lihavoinut ne, jotka täsmäsi omalla kohdalla :)

Vatsa on ylhäällä ja muistuttaa vesimelonia / Vatsa on alhaalla ja muistuttaa koripalloa

Linea negra jää napasi alapuolelle / Linea negra jatkuu navan yli

Vauvan syke yli 140 lyöntiä minuutissa / Syke alle 140 lyöntiä

Hiukset rasvoittuvat ja ovat elottomat / Hiukset ovat paksut ja kiiltävät

Painoa kertyy joka puolelle kehoa / Painoa kertyy lähinnä vatsaan

Himo makeaan, kuten karkkeihin / Himo suolaiseen, kuten sipseihin

Hiukseen sidottu sormus liikkuu heilurimaisesti vatsan päällä roikottaessa / Sormus tekee pyörivää liikettä

Ankara raskauspahoinvointi / Ei pahoinvointia juuri ollenkaan

Kasvojen iho on rasvainen, näppyinen ja kalpea / Kasvot hehkuvat ja näyttävät hyvinvoivilta

Äidin vahva tunne tytöstä / Poikaolo

Tulos: tyttö 5/10, poika 5/10

Haha, olipas hauska! Näitten perusteella oli siis ihan fifty-fifty mahdollisuudet kumpaankin. Ainiin, tulipas näiden lisäksi mieleen vielä kiinalainen syntymäkalenteri, sen mukaan meille nimittäin ennustettiin tyttöä eli se kallistaa vaakakupin niukasti tytön eduksi. Jos (ja toivottavasti kun) oon vielä joskus uudelleen raskaana, niin on hauska taas palata tähän listaan ja vertailla sen hetkisiä merkkejä... Olisihan se kiva saada vielä joskus poikakin tätä meijän porukkaa täydentämään ;)